Kuinka muutat ajattelutapasi ja valitset tulevaisuutesi

Elämän suuret ongelmat kohdataan usein kahdella eri tavalla: joko tunnemme voimattomuutta suuren muutoksen edessä, tai kohtaamme haasteen rohkeasti silmästä silmään. Poliittinen strategi Tom Rivett-Carnac kutsuu kiirellisiin toimiin ja ehdottaa "jääräpäistä optimismia" ajattelutavaksi, jolla kohdata ilmastonmuutos -- tai mikä tahansa muukin kriisimme -- ja rakentaa kestävä tulevaisuus pitkäjänteisellä työllä. Tomin sanoin: "Jääräpäinen optimismi voi täyttää elämämme merkityksellä ja tarkoituksella."

En koskaan uskonut pitäväni
TED-puhetta tällaisessa paikassa.

Kuten puolet ihmiskunnasta,

olen viettänyt viimeiset
neljä viikkoa eristyksissä

COVID-19:n aiheuttaman
pandemian takia.

Olen erittäin onnekas siksi,
että tänä aikana

olen voinut käydä näissä metsissä
lähellä kotiani eteläisessä Englannissa.

Nämä metsät ovat aina inspiroineet minua,

ja nyt kun ihmiskunta miettii
mistä voisimme löytää inspiraation

ottaakseemme tilanteen jälleen haltuun,

jotta emme kohtaisi
kamalia asioita tulevaisuudessa

ryhtymättä vastatoimiin
niiden estämiseksi,

ajattelin, että tämä olisi
hyvä paikka keskustelulle.

Haluaisin aloittaa tarinalla
kuuden vuoden takaa,

kun ensimmäisten kertaa
liityin Yhdistyneisiin Kansakuntiin.

Uskon vakaasti,
että YK on verrattoman tärkeä

maailmassa juuri nyt

edistäessään yhteistyötä
ja yhteistoimintaa.

He eivät kuitenkaan kerro,

että tätä tarpeellista työtä tehdään

pääasiassa tylsissä kokouksissa --

erittäin pitkissä, tylsissä kokouksissa.

Kuvittelet varmaan osallistuneesi
pitkiin ja tylsiin kokouksiin elämässäsi,

ja niin varmaan oletkin.

Mutta YK:n kokoukset ovat ihan oma lukunsa

ja kaikki täällä työskentelevät
suhtautuvat niihin tyyneydellä,

jota odottaisi Zen-mestareilta.

Minä en osannut odottaa sellaista.

Liityin mukaan odottaen draamaa,
jännitystä ja läpimurtoja.

En ollut valmis siihen,

että prosessit liikkuvat
hitaasti kuin jäätiköt,

kuten jäätiköt ainakin ennen liikkuivat.

Kesken erään pitkän kokouksen

minulle annettiin lappunen.

Sen antoi minulle ystäväni, kollegani
ja kirjoituskumppanini,

Christiana Figueres.

Christiana oli pääsihteerinä
ilmastonmuutosta koskevassa

Yhdistyneiden Kansakuntien
puitesopimuksessa,

ja hänellä oli päävastuu siitä,

että YK päätyisi lopulta
Pariisin ilmastosopimukseen.

Olin hänen poliittinen strateginsa.

Kun hän ojensi minulle lappusen,

oletin sen sisältävän
yksityiskohtaisia poliittisia ohjeita

siitä, miten pääsisimme pois
tästä painajaismaisesta sotkusta,

jossa näytimme olevan jumissa.

Otin lapun ja katsoin sitä.

Siinä luki: "TUSKALLISTA"

"Mutta suhtaudutaan tähän rakkaudella!"

Pidän tästä lapusta monesta syystä.

Tykkään, kuinka pienet lonkerot
tulevat sanasta "tuskallista".

Se oli hyvä visuaalinen kuvaus
tunteistani sillä hetkellä.

Tykkään siitä erityisesti siksi,
koska katsoessani sitä

ymmärsin tämän olevan
poliittinen ohjeistus,

ja jos halusimme menestyä,

näin meidän tulisi tehdä se.

Annas kun selitän.

Tunteeni näissä kokouksissa
oli liittynyt kontrolliin.

Olin muuttanut elämäni Brooklynista
New Yorkista Bonniin Saksaan

vaimoni hyvin vastahakoisella tuella.

Lapseni olivat nyt koulussa,
jonka kieltä he eivät osanneet,

ja luulin että saisin elämäni
sekoittamisesta vastineeksi

jonkinasteista kontrollia siitä,
mitä tulisi tapahtumaan.

Tunsin vuosien ajan, että
ilmastonmuutos olisi se haaste,

joka määrittää sukupolvemme,

ja olin valmiina tekemään oman osani
ihmiskunnan hyväksi.

Mutta laitoin käteni minulle
annetuille vallankahvoille,

ja vedin niistä,

eikä mitään tapahtunut.

Ymmärsin, että hallitsin vain
päivittäisiä pikkuasioita.

"Ajaisinko pyörällä töihin?"
ja "Missä kävisin lounaalla?",

kun taas ne asiat,
jotka määrittäisivät

tulisimmeko onnistumaan vai emme

olivat sellaisia, kuten
"Romuttaako Venäjä neuvottelut?"

"Ottaako Kiina vastuuta
päästöistään?"

"Auttavatko Yhdysvallat köyhiä maita
ilmastonmuutoksen kanssa?"

Erotus tuntui niin valtavalta,

etten nähnyt,
miten ne liittyivät toisiinsa.

Se tuntui turhalta.

Alkoi tuntua siltä,
että olin tehnyt virheen.

Aloin masentua.

Mutta silläkin hetkellä

ymmärsin, että tunteeni
olivat hyvin samankaltaisia

kuin ne, joita tunsin kuullessani
ensi kertaa ilmastokriisistä.

Olin elänyt useita vuosia
buddhalaisena munkkina

parikymppisenä ja siitä eteenpäin,

mutta jätin luostarielämän,
koska jo 20 vuotta sitten

tunsin ilmastokriisin olevan
nopeasti kehittyvä hätätila

ja halusin tehdä oman osani.

Mutta kun olin palannut maailmaan,

katsoin mitä kaikkea voisin hallita.

Muutamaa tonnia omia päästöjäni,
ja perheeni päästöjä,

mitä puoluetta äänestäisin
muutaman vuoden välein,

kävisinkö mielenosoituksissa vai en.

Ja sitten katsoin asioita,
jotka määrittäisivät lopputuloksen,

ja niitä olivat
geopoliittiset neuvottelut,

massiiviset infrainvestoinnit,

ja kaikkien muiden tekemiset.

Erotus tuntui jälleen niin valtavalta,

etten nähnyt miten voisin tehdä
mitään merkittävää.

Yritin ryhtyä toimiin,

mutta se ei tullut tavaksi.

Se tuntui turhalta.

Tiedämme, että tämä voi olla
yleinen kokemus monille,

ja ehkä sinäkin olet kokenut tämän.

Kun kohtaamme jättimäisen haasteen,

jota emme tunne
lainkaan hallitsevamme,

mielemme voi tehdä
tempun suojellakseen meitä.

Emme pidä hallinnan tunteen menettämisestä

suurten voimien edessä,

joten mielemme sanoo meille,
"Ehkä se ei ole niin tärkeää.

Ehkä asiat eivät tapahdukaan
niin kuin ihmiset sanovat."

Tai se väheksyy osaamme.

"Et sinä voi tehdä yksinäsi
mitään, joten miksi yrittää?"

Mutta tässä on jotain kummaa meneillään.

Onko todella niin, että ihmiset
ryhtyvät määrätietoisesti toimiin

ratkaisevan tärkeän asian vuoksi

vain silloin, kun he todella
tuntevat hallitsevansa asioita?

Katso näitä kuvia.

He ovat auttajia ja hoitajia,

jotka ovat auttaneet ihmiskuntaa
kohtaamaan koronavirus COVID-19:n,

kun se on levinnyt maailman kattavaksi
pandemiaksi viime kuukausina.

Kykenevätkö he estämään
taudin leviämisen?

Eivät.

Kykenevätkö he estämään
potilaitansa kuolemasta?

Joidenkin kohdalla ovat kyenneet,

mutta toisten kohtalo
on ollut heidän ulottumattomissa.

Tekeekö se heidän osuudestaan
turhaa ja merkityksetöntä?

Itse asiassa olisi loukkaavaa
edes ehdottaa sellaista.

He huolehtivat toisista ihmisistä

suurimman haavoittuvuuden hetkellä.

Ja sillä työllä on niin valtava merkitys,

että minun tarvitsee vain
näyttää sinulle näitä kuvia,

jotta tulisi päivänselväksi,

että heidän osoittamansa
urheus ja ihmisyys

tekee heidän työstään
yhden merkittävimmistä asioista,

jonka voi tehdä ihmisenä,

vaikka he eivät voikaan
hallita lopputulosta.

Tämä onkin kiinnostavaa,

koska se näyttää meille,
että ihmiset kykenevät

määrätietoisiin ja pitkällisiin toimiin,

vaikka he eivät
hallitsekaan lopputulosta.

Siitä päästäänkin seuraavaan haasteeseen.

Ilmastokriisin kohdalla

tekomme ovat erillään
niiden vaikutuksista,

kun taas näiden kuvien tapahtumissa

hoitajia ei kannusta ylevä tavoite
muuttaa maailmaa,

vaan päivittäin palkitseva
toisista huolehtiminen

heidän hätänsä hetkellä.

Ilmastokriisissä on
tämä valtava erotus.

Ennen meitä erotti aika.

Ilmastokriisin vaikutusten piti olla
kaukana tulevaisuudessa.

Mutta tulevaisuus on
tullut luoksemme.

Mantereet ovat tulessa.

Kaupungit ja maat joutuvat veden alle.

Sadat tuhannet ihmiset ovat liikkeellä
ilmastonmuutoksen vuoksi.

Vaikka nuo vaikutukset
eivät enää ole ajallisesti kaukana,

ne ovat meistä erillisiä siten,
että on vaikea tuntea

suoraa yhteyttä.

Ne tapahtuvat jossain muualla
jollekin muulle,

tai meille jollain
odottamattomalla tavalla.

Vaikka tarina hoitajasta
osoittaa meille jotain ihmisluonnosta,

meidän on keksittävä keino

selvittää ilmastokriisi
kestävällä tavalla.

Siihen on keinonsa.

Tehokas yhdistelmä
syvää ja kannustavaa asennetta,

joka yhdistettynä
pitkäjänteiseen toimintaan

voi saada yhteisöt ryhtymään
sitoutuneeseen ja kestävään toimintaan

yhteisen tavoitteen hyväksi.

Sitä on käytetty hyvin tuloksin
kautta historian.

Havainnollistan asiaa
historiallisella tarinalla.

Olen metsissä lähellä kotiani
eteläisessä Englannissa.

Nämä metsät eivät ole kaukana Lontoosta.

80 vuotta sitten kaupunkiin hyökättiin.

1930-luvun lopulla

Britannian kansalaiset
eivät halunneet millään uskoa,

että Hitler tekisi kaikkensa
valloittaakseen Euroopan.

Ensimmäisen maailmansodan
muistot mielessään

heitä kauhistutti natsien vihamielisyys,

eivätkä he halunneet
kohdata todellisuutta.

Lopulta todellisuus kuitenkin voitti.

Churchill muistetaan monista asioista,
eivätkä ne kaikki olleet positiivisia,

mutta sodan aikaisissa vaiheissa

hän muutti niitä tarinoita,
joita britit kertoivat itselleen

siitä, mitä he olivat tekemässä
ja mitä tulisi tapahtumaan.

Kun aiemmin vallitsi
huoli, hermoilu ja pelko,

tilalle tuli tyyni päättäväisyys,

yksinäinen saari,

suuri hetki,

mahtavin sukupolvi,

maa, joka taistelisi
rannoilla ja vaaroilla ja kaduilla

maa, joka ei koskaan luovuttaisi.

Muutos pelosta ja huolesta

todellisuuden kohtaamiseen,
kuinka synkkä se olisikaan,

ei liittynyt lainkaan sodan
voittamisen todennäköisyyteen.

Rintamalta ei tullut
hyviä uutisia taisteluista,

eikä sillä hetkellä edes
vahvan liittolaisen saapumisesta,

mikä parantaisi todennäköisyyksiä.

Se oli vain valinta.

Syvä, päättäväinen, jääräpäinen
optimismi heräsi,

eikä se vältellyt tai kieltänyt
painostavaa pimeyttä,

vaan kieltäytyi pelkäämästä sitä.

Jääräpäinen optimismi on väkevää.

Se ei ole riippuvainen
hyvän lopputuloksen todennäköisyydestä,

tai toiveajattelusta
tulevaisuuden suhteen.

Se elävöittää toimintaa

ja täyttää sen merkityksellä.

Tiedämme, että siitä alkaen,

riskeistä ja haasteesta huolimatta,

se oli merkityksellistä aikaa,

ja monet kertomukset ovat vahvistaneet

että teot alkaen lentämisestä
Taistelussa Britanniasta

yksinkertaiseen perunoiden
sadunkorjuuseen

tulivat ladatuiksi merkityksellä.

Niitä elävöittivät yhteinen tarkoitus
ja yhteinen lopputulos.

Olemme nähneet sen kautta historian.

Jääräpäisen optimismin
yhdistäminen toimintaan,

kun optimismi johtaa
määrätietoiseen toimintaan,

voi tehdä näistä itseään ruokkivan kehän:

ilman jääräpäistä optimismia
toiminta ei ylläpidä itseään;

ilman toimintaa jääräpäinen
optimismi on vain asenne.

Yhdessä nämä voivat muuttaa
koko asian ja muuttaa maailman.

Olemme nähneet tämän monesti.

Näimme sen Rosa Parks
kieltäytyessä nousemasta bussista.

Näimme sen Gandhin
pitkissä suolamarsseissa rannalle.

Näimme sen naisasianaisten sanoissa
"Rohkeus kutsuu rohkeutta kaikkialla."

Näimme sen Kennedyn sanoessa,
että 10 vuoden kuluessa

hän lähettäisi ihmisen kuuhun.

Se sähköisti sukupolven,
ja yhdisti heidät

kauhean vihollisen vastustamiseksi,

vaikka he eivät tienneetkään
kuinka se saavutettaisiin.

Kaikissa näissä tapauksessa

realistinen ja karkea, mutta
määrätietoinen, jääräpäinen optimismi

ei ollut onnistumisen seuraus.

Se oli onnistumisen syy.

Samalla tavalla tapahtui muutos

kohti Pariisin ilmastosopimusta.

Ne haastavat, vaikeat, pessimistiset
kokoukset muuttuivat,

kun yhä useammat päättivät,
että nyt oli aika tarttua toimeen,

emme herpaantuisi vuorollamme,

ja saavuttaisimme tuloksen,
jonka tiesimme mahdolliseksi.

Yhä useammat muuttivat näkökantaansa

ja ryhtyivät töihin,

ja lopulta siitä kasvoi voiman aalto,

joka hyökyi ylitsemme

ja toteutti monta
haastavaa asiaa

paremmin tuloksin
kuin uskalsimme kuvitellakaan.

Nyt, vuosia myöhemmin, ja vaikka
Valkoisessa talossa on ilmastoskeptikko,

nuo aiemmin käynnistetyt asiat
ovat yhä liikkeessä

ja voimme yhä saavuttaa paljon
tulevina kuukausina ja vuosina

vastatessamme ilmastokriisiin.

Juuri nyt käsittelemme
vaikeimpia aikoja

useimpien elämissä.

Globaali pandemia on ollut kauhistuttava,

liittyi siihen henkilökohtaista
tragediaa tai ei.

Se on myös ravistellut uskoamme siitä,
että olemme voimattomia

suuren muutoksen edessä.

Muutamassa viikossa

käynnistyi muutos, ja puolet
ihmiskunnasta toimi rohkeasti

suojellakseen haavoittuvia ihmisiä.

Jos kykenemme siihen,

ehkä emme ole vielä
koetelleet ihmiskunnan rajoja

yhteisen haasteen kohtaamiseksi.

Meidän on ylitettävä
voimattomuuden narratiivi,

koska aivan varmasti

ilmastokriisi on monta suuruusluokkaa
pahempi kuin tämä pandemia,

jos emme tee mitä vielä pystymme

välttääksemme sen tragedian,
jonka näemme tulevan.

Meillä ei ole enää varaa
voimattomuuden tunteeseen.

Totuus on, että tulevat sukupolvet

muistavat tämän hetken
pelonsekaisella kunnioituksella,

kun valitsemme joko uusiutuvan
tulevaisuuden

tai hukkaamme sen.

Ja totuus on, että moni asia
menee hyvin tässä siirtymässä.

Puhtaan energian hinta laskee.

Kaupungit mukautuvat.
Maata elvytetään.

Ihmiset ovat kaduilla
vaatimassa muutosta

tarmolla ja sinnikkyydellä,

mitä ei ole nähty vuosikausiin.

Todellinen menestys on mahdollista
tässä siirtymässä,

ja todellinen epäonnistuminen
on myös mahdollista,

mikä tekee tästä jännittävintä aikaa elää.

Voimme tehdä päätöksen juuri nyt,
että kohtaamme tämän haasteen

jääräpäisellä, sisukkaalla,
realistisella optimismilla,

ja teemme kaiken mahdollisen
uusiutuvan tulevaisuuden hyväksi

pandemian keskeltä kohti kestävää
tulevaisuutta.

Voimme kaikki päättää, että olemme
toivon majakoita ihmiskunnalle

vaikka edessä on pimeitä aikoja,

ja voimme päättää,
että olemme vastuullisia,

että vähennämme päästöjämme
ainakin 50 prosenttia

seuraavan 10 vuoden aikana,

ja ryhdymme toimiin ja keskustelemme
valtioiden ja yritysten kanssa,

jotta he varmasti tekisivät mitä tarvitaan
pandemian rauhoittuessa

haluamamme maailman rakentamiseksi.

Tällä hetkellä kaikki nämä asiat
ovat mahdollisia.

Joten palataan siihen
tylsään kokoushuoneeseen,

jossa katson
Christianan lappua.

Se palautti mieleeni

elämäni merkittävimpiä kokemuksia.

Yksi niistä monista asioista,
joita opin munkkina,

on se, että kirkas mieli ja iloinen sydän
ovat sekä tie että tavoite elämässä.

Jääräpäinen optimismi
on sovelletun rakkauden muoto.

Se on sekä se maailma,
jonka haluamme luoda,

että se tie, jolla luomme tämän maailman.

Ja se on valinta meille kaikille.

Päätös kohdata tämä hetki
jääräpäisellä optimismilla

voi täyttää elämämme
merkityksella ja päämäärällä,

ja näin voimme laittaa kätemme
historian kaarelle

ja taivuttaa sen kohti tulevaisuutta,
jonka valitsemme.

Kyllä, eläminen nyt
tuntuu hallitsemattomalta.

Se tuntuu kauhealta,
pelottavalta ja uudelta.

Mutta ei horjuta nyt,
tässä ratkaisevassa siirtymässä,

joka on tulossa meitä kohti.

Kohdataan sen jääräpäisellä
ja määrätietoisella optimismilla.

Kyllä, maailman muutosten
näkeminen juuri nyt

voi olla tuskallista.

Mutta suhtaudutaan siihen rakkaudella.

Kiitos.