En koskaan uskonut pitäväni
TED-puhetta tällaisessa paikassa.
Kuten puolet ihmiskunnasta,
olen viettänyt viimeiset
neljä viikkoa eristyksissä
COVID-19:n aiheuttaman
pandemian takia.
Olen erittäin onnekas siksi,
että tänä aikana
olen voinut käydä näissä metsissä
lähellä kotiani eteläisessä Englannissa.
Nämä metsät ovat aina inspiroineet minua,
ja nyt kun ihmiskunta miettii
mistä voisimme löytää inspiraation
ottaakseemme tilanteen jälleen haltuun,
jotta emme kohtaisi
kamalia asioita tulevaisuudessa
ryhtymättä vastatoimiin
niiden estämiseksi,
ajattelin, että tämä olisi
hyvä paikka keskustelulle.
Haluaisin aloittaa tarinalla
kuuden vuoden takaa,
kun ensimmäisten kertaa
liityin Yhdistyneisiin Kansakuntiin.
Uskon vakaasti,
että YK on verrattoman tärkeä
maailmassa juuri nyt
edistäessään yhteistyötä
ja yhteistoimintaa.
He eivät kuitenkaan kerro,
että tätä tarpeellista työtä tehdään
pääasiassa tylsissä kokouksissa --
erittäin pitkissä, tylsissä kokouksissa.
Kuvittelet varmaan osallistuneesi
pitkiin ja tylsiin kokouksiin elämässäsi,
ja niin varmaan oletkin.
Mutta YK:n kokoukset ovat ihan oma lukunsa
ja kaikki täällä työskentelevät
suhtautuvat niihin tyyneydellä,
jota odottaisi Zen-mestareilta.
Minä en osannut odottaa sellaista.
Liityin mukaan odottaen draamaa,
jännitystä ja läpimurtoja.
En ollut valmis siihen,
että prosessit liikkuvat
hitaasti kuin jäätiköt,
kuten jäätiköt ainakin ennen liikkuivat.
Kesken erään pitkän kokouksen
minulle annettiin lappunen.
Sen antoi minulle ystäväni, kollegani
ja kirjoituskumppanini,
Christiana Figueres.
Christiana oli pääsihteerinä
ilmastonmuutosta koskevassa
Yhdistyneiden Kansakuntien
puitesopimuksessa,
ja hänellä oli päävastuu siitä,
että YK päätyisi lopulta
Pariisin ilmastosopimukseen.
Olin hänen poliittinen strateginsa.
Kun hän ojensi minulle lappusen,
oletin sen sisältävän
yksityiskohtaisia poliittisia ohjeita
siitä, miten pääsisimme pois
tästä painajaismaisesta sotkusta,
jossa näytimme olevan jumissa.
Otin lapun ja katsoin sitä.
Siinä luki: "TUSKALLISTA"
"Mutta suhtaudutaan tähän rakkaudella!"
Pidän tästä lapusta monesta syystä.
Tykkään, kuinka pienet lonkerot
tulevat sanasta "tuskallista".
Se oli hyvä visuaalinen kuvaus
tunteistani sillä hetkellä.
Tykkään siitä erityisesti siksi,
koska katsoessani sitä
ymmärsin tämän olevan
poliittinen ohjeistus,
ja jos halusimme menestyä,
näin meidän tulisi tehdä se.
Annas kun selitän.
Tunteeni näissä kokouksissa
oli liittynyt kontrolliin.
Olin muuttanut elämäni Brooklynista
New Yorkista Bonniin Saksaan
vaimoni hyvin vastahakoisella tuella.
Lapseni olivat nyt koulussa,
jonka kieltä he eivät osanneet,
ja luulin että saisin elämäni
sekoittamisesta vastineeksi
jonkinasteista kontrollia siitä,
mitä tulisi tapahtumaan.
Tunsin vuosien ajan, että
ilmastonmuutos olisi se haaste,
joka määrittää sukupolvemme,
ja olin valmiina tekemään oman osani
ihmiskunnan hyväksi.
Mutta laitoin käteni minulle
annetuille vallankahvoille,
ja vedin niistä,
eikä mitään tapahtunut.
Ymmärsin, että hallitsin vain
päivittäisiä pikkuasioita.
"Ajaisinko pyörällä töihin?"
ja "Missä kävisin lounaalla?",
kun taas ne asiat,
jotka määrittäisivät
tulisimmeko onnistumaan vai emme
olivat sellaisia, kuten
"Romuttaako Venäjä neuvottelut?"
"Ottaako Kiina vastuuta
päästöistään?"
"Auttavatko Yhdysvallat köyhiä maita
ilmastonmuutoksen kanssa?"
Erotus tuntui niin valtavalta,
etten nähnyt,
miten ne liittyivät toisiinsa.
Se tuntui turhalta.
Alkoi tuntua siltä,
että olin tehnyt virheen.
Aloin masentua.
Mutta silläkin hetkellä
ymmärsin, että tunteeni
olivat hyvin samankaltaisia
kuin ne, joita tunsin kuullessani
ensi kertaa ilmastokriisistä.
Olin elänyt useita vuosia
buddhalaisena munkkina
parikymppisenä ja siitä eteenpäin,
mutta jätin luostarielämän,
koska jo 20 vuotta sitten
tunsin ilmastokriisin olevan
nopeasti kehittyvä hätätila
ja halusin tehdä oman osani.
Mutta kun olin palannut maailmaan,
katsoin mitä kaikkea voisin hallita.
Muutamaa tonnia omia päästöjäni,
ja perheeni päästöjä,
mitä puoluetta äänestäisin
muutaman vuoden välein,
kävisinkö mielenosoituksissa vai en.
Ja sitten katsoin asioita,
jotka määrittäisivät lopputuloksen,
ja niitä olivat
geopoliittiset neuvottelut,
massiiviset infrainvestoinnit,
ja kaikkien muiden tekemiset.
Erotus tuntui jälleen niin valtavalta,
etten nähnyt miten voisin tehdä
mitään merkittävää.
Yritin ryhtyä toimiin,
mutta se ei tullut tavaksi.
Se tuntui turhalta.
Tiedämme, että tämä voi olla
yleinen kokemus monille,
ja ehkä sinäkin olet kokenut tämän.
Kun kohtaamme jättimäisen haasteen,
jota emme tunne
lainkaan hallitsevamme,
mielemme voi tehdä
tempun suojellakseen meitä.
Emme pidä hallinnan tunteen menettämisestä
suurten voimien edessä,
joten mielemme sanoo meille,
"Ehkä se ei ole niin tärkeää.
Ehkä asiat eivät tapahdukaan
niin kuin ihmiset sanovat."
Tai se väheksyy osaamme.
"Et sinä voi tehdä yksinäsi
mitään, joten miksi yrittää?"
Mutta tässä on jotain kummaa meneillään.
Onko todella niin, että ihmiset
ryhtyvät määrätietoisesti toimiin
ratkaisevan tärkeän asian vuoksi
vain silloin, kun he todella
tuntevat hallitsevansa asioita?
Katso näitä kuvia.
He ovat auttajia ja hoitajia,
jotka ovat auttaneet ihmiskuntaa
kohtaamaan koronavirus COVID-19:n,
kun se on levinnyt maailman kattavaksi
pandemiaksi viime kuukausina.
Kykenevätkö he estämään
taudin leviämisen?
Eivät.
Kykenevätkö he estämään
potilaitansa kuolemasta?
Joidenkin kohdalla ovat kyenneet,
mutta toisten kohtalo
on ollut heidän ulottumattomissa.
Tekeekö se heidän osuudestaan
turhaa ja merkityksetöntä?
Itse asiassa olisi loukkaavaa
edes ehdottaa sellaista.
He huolehtivat toisista ihmisistä
suurimman haavoittuvuuden hetkellä.
Ja sillä työllä on niin valtava merkitys,
että minun tarvitsee vain
näyttää sinulle näitä kuvia,
jotta tulisi päivänselväksi,
että heidän osoittamansa
urheus ja ihmisyys
tekee heidän työstään
yhden merkittävimmistä asioista,
jonka voi tehdä ihmisenä,
vaikka he eivät voikaan
hallita lopputulosta.
Tämä onkin kiinnostavaa,
koska se näyttää meille,
että ihmiset kykenevät
määrätietoisiin ja pitkällisiin toimiin,
vaikka he eivät
hallitsekaan lopputulosta.
Siitä päästäänkin seuraavaan haasteeseen.
Ilmastokriisin kohdalla
tekomme ovat erillään
niiden vaikutuksista,
kun taas näiden kuvien tapahtumissa
hoitajia ei kannusta ylevä tavoite
muuttaa maailmaa,
vaan päivittäin palkitseva
toisista huolehtiminen
heidän hätänsä hetkellä.
Ilmastokriisissä on
tämä valtava erotus.
Ennen meitä erotti aika.
Ilmastokriisin vaikutusten piti olla
kaukana tulevaisuudessa.
Mutta tulevaisuus on
tullut luoksemme.
Mantereet ovat tulessa.
Kaupungit ja maat joutuvat veden alle.
Sadat tuhannet ihmiset ovat liikkeellä
ilmastonmuutoksen vuoksi.
Vaikka nuo vaikutukset
eivät enää ole ajallisesti kaukana,
ne ovat meistä erillisiä siten,
että on vaikea tuntea
suoraa yhteyttä.
Ne tapahtuvat jossain muualla
jollekin muulle,
tai meille jollain
odottamattomalla tavalla.
Vaikka tarina hoitajasta
osoittaa meille jotain ihmisluonnosta,
meidän on keksittävä keino
selvittää ilmastokriisi
kestävällä tavalla.
Siihen on keinonsa.
Tehokas yhdistelmä
syvää ja kannustavaa asennetta,
joka yhdistettynä
pitkäjänteiseen toimintaan
voi saada yhteisöt ryhtymään
sitoutuneeseen ja kestävään toimintaan
yhteisen tavoitteen hyväksi.
Sitä on käytetty hyvin tuloksin
kautta historian.
Havainnollistan asiaa
historiallisella tarinalla.
Olen metsissä lähellä kotiani
eteläisessä Englannissa.
Nämä metsät eivät ole kaukana Lontoosta.
80 vuotta sitten kaupunkiin hyökättiin.
1930-luvun lopulla
Britannian kansalaiset
eivät halunneet millään uskoa,
että Hitler tekisi kaikkensa
valloittaakseen Euroopan.
Ensimmäisen maailmansodan
muistot mielessään
heitä kauhistutti natsien vihamielisyys,
eivätkä he halunneet
kohdata todellisuutta.
Lopulta todellisuus kuitenkin voitti.
Churchill muistetaan monista asioista,
eivätkä ne kaikki olleet positiivisia,
mutta sodan aikaisissa vaiheissa
hän muutti niitä tarinoita,
joita britit kertoivat itselleen
siitä, mitä he olivat tekemässä
ja mitä tulisi tapahtumaan.
Kun aiemmin vallitsi
huoli, hermoilu ja pelko,
tilalle tuli tyyni päättäväisyys,
yksinäinen saari,
suuri hetki,
mahtavin sukupolvi,
maa, joka taistelisi
rannoilla ja vaaroilla ja kaduilla
maa, joka ei koskaan luovuttaisi.
Muutos pelosta ja huolesta
todellisuuden kohtaamiseen,
kuinka synkkä se olisikaan,
ei liittynyt lainkaan sodan
voittamisen todennäköisyyteen.
Rintamalta ei tullut
hyviä uutisia taisteluista,
eikä sillä hetkellä edes
vahvan liittolaisen saapumisesta,
mikä parantaisi todennäköisyyksiä.
Se oli vain valinta.
Syvä, päättäväinen, jääräpäinen
optimismi heräsi,
eikä se vältellyt tai kieltänyt
painostavaa pimeyttä,
vaan kieltäytyi pelkäämästä sitä.
Jääräpäinen optimismi on väkevää.
Se ei ole riippuvainen
hyvän lopputuloksen todennäköisyydestä,
tai toiveajattelusta
tulevaisuuden suhteen.
Se elävöittää toimintaa
ja täyttää sen merkityksellä.
Tiedämme, että siitä alkaen,
riskeistä ja haasteesta huolimatta,
se oli merkityksellistä aikaa,
ja monet kertomukset ovat vahvistaneet
että teot alkaen lentämisestä
Taistelussa Britanniasta
yksinkertaiseen perunoiden
sadunkorjuuseen
tulivat ladatuiksi merkityksellä.
Niitä elävöittivät yhteinen tarkoitus
ja yhteinen lopputulos.
Olemme nähneet sen kautta historian.
Jääräpäisen optimismin
yhdistäminen toimintaan,
kun optimismi johtaa
määrätietoiseen toimintaan,
voi tehdä näistä itseään ruokkivan kehän:
ilman jääräpäistä optimismia
toiminta ei ylläpidä itseään;
ilman toimintaa jääräpäinen
optimismi on vain asenne.
Yhdessä nämä voivat muuttaa
koko asian ja muuttaa maailman.
Olemme nähneet tämän monesti.
Näimme sen Rosa Parks
kieltäytyessä nousemasta bussista.
Näimme sen Gandhin
pitkissä suolamarsseissa rannalle.
Näimme sen naisasianaisten sanoissa
"Rohkeus kutsuu rohkeutta kaikkialla."
Näimme sen Kennedyn sanoessa,
että 10 vuoden kuluessa
hän lähettäisi ihmisen kuuhun.
Se sähköisti sukupolven,
ja yhdisti heidät
kauhean vihollisen vastustamiseksi,
vaikka he eivät tienneetkään
kuinka se saavutettaisiin.
Kaikissa näissä tapauksessa
realistinen ja karkea, mutta
määrätietoinen, jääräpäinen optimismi
ei ollut onnistumisen seuraus.
Se oli onnistumisen syy.
Samalla tavalla tapahtui muutos
kohti Pariisin ilmastosopimusta.
Ne haastavat, vaikeat, pessimistiset
kokoukset muuttuivat,
kun yhä useammat päättivät,
että nyt oli aika tarttua toimeen,
emme herpaantuisi vuorollamme,
ja saavuttaisimme tuloksen,
jonka tiesimme mahdolliseksi.
Yhä useammat muuttivat näkökantaansa
ja ryhtyivät töihin,
ja lopulta siitä kasvoi voiman aalto,
joka hyökyi ylitsemme
ja toteutti monta
haastavaa asiaa
paremmin tuloksin
kuin uskalsimme kuvitellakaan.
Nyt, vuosia myöhemmin, ja vaikka
Valkoisessa talossa on ilmastoskeptikko,
nuo aiemmin käynnistetyt asiat
ovat yhä liikkeessä
ja voimme yhä saavuttaa paljon
tulevina kuukausina ja vuosina
vastatessamme ilmastokriisiin.
Juuri nyt käsittelemme
vaikeimpia aikoja
useimpien elämissä.
Globaali pandemia on ollut kauhistuttava,
liittyi siihen henkilökohtaista
tragediaa tai ei.
Se on myös ravistellut uskoamme siitä,
että olemme voimattomia
suuren muutoksen edessä.
Muutamassa viikossa
käynnistyi muutos, ja puolet
ihmiskunnasta toimi rohkeasti
suojellakseen haavoittuvia ihmisiä.
Jos kykenemme siihen,
ehkä emme ole vielä
koetelleet ihmiskunnan rajoja
yhteisen haasteen kohtaamiseksi.
Meidän on ylitettävä
voimattomuuden narratiivi,
koska aivan varmasti
ilmastokriisi on monta suuruusluokkaa
pahempi kuin tämä pandemia,
jos emme tee mitä vielä pystymme
välttääksemme sen tragedian,
jonka näemme tulevan.
Meillä ei ole enää varaa
voimattomuuden tunteeseen.
Totuus on, että tulevat sukupolvet
muistavat tämän hetken
pelonsekaisella kunnioituksella,
kun valitsemme joko uusiutuvan
tulevaisuuden
tai hukkaamme sen.
Ja totuus on, että moni asia
menee hyvin tässä siirtymässä.
Puhtaan energian hinta laskee.
Kaupungit mukautuvat.
Maata elvytetään.
Ihmiset ovat kaduilla
vaatimassa muutosta
tarmolla ja sinnikkyydellä,
mitä ei ole nähty vuosikausiin.
Todellinen menestys on mahdollista
tässä siirtymässä,
ja todellinen epäonnistuminen
on myös mahdollista,
mikä tekee tästä jännittävintä aikaa elää.
Voimme tehdä päätöksen juuri nyt,
että kohtaamme tämän haasteen
jääräpäisellä, sisukkaalla,
realistisella optimismilla,
ja teemme kaiken mahdollisen
uusiutuvan tulevaisuuden hyväksi
pandemian keskeltä kohti kestävää
tulevaisuutta.
Voimme kaikki päättää, että olemme
toivon majakoita ihmiskunnalle
vaikka edessä on pimeitä aikoja,
ja voimme päättää,
että olemme vastuullisia,
että vähennämme päästöjämme
ainakin 50 prosenttia
seuraavan 10 vuoden aikana,
ja ryhdymme toimiin ja keskustelemme
valtioiden ja yritysten kanssa,
jotta he varmasti tekisivät mitä tarvitaan
pandemian rauhoittuessa
haluamamme maailman rakentamiseksi.
Tällä hetkellä kaikki nämä asiat
ovat mahdollisia.
Joten palataan siihen
tylsään kokoushuoneeseen,
jossa katson
Christianan lappua.
Se palautti mieleeni
elämäni merkittävimpiä kokemuksia.
Yksi niistä monista asioista,
joita opin munkkina,
on se, että kirkas mieli ja iloinen sydän
ovat sekä tie että tavoite elämässä.
Jääräpäinen optimismi
on sovelletun rakkauden muoto.
Se on sekä se maailma,
jonka haluamme luoda,
että se tie, jolla luomme tämän maailman.
Ja se on valinta meille kaikille.
Päätös kohdata tämä hetki
jääräpäisellä optimismilla
voi täyttää elämämme
merkityksella ja päämäärällä,
ja näin voimme laittaa kätemme
historian kaarelle
ja taivuttaa sen kohti tulevaisuutta,
jonka valitsemme.
Kyllä, eläminen nyt
tuntuu hallitsemattomalta.
Se tuntuu kauhealta,
pelottavalta ja uudelta.
Mutta ei horjuta nyt,
tässä ratkaisevassa siirtymässä,
joka on tulossa meitä kohti.
Kohdataan sen jääräpäisellä
ja määrätietoisella optimismilla.
Kyllä, maailman muutosten
näkeminen juuri nyt
voi olla tuskallista.
Mutta suhtaudutaan siihen rakkaudella.
Kiitos.