En koskaan uskonut pitäväni TED-puhetta tällaisessa paikassa. Kuten puolet ihmiskunnasta, olen viettänyt viimeiset neljä viikkoa eristyksissä COVID-19:n aiheuttaman pandemian takia. Olen erittäin onnekas siksi, että tänä aikana olen voinut käydä näissä metsissä lähellä kotiani eteläisessä Englannissa. Nämä metsät ovat aina inspiroineet minua, ja nyt kun ihmiskunta miettii mistä voisimme löytää inspiraation ottaakseemme tilanteen jälleen haltuun, jotta emme kohtaisi kamalia asioita tulevaisuudessa ryhtymättä vastatoimiin niiden estämiseksi, ajattelin, että tämä olisi hyvä paikka keskustelulle. Haluaisin aloittaa tarinalla kuuden vuoden takaa, kun ensimmäisten kertaa liityin Yhdistyneisiin Kansakuntiin. Uskon vakaasti, että YK on verrattoman tärkeä maailmassa juuri nyt edistäessään yhteistyötä ja yhteistoimintaa. He eivät kuitenkaan kerro, että tätä tarpeellista työtä tehdään pääasiassa tylsissä kokouksissa -- erittäin pitkissä, tylsissä kokouksissa. Kuvittelet varmaan osallistuneesi pitkiin ja tylsiin kokouksiin elämässäsi, ja niin varmaan oletkin. Mutta YK:n kokoukset ovat ihan oma lukunsa ja kaikki täällä työskentelevät suhtautuvat niihin tyyneydellä, jota odottaisi Zen-mestareilta. Minä en osannut odottaa sellaista. Liityin mukaan odottaen draamaa, jännitystä ja läpimurtoja. En ollut valmis siihen, että prosessit liikkuvat hitaasti kuin jäätiköt, kuten jäätiköt ainakin ennen liikkuivat. Kesken erään pitkän kokouksen minulle annettiin lappunen. Sen antoi minulle ystäväni, kollegani ja kirjoituskumppanini, Christiana Figueres. Christiana oli pääsihteerinä ilmastonmuutosta koskevassa Yhdistyneiden Kansakuntien puitesopimuksessa, ja hänellä oli päävastuu siitä, että YK päätyisi lopulta Pariisin ilmastosopimukseen. Olin hänen poliittinen strateginsa. Kun hän ojensi minulle lappusen, oletin sen sisältävän yksityiskohtaisia poliittisia ohjeita siitä, miten pääsisimme pois tästä painajaismaisesta sotkusta, jossa näytimme olevan jumissa. Otin lapun ja katsoin sitä. Siinä luki: "TUSKALLISTA" "Mutta suhtaudutaan tähän rakkaudella!" Pidän tästä lapusta monesta syystä. Tykkään, kuinka pienet lonkerot tulevat sanasta "tuskallista". Se oli hyvä visuaalinen kuvaus tunteistani sillä hetkellä. Tykkään siitä erityisesti siksi, koska katsoessani sitä ymmärsin tämän olevan poliittinen ohjeistus, ja jos halusimme menestyä, näin meidän tulisi tehdä se. Annas kun selitän. Tunteeni näissä kokouksissa oli liittynyt kontrolliin. Olin muuttanut elämäni Brooklynista New Yorkista Bonniin Saksaan vaimoni hyvin vastahakoisella tuella. Lapseni olivat nyt koulussa, jonka kieltä he eivät osanneet, ja luulin että saisin elämäni sekoittamisesta vastineeksi jonkinasteista kontrollia siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Tunsin vuosien ajan, että ilmastonmuutos olisi se haaste, joka määrittää sukupolvemme, ja olin valmiina tekemään oman osani ihmiskunnan hyväksi. Mutta laitoin käteni minulle annetuille vallankahvoille, ja vedin niistä, eikä mitään tapahtunut. Ymmärsin, että hallitsin vain päivittäisiä pikkuasioita. "Ajaisinko pyörällä töihin?" ja "Missä kävisin lounaalla?", kun taas ne asiat, jotka määrittäisivät tulisimmeko onnistumaan vai emme olivat sellaisia, kuten "Romuttaako Venäjä neuvottelut?" "Ottaako Kiina vastuuta päästöistään?" "Auttavatko Yhdysvallat köyhiä maita ilmastonmuutoksen kanssa?" Erotus tuntui niin valtavalta, etten nähnyt, miten ne liittyivät toisiinsa. Se tuntui turhalta. Alkoi tuntua siltä, että olin tehnyt virheen. Aloin masentua. Mutta silläkin hetkellä ymmärsin, että tunteeni olivat hyvin samankaltaisia kuin ne, joita tunsin kuullessani ensi kertaa ilmastokriisistä. Olin elänyt useita vuosia buddhalaisena munkkina parikymppisenä ja siitä eteenpäin, mutta jätin luostarielämän, koska jo 20 vuotta sitten tunsin ilmastokriisin olevan nopeasti kehittyvä hätätila ja halusin tehdä oman osani. Mutta kun olin palannut maailmaan, katsoin mitä kaikkea voisin hallita. Muutamaa tonnia omia päästöjäni, ja perheeni päästöjä, mitä puoluetta äänestäisin muutaman vuoden välein, kävisinkö mielenosoituksissa vai en. Ja sitten katsoin asioita, jotka määrittäisivät lopputuloksen, ja niitä olivat geopoliittiset neuvottelut, massiiviset infrainvestoinnit, ja kaikkien muiden tekemiset. Erotus tuntui jälleen niin valtavalta, etten nähnyt miten voisin tehdä mitään merkittävää. Yritin ryhtyä toimiin, mutta se ei tullut tavaksi. Se tuntui turhalta. Tiedämme, että tämä voi olla yleinen kokemus monille, ja ehkä sinäkin olet kokenut tämän. Kun kohtaamme jättimäisen haasteen, jota emme tunne lainkaan hallitsevamme, mielemme voi tehdä tempun suojellakseen meitä. Emme pidä hallinnan tunteen menettämisestä suurten voimien edessä, joten mielemme sanoo meille, "Ehkä se ei ole niin tärkeää. Ehkä asiat eivät tapahdukaan niin kuin ihmiset sanovat." Tai se väheksyy osaamme. "Et sinä voi tehdä yksinäsi mitään, joten miksi yrittää?" Mutta tässä on jotain kummaa meneillään. Onko todella niin, että ihmiset ryhtyvät määrätietoisesti toimiin ratkaisevan tärkeän asian vuoksi vain silloin, kun he todella tuntevat hallitsevansa asioita? Katso näitä kuvia. He ovat auttajia ja hoitajia, jotka ovat auttaneet ihmiskuntaa kohtaamaan koronavirus COVID-19:n, kun se on levinnyt maailman kattavaksi pandemiaksi viime kuukausina. Kykenevätkö he estämään taudin leviämisen? Eivät. Kykenevätkö he estämään potilaitansa kuolemasta? Joidenkin kohdalla ovat kyenneet, mutta toisten kohtalo on ollut heidän ulottumattomissa. Tekeekö se heidän osuudestaan turhaa ja merkityksetöntä? Itse asiassa olisi loukkaavaa edes ehdottaa sellaista. He huolehtivat toisista ihmisistä suurimman haavoittuvuuden hetkellä. Ja sillä työllä on niin valtava merkitys, että minun tarvitsee vain näyttää sinulle näitä kuvia, jotta tulisi päivänselväksi, että heidän osoittamansa urheus ja ihmisyys tekee heidän työstään yhden merkittävimmistä asioista, jonka voi tehdä ihmisenä, vaikka he eivät voikaan hallita lopputulosta. Tämä onkin kiinnostavaa, koska se näyttää meille, että ihmiset kykenevät määrätietoisiin ja pitkällisiin toimiin, vaikka he eivät hallitsekaan lopputulosta. Siitä päästäänkin seuraavaan haasteeseen. Ilmastokriisin kohdalla tekomme ovat erillään niiden vaikutuksista, kun taas näiden kuvien tapahtumissa hoitajia ei kannusta ylevä tavoite muuttaa maailmaa, vaan päivittäin palkitseva toisista huolehtiminen heidän hätänsä hetkellä. Ilmastokriisissä on tämä valtava erotus. Ennen meitä erotti aika. Ilmastokriisin vaikutusten piti olla kaukana tulevaisuudessa. Mutta tulevaisuus on tullut luoksemme. Mantereet ovat tulessa. Kaupungit ja maat joutuvat veden alle. Sadat tuhannet ihmiset ovat liikkeellä ilmastonmuutoksen vuoksi. Vaikka nuo vaikutukset eivät enää ole ajallisesti kaukana, ne ovat meistä erillisiä siten, että on vaikea tuntea suoraa yhteyttä. Ne tapahtuvat jossain muualla jollekin muulle, tai meille jollain odottamattomalla tavalla. Vaikka tarina hoitajasta osoittaa meille jotain ihmisluonnosta, meidän on keksittävä keino selvittää ilmastokriisi kestävällä tavalla. Siihen on keinonsa. Tehokas yhdistelmä syvää ja kannustavaa asennetta, joka yhdistettynä pitkäjänteiseen toimintaan voi saada yhteisöt ryhtymään sitoutuneeseen ja kestävään toimintaan yhteisen tavoitteen hyväksi. Sitä on käytetty hyvin tuloksin kautta historian. Havainnollistan asiaa historiallisella tarinalla. Olen metsissä lähellä kotiani eteläisessä Englannissa. Nämä metsät eivät ole kaukana Lontoosta. 80 vuotta sitten kaupunkiin hyökättiin. 1930-luvun lopulla Britannian kansalaiset eivät halunneet millään uskoa, että Hitler tekisi kaikkensa valloittaakseen Euroopan. Ensimmäisen maailmansodan muistot mielessään heitä kauhistutti natsien vihamielisyys, eivätkä he halunneet kohdata todellisuutta. Lopulta todellisuus kuitenkin voitti. Churchill muistetaan monista asioista, eivätkä ne kaikki olleet positiivisia, mutta sodan aikaisissa vaiheissa hän muutti niitä tarinoita, joita britit kertoivat itselleen siitä, mitä he olivat tekemässä ja mitä tulisi tapahtumaan. Kun aiemmin vallitsi huoli, hermoilu ja pelko, tilalle tuli tyyni päättäväisyys, yksinäinen saari, suuri hetki, mahtavin sukupolvi, maa, joka taistelisi rannoilla ja vaaroilla ja kaduilla maa, joka ei koskaan luovuttaisi. Muutos pelosta ja huolesta todellisuuden kohtaamiseen, kuinka synkkä se olisikaan, ei liittynyt lainkaan sodan voittamisen todennäköisyyteen. Rintamalta ei tullut hyviä uutisia taisteluista, eikä sillä hetkellä edes vahvan liittolaisen saapumisesta, mikä parantaisi todennäköisyyksiä. Se oli vain valinta. Syvä, päättäväinen, jääräpäinen optimismi heräsi, eikä se vältellyt tai kieltänyt painostavaa pimeyttä, vaan kieltäytyi pelkäämästä sitä. Jääräpäinen optimismi on väkevää. Se ei ole riippuvainen hyvän lopputuloksen todennäköisyydestä, tai toiveajattelusta tulevaisuuden suhteen. Se elävöittää toimintaa ja täyttää sen merkityksellä. Tiedämme, että siitä alkaen, riskeistä ja haasteesta huolimatta, se oli merkityksellistä aikaa, ja monet kertomukset ovat vahvistaneet että teot alkaen lentämisestä Taistelussa Britanniasta yksinkertaiseen perunoiden sadunkorjuuseen tulivat ladatuiksi merkityksellä. Niitä elävöittivät yhteinen tarkoitus ja yhteinen lopputulos. Olemme nähneet sen kautta historian. Jääräpäisen optimismin yhdistäminen toimintaan, kun optimismi johtaa määrätietoiseen toimintaan, voi tehdä näistä itseään ruokkivan kehän: ilman jääräpäistä optimismia toiminta ei ylläpidä itseään; ilman toimintaa jääräpäinen optimismi on vain asenne. Yhdessä nämä voivat muuttaa koko asian ja muuttaa maailman. Olemme nähneet tämän monesti. Näimme sen Rosa Parks kieltäytyessä nousemasta bussista. Näimme sen Gandhin pitkissä suolamarsseissa rannalle. Näimme sen naisasianaisten sanoissa "Rohkeus kutsuu rohkeutta kaikkialla." Näimme sen Kennedyn sanoessa, että 10 vuoden kuluessa hän lähettäisi ihmisen kuuhun. Se sähköisti sukupolven, ja yhdisti heidät kauhean vihollisen vastustamiseksi, vaikka he eivät tienneetkään kuinka se saavutettaisiin. Kaikissa näissä tapauksessa realistinen ja karkea, mutta määrätietoinen, jääräpäinen optimismi ei ollut onnistumisen seuraus. Se oli onnistumisen syy. Samalla tavalla tapahtui muutos kohti Pariisin ilmastosopimusta. Ne haastavat, vaikeat, pessimistiset kokoukset muuttuivat, kun yhä useammat päättivät, että nyt oli aika tarttua toimeen, emme herpaantuisi vuorollamme, ja saavuttaisimme tuloksen, jonka tiesimme mahdolliseksi. Yhä useammat muuttivat näkökantaansa ja ryhtyivät töihin, ja lopulta siitä kasvoi voiman aalto, joka hyökyi ylitsemme ja toteutti monta haastavaa asiaa paremmin tuloksin kuin uskalsimme kuvitellakaan. Nyt, vuosia myöhemmin, ja vaikka Valkoisessa talossa on ilmastoskeptikko, nuo aiemmin käynnistetyt asiat ovat yhä liikkeessä ja voimme yhä saavuttaa paljon tulevina kuukausina ja vuosina vastatessamme ilmastokriisiin. Juuri nyt käsittelemme vaikeimpia aikoja useimpien elämissä. Globaali pandemia on ollut kauhistuttava, liittyi siihen henkilökohtaista tragediaa tai ei. Se on myös ravistellut uskoamme siitä, että olemme voimattomia suuren muutoksen edessä. Muutamassa viikossa käynnistyi muutos, ja puolet ihmiskunnasta toimi rohkeasti suojellakseen haavoittuvia ihmisiä. Jos kykenemme siihen, ehkä emme ole vielä koetelleet ihmiskunnan rajoja yhteisen haasteen kohtaamiseksi. Meidän on ylitettävä voimattomuuden narratiivi, koska aivan varmasti ilmastokriisi on monta suuruusluokkaa pahempi kuin tämä pandemia, jos emme tee mitä vielä pystymme välttääksemme sen tragedian, jonka näemme tulevan. Meillä ei ole enää varaa voimattomuuden tunteeseen. Totuus on, että tulevat sukupolvet muistavat tämän hetken pelonsekaisella kunnioituksella, kun valitsemme joko uusiutuvan tulevaisuuden tai hukkaamme sen. Ja totuus on, että moni asia menee hyvin tässä siirtymässä. Puhtaan energian hinta laskee. Kaupungit mukautuvat. Maata elvytetään. Ihmiset ovat kaduilla vaatimassa muutosta tarmolla ja sinnikkyydellä, mitä ei ole nähty vuosikausiin. Todellinen menestys on mahdollista tässä siirtymässä, ja todellinen epäonnistuminen on myös mahdollista, mikä tekee tästä jännittävintä aikaa elää. Voimme tehdä päätöksen juuri nyt, että kohtaamme tämän haasteen jääräpäisellä, sisukkaalla, realistisella optimismilla, ja teemme kaiken mahdollisen uusiutuvan tulevaisuuden hyväksi pandemian keskeltä kohti kestävää tulevaisuutta. Voimme kaikki päättää, että olemme toivon majakoita ihmiskunnalle vaikka edessä on pimeitä aikoja, ja voimme päättää, että olemme vastuullisia, että vähennämme päästöjämme ainakin 50 prosenttia seuraavan 10 vuoden aikana, ja ryhdymme toimiin ja keskustelemme valtioiden ja yritysten kanssa, jotta he varmasti tekisivät mitä tarvitaan pandemian rauhoittuessa haluamamme maailman rakentamiseksi. Tällä hetkellä kaikki nämä asiat ovat mahdollisia. Joten palataan siihen tylsään kokoushuoneeseen, jossa katson Christianan lappua. Se palautti mieleeni elämäni merkittävimpiä kokemuksia. Yksi niistä monista asioista, joita opin munkkina, on se, että kirkas mieli ja iloinen sydän ovat sekä tie että tavoite elämässä. Jääräpäinen optimismi on sovelletun rakkauden muoto. Se on sekä se maailma, jonka haluamme luoda, että se tie, jolla luomme tämän maailman. Ja se on valinta meille kaikille. Päätös kohdata tämä hetki jääräpäisellä optimismilla voi täyttää elämämme merkityksella ja päämäärällä, ja näin voimme laittaa kätemme historian kaarelle ja taivuttaa sen kohti tulevaisuutta, jonka valitsemme. Kyllä, eläminen nyt tuntuu hallitsemattomalta. Se tuntuu kauhealta, pelottavalta ja uudelta. Mutta ei horjuta nyt, tässä ratkaisevassa siirtymässä, joka on tulossa meitä kohti. Kohdataan sen jääräpäisellä ja määrätietoisella optimismilla. Kyllä, maailman muutosten näkeminen juuri nyt voi olla tuskallista. Mutta suhtaudutaan siihen rakkaudella. Kiitos.