Hitauden ylistys

Toimittaja Carl Honoré uskoo länsimaalaisen nopeuden pakkomielteen kuluttavan terveyttä, tuotteliaisuutta ja elämänlaatua. Mutta ihmiset ovat nousemassa kapinaan, kun joka päivä yhä useammat laittavat jarrut pohjaan elämässä, joka on liian nykyaikaista.

Haluaisin aloittaa havainnolla, että

jos olen oppinut jotain kuluneena vuonna,

se on se ironisuus,

että kun julkaisee kirjan hitaudesta,

sitä pitää promota todella nopeasti.

Suurin osa ajastani vaikuttaa kuluvan

kaupungista toiseen ja
studiosta toiseen singahdellessani,

haastattelu haastettelun perään

tarjotessani kirjaa palasittain.

Koska nykyään kaikki

haluavat tietää kuinka hidastaa,

mutta he haluavat tietää, miten se
tehdään nopeasti. Niinpä ...

niinpä puhuin toissapäivänä televisiossa,

jossa olin kauemmin ehostettavana
kuin kameroiden edessä.

Mielestäni se ei ole silti yllättävää.

Koska maailma on nykyään sellainen,

maailma pikakelauksella.

Maailma pakkomielteenään nopeus,

jossa kaikki tehdään nopeammin, tankataan
kaikkea enemmän ja enemmän

vähemmässä ja vähemmässä ajassa.

Jokainen hetki päivässä tuntuu

kilpailulta aikaa vastaan.

Lainatakseni Carrie Fisherin sitaatin,

joka on biossani; mutta siteeraan taas --

"Nykyään välitönkin mielihyvä
tulee liian hitaasti." (Naurua)

Ja

mitenkäs me ylipäätään kehitämme asioita?

Nopeutamme niitä. Ei enää
valita numeroa, onhan pikavalinta.

Ennen luimme, nyt pikaluemme.
Kävelimme, nyt pikakävellemme.

Kävimme treffeillä,
nyt pikatreffeillä.

Vaikka joku asia olisi
luonteeltaan hidasta,

yritämme nopeuttaa sitäkin.

New Yorkissa ohitin
hiljattain kuntosalin,

jossa mainostettiin uutta iltakurssia.

Mainostettiin pikajoogaa.

Täydellinen ratkaisu
aikapulasta kärsiville,

jotka haluavat tehdä aurinkotervehdyksiä,

mutta käyttää siihen vain 20 minuuttia.

Nämä ovat ääripään esimerkkejä

ja ne ovat hulvatonta hupia.

Mutta viesti on vakava,

ja mielestäni päätä pahkaa kiirehtiessämme

meiltä jää usein huomaamatta vahinko,

jonka tämä maantiekiitäjän elämä
saa meissä aikaan.

Nopeuden kulttuuri on kyllästänyt
meidät siihen pisteeseen,

että tuskin huomaamme,
kuinka se verottaa

kaikkia elämämme osa-alueita --

terveyttämme, ruokavaliotamme, työtämme,

suhteitamme, ympäristöämme ja yhteisöämme.

Ja joskus tarvitaan

hätäkelloja, eikö tarvitakin,

hälyttämään siitä, että
kiirehdimme elämän halki

sen sijaan, että eläisimme elämää;

että elämme nopeaa elämää
hyvän elämän sijaan.

Ja uskon, että monelle herätys

tulee sairauden muodossa.

Tulee loppuunpalaminen
tai viimein keho sanoo:

"En kestä enää" heittäen pyyhkeen kehään.

Tai ehkä ihmissuhde menee mönkään,

koska meillä ei ollut
aikaa, halua

tai tyyneyttä

olla toisen kanssa ja kuunnella häntä.

Minun herätykseni tuli, kun aloin

lukea iltasatuja pojalleni,

ja huomasin, että oikeastaan

mennessäni hänen huoneeseensa
en vain voinut hidastaa --

pikaluin "Kattia hatussa".

Toisin sanoen hypin virkkeiden,

kappaleiden ja joskus sivujenkin yli,

poikanihan muisti kirjan
kannesta kanteen, joten nahistelimme.

Ja siitä, minkä olisi pitänyt olla
päivän rennointa, läheisintä,

ja mukavinta aikaa,

jolloin isä istahtaa alas
lukemaan pojalleen,

tulikin tahtojen gladiaattoritaisto,

minun nopeuteni

ja hänen hitautensa yhteentörmäys.

Ja tätä kesti jonkin aikaa,

kunnes silmäilin kerran lehtiartikkelia,

jossa oli ajansäästövinkkejä nopeille.

Ja yksi niistä viittasi kirjasarjaan

"Minuutin Iltasatu".

Ja irvistän nykyään noille sanoille,

mutta ensireaktioni oli hyvin erilainen.

Reaktioni oli sanoa:

"Halleluja -- mikä loistoidea!

Juuri tätä tarvitsen nopeuttaakseni
iltasatuja entisestään."

Mutta onnekseni

sitten välähti ja seuraava reaktioni
olikin erilainen,

ja otin askeleen taaemmas ja ajattelin:

"Huh -- tähänkö on tultu?

Onko tosiaan niin kiire, että olen valmis

puijaamaan poikaani
jollain äänitiedostolla?"

Ja laskin lehden alas --

noustessani koneeseen --
ja istuin alas, ja tein jotain,

mitä en ollut tehnyt pitkään aikaan
- en mitään.

Pohdin, pohdin pitkään ja hartaasti.

Ja kun nousin koneesta, päätin
haluavani tehdä asialle jotain.

Halusin tutkia maantiekiitäjien kulttuuria

ja sitä, mitä se tekee
itselleni ja muille.

Minulla oli kaksi kysymystä.

Ensiksikin: miksi olimme
ryhtyneet niin nopeiksi?

Ja toiseksi: onko mahdollista,

tai edes mielekästä hidastaa?

Jos pohditaan sitä,

mikä maailmaa on nopeuttanut,
perussyylliset nousevat esiin.

Mieleen tulevat kaupungistuminen,

kulutuskulttuuri, työelämä
ja teknologia.

Mutta jos pilkkoo osiin

nämä ilmiöt, saattaa päästä syvemmälle,

ihan asian ytimeen,

joka on tapamme suhtautua aikaan.

Joissain kulttuureissa aika on syklinen.

Se kulkee valtavissa,

kiireettömissä kehissä.

Se on alati uudistuva
ja kertautuva.

Kun taas länsimaissa
aika on lineaarinen.

Se on rajallinen resurssi:

se kuluu alinomaa.

Sitä joko käyttää tai menettää.

"Aika on rahaa", kuten
Benjamin Franklin sanoi.

Ja mielestäni psykologisella tasolla

tällainen luo yhtälön.

Aikaa on rajatusti, joten mitä teemme?

No - kiirehdimme, emmekö kiirehdikin?

Yritämme tehdä enemmän vähemmässä ajassa.

Teemme jokaisesta hetkestä

kilvan saavuttaa maalilinja --

maalilinjan, jota sattuneista syistä
emme koskaan saavuta,

mutta maalilinjan silti.

Ja kysymys lieneekin:

onko tästä ajattelusta
mahdollista luopua?

Ja onneksemme vastaus on kyllä, koska

katsoessani ympärilleni ymmärsin, että

yhä useammat vastustavat tätä ajattelua,

jonka mukaan nopeampi on parempi
ja kiireisempi on paras.

Kaikkialla maailmassa ihmiset
ryhtyvät mahdottomaan:

hidastamaan ja saamaan selville,

että vaikka arkiajattelun mukaan
hidastavat joutuvat auton alle,

päinvastainen näyttääkin olevan totta:

että hidastamalla juuri oikeissa kohdissa

voimme tehdä kaiken paremmin.

Silloin syö paremmin, rakastelee paremmin,
urheilee paremmin,

työskentelee paremmin ja elää paremmin.

Ja tällaisessa padassa,

jossa porisevat hitaat hetket,
paikat ja teot,

on juuri se, mitä kutsutaan

kansainväliseksi hitausliikkeeksi.

Nyt jos sallitte minun
hieman hurskastella,

annan pikakatsauksen siitä,

mistä hitausliikkeessä on kyse.
Jos otamme esimerkiksi ruoan,

monille hitaan ruoan liike on tuttu.

Se alkoi Italiassa, mutta laajeni sieltä,

ja nyt sitä kannattaa
100 000 jäsentä

yli 50 maassa.

Sen viesti on hyvin yksinkertainen
ja järkeenkäypä,

eli että tuemme terveyttämme
ja saamme enemmän nautintoa

ruoastamme, kun

kasvatamme, valmistamme ja
nautimme sen kohtuullisessa tahdissa.

Mielestäni räjähdysmäinen kasvu

luonnonmukaisessa viljelyssä
ja myöskin maatilatorien paluu

ovat todisteita siitä,

että ihmiset todellakin haluavat rikkoa

tavan syödä ja kasvattaa ruokaa

teollisen aikataulun tahdissa.

Halutaan takaisin hitaampaan rytmiin.

Ja hitaan ruoan liikkeestä ovat versonneet

niin kutsutut hitaat kaupungit,
liike, joka alkoi Italiassa,

mutta on levinnyt Eurooppaan ja muualle.

Tässä liikkeessä kaupungit

alkavat hahmotella uudelleen
kaupunkimaiseman rakennuspalikoita,

niin että ihmisiä
kannustetaan hidastamaan,

nauttimaan elämästä ja
kohtaamaan muut.

Saatetaan vähentää liikennettä,

laittaa puistonpenkkejä
tai lisätä vihertiloja.

Tietyllä tapaa nämä muutokset
ovat enemmän kuin osiensa summa,

koska kun hitaasta kaupungista
tulee sellainen virallisesti,

se on tietynlainen
aatteellinen julistus.

Se viestii muulle maailmalle
ja kyseisen kaupungin ihmisille,

että uskomme, että 2000-luvun maailmassa

hitaudella on merkityksensä.

Monet ovat varmaan
pettyneitä lääketieteen

pika-ajatteluun,

joka vallitsee
tavallisessa lääketieteessä.

Ja miljoonat ovat kääntymässä

täydentävien ja vaihtoehtoisten
hoitomuotojen puoleen,

joilla on tapana valjastaa käyttöönsä

hitaampi, hellempi ja
kokonaisvaltaisempi tapa parantaa.

Näistä hoitomuodoista kyllä kiistellään,

ja henkilökohtaisesti epäilen
että kahviperäruiske

koskaan saavuttaisi
valtavirran suosiota.

Mutta jotkut hoitomuodot,

kuten akupunktio ja hieronta,
jopa pelkkä rentoutuminen,

ovat selvästi jollain tapaa hyödyksi.

Ja kaikkialla maineikkaat yliopistot

ovat alkamassa tutkia
näiden asioiden toimintamekanismeja,

ja sitä, mitä niistä voi oppia.

Seksi. Pikaseksiä riittää, eikö niin?

Olin tulossa -

no - sanaleikki oli tarkoitukseton.

Olin tulossa, sanotaan vaikka
Oxfordiin, hitaasti,

ja menin lehtikioskiin,
jossa näin lehden,

miestenlehden, jonka
kannessa komeili:

"Näin annat kumppanillesi
orgasmin 30 sekunnissa."

Eli seksikin

kellotetaan nykyään.

Tiedättekös,

pidän pikaisista kuten kuka tahansa muu,

mutta mielestäni hitaasta seksistä

voi saada paljon enemmän.

Siis kun pääsee käsiksi niihin syvempiin,

tavallaan psykologisiin, tunteellisiin
ja hengellisiin puoliin,

jolloin orgasmi kehittyy
ja on voimakkaampi.

Saa enemmän vastinetta rahoilleen.

Pointers Sisters muotoili sen paremmin,

kun he lauloivat ylistyksen
"hidaskätiselle rakastajalle".

Me kaikki nauroimme Stingille

kun hän vuosi pari sitten
hurahti tantraan,

mutta kun kelataan pari vuotta
eteenpäin, kaikenikäiset parit

parveilevat työpajoissa, tai ehkä vain

omissa makuuhuoneissaan yrittäen löytää

keinoja jarruttaa ja
harrastaa parempaa seksiä.

Ja Italiassa - hehän
näyttävät tietävän

nämä jutut -

on aloitettu hitaan seksin liike.

Työpaikka.

Melkein kaikkialla maailmassa --

Pohjois-Amerikka on huomattava poikkeus --

työhön käytetty aika on vähentynyt.

Eurooppa on esimerkki tästä ja siitä,

kuinka ihmiset tajuavat
elämänlaatunsa paranevan

kun he työskentelevät
vähemmän ja myös

tuottavuutensa kasvavan.

Tosin selvästi on ongelmia

Ranskan 35-tuntisessa työviikossa --

liian paljon liian nopeasti,
liian jähmeää.

Mutta muut Euroopan maat,
etenkin Pohjoismaat,

antavat esimerkkiä siitä,
että voi hyvinkin

olla vahva taloudellisesti

ilman että ollaan työn orjia.

Ja Norja, Ruotsi,

Tanska ja Suomi ovat nyt

maailman kuuden
kilpailukykyisimmän maan joukossa,

ja heidän työaikansa
saisivat perusjenkin

itkemään kateudesta.

Ja jos siirrytään maiden tasolta

pienyritysten tasolle,

monet ovat tajunneet,

että työntekijöiden pitää antaa

joko työskennellä vähemmän
tai löysätä -

pitää ruokatunti, tai istuskella
hiljaisessa huoneessa

ja sulkea Blackberryt ja
kannettavat -- sinä siellä takana --

ja kännykkät

työpäiväksi tai viikonloppuksi,
jotta heillä on aikaa rentoutua

ja jotta aivot pääsevät

ajattelemaan luovemmin.

Nykyäänhän muutkin kuin

aikuiset tekevät ylitöitä - lapset.

Olen 37 ja lapsuuteni loppui
80-luvun puolivälissä,

ja kun katselen nykylapsia, hämmästelen,

kuinka heille sysätään enemmän läksyjä,

enemmän tutorointia, enemmän harrastuksia

kuin kukaan olisi kuvitellutkaan
sukupolvi sitten.

Ja jotkut sydäntäsärkevimmistä viesteistä,

jotka tulevat nettisivulleni,

tulevat itse asiassa teini-ikäisiltä,

jotka ovat burnoutin partaalla
ja vetoavat

kirjoittamaan heidän vanhemmilleen,

jotta auttaisin heitä hidastamaan
ja astumaan pois

hullusta oravanpyörästä.

Mutta onneksi vanhemmatkin ovat heränneet,

ja esimerkiksi ympäri USA:ta

vanhemmat tekevät yhteistyötä
kieltääkseen harrastustoiminnan

tiettynä päivänä kuusta, jotta voidaan

löysätä ja viettää aikaa
perheen kanssa, sekä hidastaa.

Toinen asia on läksyt.
Niitä laitetaan pannaan

kaikkialla teollisuusmaissa,

joissa oltiin ladottu läksyjä vuosikausia,

ja nyt on tajuttu, että
vähemmän riittää.

Hiljattain Skotlannissa

maksullinen ja
maineikas yksityiskoulu

laittoi läksyt pannaan

kaikilta alle 13-vuotiailta,

jolloin vanhemmat menivät hepuliin:

"Lapsemme reputtavat!" - johon rehtori:

"Ei, kyllä lapsen pitää
rauhoittua päivän päätteeksi."

Ja viime kuussa saatiin kokeiden pisteet,

ja matematiikassa sekä
luonnontieteissä ne nousivat 20 %

viime vuoteen verrattuna.

Ja mielestäni hyvin valaisevaa on, että

eliittiyliopistot, joita pidetään
sinä syynä, miksi

lapsille annetaan keppiä ja porkkanaa,

ovatkin huomaamassa, että
opiskelijoiden laatu

on laskemaisillaan.
Arvosanat ovat loistavat;

CV on täynnä ylimääräisiä kursseja,

jopa niin paljon, että
lukeminen sattuu.

Mutta heissä ei ole intoa; heiltä puttuu

kyky ajatella luovasti --

he eivät osaa uneksia. Joten
nämä Ivy League -koulut,

ja Oxford, Cambridge ja muut viestittävät

vanhemmille ja opiskelijoile,
että pitää jarrutella vähän.

Ja esimerkiksi Harvardissa lähetetään

kandivaiheen opiskelijoille,
fukseille, kirje

jossa kerrotaan, että elämästä
ja Harvardista saa enemmän irti,

jos jarruttaa, jos tekee vähemmän,

ja antaa asioille aikaa,
sen ajan, mitä tarvitaan,

että niistä voi nautiskella.

Vaikka he toisinaan eivät tekisi mitään.

Ja kirjeen nimi on -- mielestäni osuvasti --

"Hidasta!" -- ja huutomerkin kera.

Joten minnepä sitten katsookaan,
viesti on mielestäni sama:

että vähemmän on usein enemmän,

että hitaammin on usein

paremmin. Mutta toisaalta,

ei aina ole helppoa mennä hitaasti, eihän?

Kuulitte, että sain ylinopeussakon

kun kirjoitin kirjaani hitauden hyödyistä,

ja se on totta, mutta ei koko tarina.

Olin itse asiassa matkalla illalliselle,

jonka Slow Food järjesti.

Ja jos siinä ei ole hävettävää
tarpeeksi, sain sakon Italiassa.

Ja jos olet koskaan ajanut
italialaisella moottoritiellä,

osaat arvata, kuinka nopeasti ajoin.

(Naurua)

Mutta miksi on hankala hidastaa?

Mielestäni on useita syitä.

Yksi on että nopeus on
hauskaa ja seksikästä.

Se antaa adrenaliiniryöpyn.
Siitä on vaikea luopua.

Tässä on jopa metafyysinen ulottuvuus --

nopeudesta tulee meille keino suojautua

isommilta, syvällisemmiltä kysymyksiltä.

Täytämme mielemme
harhautuksin ja kiirein,

ettemme joudu kysymään:

Voinko hyvin? Olenko onnellinen?
Kasvavatko lapseni hyvin?

Tekevätkö päättäjät hyviä
päätöksiä puolestani?

Ja toinen -- joskin kenties suurin --

syy siihen, miksi on hankala hidastaa,
on kulttuurinen tabu,

joka liittyy hidastamiseen.

"Hidas" on ruma sana kulttuurissamme.

Se tarkoittaa "laiskuria" ja "lusmua",

jotakuta, joka luovuttaa.

Kuten sanottaessa "Hän on hidas". Silloin

tarkoitetaan typerystä.

Mielestäni hitausliikkeen tarkoitus,

sen päätavoite on kumota tuo tabu

ja sanoa että kyllä,

hitaus ei aina ole vastaus,

ja että on "huonoakin hitautta".

Tiedättekö, jäin jumiin M25-tielle,

joka on kehätie Lontoon ympärillä,

ja vietin siinä 3,5 tuntia. Ja voin sanoa,

että se on huonoa hitautta.

Mutta uusi ajatus,

hitausliikkeen vallankumouksellinen idea,

on se, että on "hyvääkin hitautta".

Ja hyvää hitautta on käyttää aikaa

perheen kanssa syömiseen TV suljettuna.

Tai tarkastella ongelmaa kaikista kulmista

toimistolla tehdäkseen parhaan ratkaisun

työpaikalla.

Tai yksinkertaisesti käyttää aikaa

hidastamiseen

ja elämästä nauttimiseen.

Yksi mielestäni piristävimmistä asioista

kirjaani liittyen

ovat olleet reaktiot siihen.

Ja tiesin, että kun kirjani julkaistaan,

New Age -piirit syleilisivät sitä,

mutta se on myös
suurella innolla omaksuttu

yritysmaailmassa - tai siis

talouslehdistössä, mutta myös

suuryrityksissä ja yritysjohtamisessa.

Koska ihmiset huipulla, ihmiset kuten te,

ovat mielestäni ymmärtämässä, että

järjestelmä on liian nopea,

liian kiireinen, ja että on aika löytää,

tai palata pyörivien rattaiden äärelle.

Toinen kannustava merkki

on, etteivät ainoastaan teollisuusmaat

ole omaksuneet tätä. Kehitysmaissa,

maissa, jotka ovat kirimässä

teollisuusmaita -- Kiina, Brasilia,

Thaimaa, Puola ja niin edelleen --

nämä maat ovat syleilleet hitausliikettä,

monet ihmiset niissä
ja keskustelua käydään

tiedotusvälineissä ja kaduilla.

Koska he katselevat länsimaita näin:

"Pidämme kyllä joistakin asioista teillä,

mutta tuosta emme ole niinkään varmoja."

Kun kaikki tämä on sanottu, onko se,

onko se mahdollista?

Se on päivän polttava kysymys.
Onko mahdollista

hidastaa? Ja

olen iloinen kertoessani teille,

että vastaus on ehdoton kyllä.

Ja esittelen teille
itseni esimerkkinä "A",

uudelleensyntyneenä ja -kuntoutettuna

nopeusholistina.

Pidän vieläkin nopeudesta. Asun Lontoossa,

olen toimittaja

ja nautin hälinästä ja menosta,

ja adrenaliiniryöpystä, jonka niistä saa.

Pelaan squashia ja jääkiekkoa,

kahta nopeatempoista peliä,
enkä ikimaailmassa luopuisi niistä.

Mutta kuluneena vuonna olen myös

löytänyt sisäisen kilpikonnani.

(Naurua)

Tällä tarkoitan,

etten enää

varta vasten ylikuormita itseäni.

Luonnollinen tilani ei enää ole

olla ryntäilyholisti.

En enää kuule

ajan siivekkäiden vaunujen lähentymistä,

en ainakaan siinä määrin kuin ennen.

Kuulen sen kyllä nyt, koska esitysaikani kuluu.

Ja lopputulema on, että

olen paljon onnellisempi, terveempi

ja tuotteliaampi kuin koskaan aiemmin.

Tunnen eläväni

elämääni sen sijaan että vain
kilpajuoksen elämän läpi.

Ja kenties kaikista tärkein

menestyksen mitta

on se, että koen ihmissuhteeni syvemmiksi,

vivahteikkaimmiksi ja vahvemmiksi.

Ja omalla kohdallani
näytön paikka

tämän toimivuuden suhteen

oli aina iltasaduissa, koska siitä

kaikki sai alkunsa. Siinäkin uutiset

ovat iloisia. Tai siis

kun illalla menen poikani huoneeseen,

minulla ei ole kelloa. Sammutan koneen,

etten kuule sähköpostin viestiääntä,

hidastan hänen tasolleen ja luemme.

Ja koska lapsilla on oma rytminsä
ja oma sisäinen kellonsa,

he eivät välitä laatuajasta,

jossa heille on varattuna 10 minuuttia.

Pitää liikkua heidän rytmissään.

Luettuani 10 minuuttia

poikani sanoo yhtäkkiä: "Hei,

tänään leikkikentällä sattui ikävä juttu."

Ja sitten me keskustelemme siitä.

Ja olen havainnut, että ennen iltasadut

olivat

yksi kohta tehtävälistallani,
jotain, jota kammosin

sen hitauden takia -
halusin sen alta pois.

Siitä on tullut päiväni kohokohta,

jotain, jota todella vaalin.

Ja minulla on tietynlainen Hollywood-loppu

tämänpäiväiseen puheeseeni,

ja se menee näin:

muutama kuukausi sitten,
kun valmistauduin lähtemään

taas yhdelle kirjakiertueelle,
olin pakannut laukkuni.

Olin alakerrassa etuoven luona,
ja odottelin taksikyytiä,

jolloin poikani tuli alakertaan ja

hän oli tehnyt minulle kortin.

Hän oli niitannut yhteen kaksi korttia,

ja laittanut tarran

lempihahmostaan, Tintinistä, sen kanteen.

Ja hän sanoi,

tai hän antoi sen minulle, ja luin sen:

"Isille, rakkaudella Benjamin".

Ajattelin: "Aw, kuinka suloa.

Onko se hyvän onnen kortti kiertueelleni?"

Ja hän sanoi: "Ei isi - tämä kortti

on maailman parhaalle tarinankertojalle."

Ja ajattelin: "Hei, tämä
hitausjuttuhan toimii."

Kiitos paljon.