Hitauden ylistys

Haluaisin aloittaa havainnolla, että

jos olen oppinut jotain kuluneena vuonna,

se on se ironisuus,

että kun julkaisee kirjan hitaudesta,

sitä pitää promota todella nopeasti.

Suurin osa ajastani vaikuttaa kuluvan

kaupungista toiseen ja
studiosta toiseen singahdellessani,

haastattelu haastettelun perään

tarjotessani kirjaa palasittain.

Koska nykyään kaikki

haluavat tietää, kuinka hidastaa,

mutta he haluavat tietää, miten se
tehdään nopeasti. Niinpä ...

niinpä puhuin toissapäivänä televisiossa

ja olin kauemmin ehostettavana
kuin kameroiden edessä.

Mielestäni se ei ole silti yllättävää.

Koska maailma on nykyään sellainen,

maailma pikakelauksella.

Nopeuteen hullaantunut maailma,

joka haluaa tehdä kaiken nopeammin
ja enemmän ja enemmän

vähemmässä ja vähemmässä ajassa.

Jokainen hetki päivässä tuntuu

kilpailulta aikaa vastaan.

Lainatakseni Carrie Fisherilta sitaatin,

joka on biossani; mutta siteeraan taas -

"Nykyään välitönkin mielihyvä
tulee liian hitaasti." (Naurua)

Ja

mitenkäs me ylipäätään kehitämme asioita?

Nopeutamme niitä. Ei enää
valita numeroa, onhan pikavalinta.

Ennen luimme, nyt pikaluemme;
kävelimme, nyt pikakävellemme.

Kävimme treffeillä,
nyt pikatreffeillä.

Vaikka joku asia olisi
luonteeltaankin hidasta,

yritämme nopeuttaa sitäkin.

New Yorkissa ohitin
hiljattain kuntosalin,

jossa mainostettiin uutta iltakurssia.

Mainostettiin pikajoogaa.

Täydellinen ratkaisu
aikapulasta kärsiville,

jotka haluavat tehdä Aurinkotervehdyksiä,

mutta käyttää siihen vain 20 minuuttia.

Nämä ovat ääripään esimerkkejä

ja ne ovat hulvatonta hupia.

Mutta viesti on vakava,

ja mielestäni päätä pahkaa kiirehtiessämme

meiltä jää usein huomaamatta vahinko,

jonka tämä maantiekiitäjän elämä
saa meissä aikaan.

Nopeuden kulttuuri on kyllästänyt
meidät siihen pisteeseen,

että melkein emme huomaa,
kuinka se verotta

kaikkia elämämme osa-alueita -

terveyttämme, ruokavaliotamme, työtämme,

suhteitamme, ympäristöämme ja yhteisöämme.

Ja joskus tarvitaan

hätäkelloja, eikö tarvitakin,

hälyttämään siitä, että
kiirehdimme elämän halki

sen sijaan, että eläisimme elämää: että me

elämme nopeaa elämää
hyvän elämän sijaan.

Ja uskon, että monelle herätys

tulee sairauden muodossa.

Tulee loppuunpalaminen
tai viimein keho sanoo:

"En kestä enää" heittäen pyyhkeen kehään.

Tai ehkä ihmissuhde menee mönkään,

koska meillä ei ollut
aikaa, halua

tai tyyneyttä

olla toisen kanssa ja kuunnella häntä.

Minun herätykseni tuli, kun aloin

lukea iltasatuja pojalleni,

ja huomasin, että oikeastaan

mennessäni hänen huoneeseensa
en vain voinut hidastaa -

pikaluin "Kattia hatussa".

Toisin sanoen hypin virkkeiden,

kappaleiden ja joskus sivujenkin yli,

poikanihan muisti kirjan
kannesta kanteen, joten nahistelimme.

Ja siitä, minkä olisi pitänyt olla
päivän rennointa, läheisintä,

ja mukavinta aikaa,

jolloin isä istahtaa alas
lukemaan pojalleen,

tulikin tahtojen gladiaattoritaisto,

minun nopeuteni

ja hänen hitautensa yhteentörmäys.

Ja tätä kesti jonkin aikaa,

kunnes silmäilin kerran lehtiartikkelia,

jossa oli ajansäästövinkkejä nopeille.

Ja yksi niistä viittasi kirjasarjaan

"Minuutin Iltasatu".

Ja irvistän nykyään noille sanoille,

mutta ensireaktioni oli hyvin erilainen.

Reaktioni oli sanoa:

"Halleluja - mikä loistoidea!

Juuri tätä tarvitsen nopeuttaakseni
iltasatuja entisestään."

Mutta onnekseni

sitten välähti ja reaktio oli eri,

ja otin askeleen taaemmas ja ajattelin:

"Huh - tähänkö on tultu?

Onko tosiaan niin kiire, että olen valmis

puijaamaan poikaani
jollain äänitiedostolla?"

Ja laskin lehden alas -

noustessani koneeseen -
ja istuin alas,

ja tein jotain nostalgista - en mitään.

Pohdin, pohdin pitkään ja hartaasti.

Ja kun nousin koneesta, päätin
haluavani tehdä asialle jotain.

Halusin tutkia maantiekiitäjien kulttuuria

ja sitä, mitä se tekee
itselleni ja muille.

Minulla oli kaksi kysymystä.

Ensiksikin: miksi olimme ryhtyneet
niinkin nopeiksi?

Ja toiseksi: onko mahdollista,

tai edes haluttavaa hidastaa?

Jos pohditaan sitä,

miksi maailma on nopeutunut,
perussyylliset nousevat esiin.

Mieleen tulevat kaupungistuminen,

kulutuskulttuuri, työelämä
ja teknologia.

Mutta jos pilkkoo osiin

nämä ilmiöt, saattaa päästä syvemmälle,

ihan asian ytimeen,

joka on tapamme suhtautua aikaan.

Joissain kulttuureissa aika on syklinen.

Se kulkee valtavissa,

kiireettömissä kehissä.

Se uudistaa itsensä
ja palaa itseensä.

Kun taas länsimaissa
aika on lineaarinen.

Se on rajallinen resurssi:

se kuluu alinomaa.

Sitä joko käyttää tai menettää.

"Aika on rahaa", kuten
Benjamin Franklin sanoi.

Ja mielestäni psykologisella tasolla

tällainen luo yhtälön.

Aikaa on rajatusti, joten mitä teemme?

No - kiirehdimme, emmekö kiirehdikin?

Yritämme tehdä enemmän vähemmässä ajassa.

Teemme jokaisesta hetkestä

kilvan saavuttaa maalilinja -

maalilinjan, jota sattuneista syistä
emme koskaan saavuta,

mutta maalilinjan silti.

Ja kysymys lieneekin:

onko tästä ajattelusta
mahdollista luopua?

Ja onneksemme vastaus on kyllä, koska

katsoessani ympärilleni ymmärsin, että

yhä useammat vastustavat tätä ajattelua,

jonka mukaan nopeampi on parempi
ja kiireisempi on paras.

Kaikkialla maailmassa ihmiset
ryhtyvät mahdottomaan:

hidastamaan ja saamaan selville,

että vaikka arkiajattelun mukaan
hidastavat joutuvat auton alle,

päinvastainen näyttääkin olevan totta:

että hidastamalla juuri oikeissa kohdissa

voimme tehdä kaiken paremmin.

Silloin syö paremmin, rakastelee paremmin,
urheilee paremmin,

työskentelee paremmin ja elää paremmin.

Ja tällaisessa padassa,

jossa porisevat hitaat hetket,
paikat ja teot,

on juuri se, mitä kutsutaan

kansainväliseksi hitausliikkeeksi.

Nyt jos sallitte minun
hieman hurskastella,

annan pikakatsauksen siitä,

mistä hitausliikkeessä on kyse.
Jos otetaan esimerkiksi ruoka,

monille hitaan ruoan liike on tuttu.

Se alkoi Italiassa, mutta laajeni sieltä

ja sitä kannattavat
100 000 jäsentä

yli 50 maassa.

Sen viesti on hyvin yksinkertainen
ja järkeenkäypä,

eli että tuemme terveyttämme
ja saamme enemmän nautintoa

ruoastamme, kun

kasvatamme, valmistamme ja
nautimme sen kohtuullisessa tahdissa.