Hitauden ylistys

Haluaisin aloittaa havainnolla, että

jos olen oppinut jotain kuluneena vuonna,

se on se ironisuus,

että kun julkaisee kirjan hitaudesta,

sitä pitää promota todella nopeasti.

Suurin osa ajastani vaikuttaa kuluvan

kaupungista toiseen ja
studiosta toiseen singahdellessani,

haastattelu haastettelun perään

tarjotessani kirjaa palasittain.

Koska nykyään kaikki

haluavat tietää, kuinka hidastaa,

mutta he haluavat tietää, miten se
tehdään nopeasti. Niinpä ...

niinpä puhuin toissapäivänä televisiossa

ja olin kauemmin ehostettavana
kuin kameroiden edessä.

Mielestäni se ei ole silti yllättävää.

Koska maailma on nykyään sellainen,

maailma pikakelauksella.

Nopeuteen hullaantunut maailma,

joka haluaa tehdä kaiken nopeammin
ja enemmän ja enemmän

vähemmässä ja vähemmässä ajassa.

Jokainen hetki päivässä tuntuu

kilpailulta aikaa vastaan.

Lainatakseni Carrie Fisherilta sitaatin,

joka on biossani; mutta siteeraan taas -

"Nykyään välitönkin mielihyvä
tulee liian hitaasti." (Naurua)

Ja

mitenkäs me ylipäätään kehitämme asioita?

Nopeutamme niitä. Ei enää
valita numeroa, onhan pikavalinta.

Ennen luimme, nyt pikaluemme;
kävelimme, nyt pikakävellemme.

Kävimme treffeillä,
nyt pikatreffeillä.

Vaikka joku asia olisi
luonteeltaankin hidasta,

yritämme nopeuttaa sitäkin.

New Yorkissa ohitin
hiljattain kuntosalin,

jossa mainostettiin uutta iltakurssia.

Mainostettiin pikajoogaa.

Täydellinen ratkaisu
aikapulasta kärsiville,

jotka haluavat tehdä Aurinkotervehdyksiä,

mutta käyttää siihen vain 20 minuuttia.

Nämä ovat ääripään esimerkkejä

ja ne ovat hulvatonta hupia.

Mutta viesti on vakava,

ja mielestäni päätä pahkaa kiirehtiessämme

meiltä jää usein huomaamatta vahinko,

jonka tämä maantiekiitäjän elämä
saa meissä aikaan.

Nopeuden kulttuuri on kyllästänyt
meidät siihen pisteeseen,

että melkein emme huomaa,
kuinka se verotta

kaikkia elämämme osa-alueita -

terveyttämme, ruokavaliotamme, työtämme,

suhteitamme, ympäristöämme ja yhteisöämme.

Ja joskus tarvitaan

hätäkelloja, eikö tarvitakin,

hälyttämään siitä, että
kiirehdimme elämän halki

sen sijaan, että eläisimme elämää: että me

elämme nopeaa elämää
hyvän elämän sijaan.

Ja uskon, että monelle herätys

tulee sairauden muodossa.

Tulee loppuunpalaminen
tai viimein keho sanoo:

"En kestä enää" heittäen pyyhkeen kehään.

Tai ehkä ihmissuhde menee mönkään,

koska meillä ei ollut
aikaa, halua

tai tyyneyttä

olla toisen kanssa ja kuunnella häntä.

Minun herätykseni tuli, kun aloin

lukea iltasatuja pojalleni,

ja huomasin, että oikeastaan

mennessäni hänen huoneeseensa
en vain voinut hidastaa -

pikaluin "Kattia hatussa".

Toisin sanoen hypin virkkeiden,

kappaleiden ja joskus sivujenkin yli,

poikanihan muisti kirjan
kannesta kanteen, joten nahistelimme.

Ja siitä, minkä olisi pitänyt olla
päivän rennointa, läheisintä,

ja mukavinta aikaa,

jolloin isä istahtaa alas
lukemaan pojalleen,

tulikin tahtojen gladiaattoritaisto,

minun nopeuteni

ja hänen hitautensa yhteentörmäys.

Ja tätä kesti jonkin aikaa,

kunnes silmäilin kerran lehtiartikkelia,

jossa oli ajansäästövinkkejä nopeille.

Ja yksi niistä viittasi kirjasarjaan

"Minuutin Iltasatu".

Ja irvistän nykyään noille sanoille,