Alain de Botton: Menestyksen lempeämpi filosofia

Alain de Botton tarkastelee näkemyksiämme menestyksestä ja epäonnistumisesta -- ja kyseenalaistaa arvioidemme taustalla olevat olettamukset. Onko menestys aina ansaittua? Entä epäonnistuminen? De Botton esittää, kuinka pyrkiä löytämään todellinen nautinto työstään.

Urakriisit tapahtuvat minulle

usein itse asiassa sunnuntai-iltaisin,

kun aurinko on laskemassa

ja juopa toiveideni

ja todellisuuteni välillä alkaa kasvaa niin tuskallisesti,

että tavallisesti päädyn itkemään itseni uneen.

Kerron tämän

siksi, että en usko sen olevan vain henkilökohtainen ongelmani.

Saatatte ajatella minun olevan väärässä.

Uskon, että elämme aikakautta, jolloin

kohtaamme säännöllisesti urakriisejä,

kun hetkinä, jolloin uskoimme tuntevamme

elämämme ja uramme,

todellisuus näyttäytyykin uhkaavana.

Hyvän toimeentulon hankkiminen on nykyään kenties helpompaa kuin koskaan aiemmin.

Mutta on ehkä vaikeampaa kuin aiemmin

säilyttää mielenrauhansa, olla vapaa urahuolista.

Nyt haluaisin tarkastella

joitakin syitä siihen, miksi

tunnemme työhön liittyvää ahdistusta.

Miksi saatamme olla urakriisien uhreja,

kun vuodatamme kyyneleitämme tyynyymme.

Eräs mahdollinen syy kärsimyksellemme

saattaa olla se, että olemme snobien ympäröimiä.

Nyt minulla on huonoja uutisia

etenkin niille, jotka ovat tulleet Oxfordiin ulkomailta.

Meillä on todellinen snobismi-ongelma.

Joskus Ison-Britannian ulkopuolella kuvitellaan,

että snobismi on ennen kaikkea brittiläinen ilmiö,

kartanoita ja titteleitä.

Huono uutinen on se, että tämä ei ole totta.

Snobismi on maailmanlaajuinen ilmiö.

Olemme globaali järjestelmä. Tämä on globaali ongelma.

Se on totta. Mitä snobilla tarkoitetaan?

Snobi on kuka tahansa, joka ottaa sinusta palasen

ja käyttää sitä muodostaakseen kokonaiskuvan sinusta.

Sitä on snobismi.

Ja snobismin vahvin muoto

nykyään on työhön liittyvä snobismi.

Siihen törmää juhlissa muutamassa minuutissa,

kun sinulta kysytään kuuluisa perustavanlaatuinen kysymys

tällä vuosituhannella: "Mitä teet työksesi?"

Ja riippuen siitä, kuinka kysymykseen vastaat,

ihmiset ovat joko erittäin ilahtuneita tavatessaan sinut

tai vilkaisevat kelloaan ja poistuvat paikalta.

(Naurua)

Snobin vastakohta on äitisi.

(Naurua)

Ei välttämättä sinun äitisi, eikä etenkään minun.

Mutta ideaalinen äiti.

Joku, joka ei piittaa saavutuksistasi.

Valitettavasti useimmat ihmiset eivät ole äitejämme.

Useimmat ihmiset ovat tiukkoja sen suhteen, kuinka paljon aikaa

ja rakkautta, ei-romanttisessa mielessä,

vaikka sekin voi olla jotakin,

mutta rakkautta yleisesti ottaen

he ovat valmiita suomaan meille, on tarkoin määritelty sen mukaan,

mikä on asemamme sosiaalisessa hierarkiassa.

Ja tämä on suurimmaksi osaksi syy siihen, miksi ura merkitsee meille niin paljon.

Ja miksi välitämme niin paljon materiasta.

Useinhan sanotaan, että elämme hyvin materialistista aikaa,

ja että olemme kaikki ahneita ihmisiä.

En usko, että olemme erityisen materialistisia.

Mielestäni elämme yhteiskunnassa,

joka on yksinkertaisesti yhdistänyt palkitsevat tunteet

aineellisen hyvinvoinnin määrään.

Emme halua materiaa. Haluamme palkintoja.

Tämä on uusi näkökulma ylellisyystuotteisiin.

Seuraavan kerran, kun näette jonkun ajavan Ferraria,

älkää ajatelko: "Tuo henkilö on ahne."

Ajatelkaa: "Tuo henkilö on erittäin haavoittuvainen ja tarvitsee rakkautta."

Toisin sanoen -- (Naurua)

tuntekaa sympatiaa vastenmielisyyden sijaan.

On myös muita syitä --

(Naurua)

On muita syitä, miksi nykyään on kenties vaikeampaa

kuin koskaan ennen tuntea olonsa tyyneksi.

Yksi syy, paradoksaalinen siksi että se on yhteydessä johonkin mukavaan,

on toiveikkuus, jota tunnemme työuramme suhteen.

Koskaan aiemmin odotukset eivät ole olleet näin korkealla

sen suhteen, mitä kaikkea ihmisten on mahdollista elinaikanaan saavuttaa.

Kaikkialla meille kerrotaan, että kuka tahansa voi saavuttaa mitä tahansa.

Kastijako on mennyttä.

Olemme nyt järjestelmässä, jossa kuka tahansa voi kohota

mihin tahansa haluamaansa asemaan.

Ja se on kaunis ajatus.

Siihen liittyy tasavertaisuuden henki. Olemme kaikki periaatteessa tasa-arvoisia.

Ei ole mitään tarkkaan määriteltyä

hierarkiaa.

Tähän liittyy kuitenkin eräs todella suuri ongelma.

Ja se ongelma on kateus.

Kateus -- on tabu sanoa tuo sana edes ääneen,

mutta nyky-yhteiskunnan vahvin tunne on juuri kateus.

Ja se liittyy tasavertaisuuden ajatukseen. Selitän tämän.

Olisi poikkeuksellista, jos joku läsnäolijoista täällä tai katsojista

olisi kateellinen Englannin kuningattarelle.

Siitä huolimatta, että hän on rikkaampi kuin yksikään teistä.

Ja että hänellä on valtava talo.

Syy siihen, ettemme kadehdi häntä on se, että hän on liian outo.

Hän on yksinkertaisesti liian kummallinen.

Emme pysty samastumaan häneen. Hän puhuu hassulla tavalla.

Hän tulee oudosta paikasta.

Emme voi samastua häneen. Ja kun ei pysty samastumaan johonkuhun, ei tunne kateuttakaan.

Mitä enemmän kaksi ihmistä muistuttaa toisiaan ikänsä ja taustansa suhteen

tunnistaessaan nämä piirteet toisissaan, sen suurempi on kateuden vaara.

Mikä on myös syy siihen, miksei meidän koskaan pitäisi mennä luokkakokouksiin.

Sillä ei ole vahvempaa vertailukohtaa

kuin ihmiset, joiden kanssa kävi koulua.

Yleisesti ottaen nyky-yhteiskunnan ongelma on se, että se muuttaa maailman

kouluksi. Kaikilla on farkut, kaikki ovat samanlaisia.

Ja silti eivät ole.

Tasavertaisuuden henkeen liittyy syvää eriarvoisuutta.

Mikä tekee tilanteesta hyvin stressaavan.

On varmaankin nykyään yhtä epätodennäköistä

tulla yhtä rikkaaksi ja kuuluisaksi kuin Bill Gates

kuin 1600-luvulla olisi ollut

kohota ranskalaiseen aristokratiaan.

Mutta asian ydin on se, että se ei tunnu siltä.

Aikakauslehdet ja media antavat meidän ymmärtää,

että jos on energiaa ja muutama hyvä teknologinen idea,

ja autotalli, jokaisen on mahdollista aloittaa jotakin suurta.

(Naurua)

Ja tämän ongelman seuraamus näkyy kirjakaupoissa.

Kun käy suuressa kirjakaupassa ja katsoo itseapukirjojen osastoa,

kuten minä joskus teen,

ja jos analysoi itseapuoppaita, joita tuotetaan

nykymaailmassa, ne ovat pääasiassa kahta tyyppiä.

Ensimmäinen tyyppi kertoo: "Voit tehdä sen! Kaikki on mahdollista!"

Ja toinen tyyppi neuvoo kuinka pärjätä

sen kanssa, mitä kohteliaasti kutsutaan "matalaksi itsetunnoksi"

tai epäkohteliaasti "itsensä tuntemiseksi todella huonoksi".

On olemassa todellinen yhteys,

todellinen yhteys yhteiskunnan, joka väittää että kaikki on mahdollista,

ja huonon itsetunnon välillä.

Tämä on siis eräs tapa, jossa melko positiivisella asialla

on ikävä sivumaku.

On toinenkin syy, miksi saatamme tuntea olevamme ahdistuneempia

uramme ja statuksemme suhteen kuin koskaan aikaisemmin.

Ja myös tämä syy on yhteydessä johonkin mukavaan.

Se mukava asia on meritokratia.

Nykyään kaikki, jokainen poliitikko vasemmalla ja oikealla,

ovat yhtä mieltä siitä, että meritokratia on hieno asia,

ja meidän kaikkien tulisi pyrkiä muokkaamaan yhteiskuntamme todella, todella meritokraattisiksi.

Toisin sanoen, millainen on meritokraattinen yhteiskunta?

Mertokraattisessa yhteiskunnassa

ne, joilla on lahjakkuutta, energiaa ja taitoa

pääsevät huipulle. Mikään ei pidättele heitä.

Se on kaunis ajatus. Ongelma on siinä,

että jos todella uskoo yhteiskuntaan,

jossa ne, joilla on ansioita päästä huipulle, pääsevät huipulle,

uskoo myös samalla, paljon ikävämmällä tavalla,

yhteiskuntaan, jossa ne, jotka ansaitsevat joutua sen pohjalle,

myös joutuvat sinne ja pysyvät siellä.

Toisin sanoen, henkilön asema elämässä ei ole sattumanvarainen

vaan ansionsa mukainen.

Ja se tekee epäonnistumisen murskaavaksi.

Tiedättehän, että Englannissa keskiajalla

oikein köyhää ihmistä

olisi kuvailtu "epäonniseksi".

Kirjaimellisesti sellaiseksi, jota ei oltu siunattu hyvällä onnella.

Nykyään, etenkin Yhdysvalloissa

tavatessaan jonkun yhteiskunnan pohjakerroksista

tätä henkilöä kuvataan epäystävällisesti sanalla "häviäjä".

On todellinen ero epäonnekkaan ja häviäjän välillä.

Ja tämä näkyy 400 vuoden yhteiskunnallisessa kehityksessä

ja uskomuksissamme siitä, kuka elämästämme on vastuussa.

Se ei ole enää jumalat, vaan me itse. Me olemme kuljettajan paikalla.

On riemastuttavaa, kun menee hyvin,

mutta musertavaa, jos ei.

Se johtaa pahimmassa tapauksessa, asiaa analysoivan sosiologin

kuten Emile Durkheimin mukaan kohonneiseen itsemurhien määrään.

Yksilökeskeisissä kehittyneissä maissa tehdään enemmän itsemurhia

kuin missään muulla maailmassa.

Ja osasyy tähän on se, että ihmiset suhtautuvat kaikkiin tapahtumiin

erittäin henkilökohtaisesti.

He omistavat menestyksensä. Mutta myös epäonnistumisensa.

Onko olemassa mitään helpotusta tällaisiin paineisiin,

joita olen juuri kuvaillut?

Uskoakseni on. Haluan tarkastella niistä muutamia.

Otetaan esimerkiksi meritokratia.

Tämä on siis ajatus siitä, että kaikki ansaitsevat päästä sinne minne kuuluvat.

Uskon sen olevan hullu ajatus, täysin hullu.

Tuen ketä tahansa poliitikkoa vasemmalta tai oikealta,

jolla on edes osittain kunnollinen ajatus meritokratiasta.

Olen meritokraatti siinä mielessä.

Mutta ajattelen, että on mieletöntä uskoa, että voimme ikinä

tehdä yhteiskunnastamme täysin meritokraattisen. Se on mahdoton unelma.

Ajatus, että rakennamme yhteiskunnan,

jossa kirjaimellisesti jokainen on arvioitu,

ja hyvät ovat ylhäällä, huonot pohjalla,

ja kaikki tämä on tehty niin tarkasti kuin pitääkin, on mahdotonta.

On yksinkertaisesti liikaa sattumanvaraisia tekijöitä.

Onnettomuuksia, onnettomuuksia syntymässä,

vahingossa päähän putoavia esineitä, sairauksia jne.

Emme ikinä pysty arvioimaan niitä.

Emme ikinä voi arvioida ihmisiä niin kuin pitäisi.

Minua viehättää kaunis lainaus Pyhän Augustinuksen "Jumalan valtiosta",

jossa hän sanoo: "On synti tuomita mies asemansa mukaan."

Nykykielellä tämä tarkoittaisi,

että on synti muodostaa mielipide keskustelukumppanistaan

sen mukaan, mitä heidän käyntikortissaan lukee.

Ei aseman pitäisi olla ratkaiseva.

Ja Pyhän Augustinuksen mukaan

vain Jumala voi asettaa ihmiset paikoilleen.

Ja hän tulee tekemään sen tuomiopäivänä

enkelein ja trumpetein, kun taivaat aukeavat.

Tämä on hullu ajatus, jos sattuu olemaan maallistunut ihminen kuten minä.

Mutta ajatuksessa on kaikesta huolimatta jotakin hyvin arvokasta.

Toisin sanoen, pidätelkää itseänne, kun aiotte tuomita ihmisiä.

Sillä ette oikeasti voi tietää heidän todellista arvoaan,

joka on tuntematon osa heitä.

Ja meidän ei tulisi käyttäytyä kuin tuntisimme sen.

Tähän kaikkeen on toinenkin lohdun ja rauhoittumisen lähde.

Kun ajattelemme epäonnistuvamme elämässä, kun ajattelemme häviämistä,

eräs syy, miksi pelkäämme epäonnistumista, ei ole vain

ansionmenetys, statuksen menettäminen.

Pelkäämme toisten tuomiota ja pilkkaa. Ja se on todellista.

Ensisijainen pilkan lähde

näinä päiviä ovat sanomalehdet.

Kun avaa lehden minä tahansa päivänä,

se on täynnä ihmisiä, jotka ovat sotkeneet elämänsä.

Heillä on ollut suhde väärän ihmisen kanssa. He ovat käyttäneet vääriä aineita.

He ovat asettaneet vääriä lakeja. Mitä tahansa.

Ja siten he sopivat pilkan kohteiksi.

Toisin sanoen, he ovat epäonnistuneet. Ja heitä kuvataan "häviäjinä", luusereina.

Onko tälle olemassa vaihtoehtoa?

Uskon, että länsimaisessa perinteessä on yksi suurenmoinen vaihtoehto.

Ja se on tragedia.

Traaginen taide, kehittyessään antiikin Kreikan teattereissa,

400-luvulla ennen ajanlaskun alkua, oli olennaisesti taidemuoto,

joka omistautui ihmisen epäonnistumisen seuraamiselle.

Ja antoi heille tiettyä sympatiaa,

jota tavallinen elämä ei välttämättä olisi heille suonut.

Muistan ajatelleeni tätä muutamia vuosia sitten.

Menin tapaamaan "The Sunday Sportin" toimitusta,

tabloid-lehti, jota en suosittele kenellekään teistä,

ellei se ole teille ennestään tuttu.

Menin keskustelemaan heidän kanssaan

eräistä suurista tragedioista länsimaisessa taiteessa.

Ja halusin nähdä, kuinka he kaivautuisivat aivan ytimeen

sellaisissa tarinoissa, mikäli ne tulisivat uutisaiheina

toimitukseen jonakin sunnuntai-iltapäivänä.

Joten kerroin heille Othellosta. He eivät olleet kuulleet siitä, mutta olivat lumoutuneita.

(Naurua)

Pyysin heitä kirjoittamaan otsikon Othellon tarinaan.

Heidän vastauksensa oli "Lemmenkipeä muukalainen tappaa senaattorin tyttären"

kirkuvana otsikkona.

Kerroin heille Madame Bovaryn juonen.

Jälleen, tämä teos kiinnosti heitä.

Ja he kirjoittivat "Shoppailuhullu salarakas nielee arsenikkia luottopetoksen jälkeen"

(Naurua)

Ja sitten suosikkini.

Nämä tyypit ovat todella omanlaisiaan neroja.

Suosikkini on Sofokleen Kuningas Oidipus.

"Seksi äidin kanssa sokaisi"

(Naurua)

(Aplodeja)

Tavallaan sympatian asteikon toisessa päässä

ovat sensaatiolehdet.

Ja toisessa päässä tragedia ja tragediataide.

Väittämäni on luullakseni se, että meidän tulisi oppia

siitä, mitä traagisessa taiteessa tapahtuu.

Olisi mieletöntä väittää Hamletia luuseriksi.

Hän ei ole häviäjä, vaikka onkin hävinnyt.

Ja uskon, että se on tragedian sanoma meille,

ja syy siihen, miksi se on niin tärkeää.

Toinen seikka nyky-yhteiskunnassa,

ja siinä, miksi se aiheuttaa tämän ahdistuksen,

on se, että yhteiskunnan keskiössä ei ole mitään ei-inhimillistä.

Me olemme ensimmäinen yhteiskunta maailmassa,

jossa emme palvo muuta kuin itseämme.

Ajattelemme suuria itsestämme. Ja niin pitäisikin.

Lähetimme ihmisen kuuhun. Olemme tehneet kaikenlaisia ennenkuulumattomia asioita.

Joten palvomme itseämme.

Sankarimme ovat inhimillisiä sankareita.

Tämä on hyvin uudenlainen tilanne.

Useimmat yhteiskunnat ovat pitäneet keskiössä

jonkun yliluonnollisen palvomista. Jumalaa,

henkeä, luonnonvoimaa, universumia.

Mitä se sitten olikaan, jotakin muuta on palvottu.

Olemme hieman menettäneet tuon tavan.

Mikä on luullakseni syy siihen, että tunnemme vetoa luontoon.

Emme terveytemme takia, vaikka niin se usein esitetäänkin.

Vaan koska se on pakotie ihmisten muurahaispesästä.

Pakotie kilpailusta

ja omasta draamastamme.

Siksi nautimme katsellessamme jäätiköitä ja valtameriä,

mietiskellen maapalloa kuin ulkopuolisen silmin jne.

Haluamme tuntea yhteyden johonkin ei-inhimilliseen.

Ja siksi se on niin tärkeää meille.

Uskon puhuneeni oikeastaan menestyksestä ja epäonnistumisesta.

Ja eräs kiinnostava asia menestyksessä

on se, että uskomme tietävämme, mitä se tarkoittaa.

Jos sanoisin teille, että tuolla ruudun takana on joku,

joka on erittäin menestynyt, mieleen nousisi heti tietynlaisia ajatuksia.

Ajattelisitte, että tuo henkilö on ansainnut paljon rahaa

ja saavuttanut mainetta jollakin alalla.

Oma teoriani menestyksestä, olenhan henkilö,

jota menestys kovasti kiinnostaa: haluan todella olla menestynyt.

Ajattelen alituiseen: "Kuinka voisin olla menestyneempi?"

Mutta kun vanhenen, tulen myös vivahteikkaammaksi

sen suhteen, mitä "menestyksellä" tarkoitan.

Tässä on oma näkemykseni menestyksestä.

Et voi menestyä kaikessa.

Käydään paljon keskustelua työn ja elämän tasapainosta.

Hölynpölyä. Et voi saada kaikkea. Et voi.

Joten missä tahansa näkemyksessä menestyksestä

täytyy tehdä myönnytys sille, mitä menetetään

ja mistä on luovuttava.

Ja uskon, että viisaassa elämässä hyväksytään,

kuten sanottua se, että siihen kuuluu osa, jossa emme menesty.

Menestyksekkään elämän tapauksessa

suurimman osan aikaa ajatuksemme

siitä, mitä menestyksekäs elämä merkitsee, eivät ole omiamme.

Olemme imeneet ne muilta ihmisiltä.

Miehet yleisesti ottaen isältään.

Ja naiset äidiltään.

Psykoanalyysi on rummuttanut tätä ajatusta jo 80 vuotta.

Kukaan ei vain kuuntele tarpeeksi tarkoin. Mutta minä uskon, että se on totta.

Ja imemme viestejä myös

kaikkialta, televisiosta, mainoksista,

ja markkinoinnista jne.

Nämä ovat hyvin väkeviä voimia,

jotka määrittelevät, mitä haluamme, ja kuinka näemme itsemme.

Kun meille kerrotaan, että pankkiala on hyvin kunnioitettava ala,

moni meistä haluaa pankkialalle.

Kun pankkialaa ei enää pidetä niin kunnioitettavana, menetämme mielenkiintomme siihen.

Olemme hyvin herkkiä vaikutteille.

Siksi en väitäkään, että meidän tulisi luopua

ajatuksistamme menestyksestä.

Vaan että meidän pitää varmistaa, että ne ovat omia ajatuksiamme.

Meidän tulisi keskittyä ajatuksiimme.

Ja varmistaa, että omistamme ne,

ja että olemme itse luoneet omat kunnianhimomme.

Sillä ei ole kamalaa, ettei saa sitä mitä haluaa.

Vaan on vielä kamalampaa, että ajattelee

haluavansa jotain, ja huomata vasta viime metreillä,

että se ei itse asiassa ollutkaan sitä, mitä halusi.

Joten lopetan siihen.

Mutta haluan todella painottaa,

että menestys, sanon sille kyllä.

Mutta hyväksytään joidenkin ajatustemme kummallisuus.

Hankkiudutaan eroon menestykseen liittyvistä ennakkoasenteistamme.

Varmistetaan, että ajatuksemme menestyksestä ovat todellakin omiamme.

Kiitos paljon.

(Aplodeja)

Chris Anderson: Tuo oli kiehtovaa. Kuinka yhdistät

ajatuksen, että joku on --

että on väärin ajatella jotakuta häviäjänä

siihen pidettyyn ajatukseen, että kukin kontrolloi omaa elämäänsä.

Ja että yhteiskunnassa, joka tukee tätä ajatusta,

täytyy kenties olla voittajia ja häviäjiä.

Alain de Botton: Kyllä. Uskon, että vain sattumanvaraisuus

voittamisessa ja häviämisessä on se, mitä haluan painottaa.

Koska nykyään korostetaan niin paljon

kaiken oikeudenmukaisuutta.

Ja poliitikot aina puhuvat oikeudenmukaisuudesta.

Itse uskon vankasti oikeudenmukaisuuteen. Ajattelen vain, että se on mahdotonta.

Meidän tulisi tehdä kaikki voitavamme,

meidän tulisi tehdä kaikkemme tavoittaaksemme sen.

Mutta loppujen lopuksi meidän tulisi aina muistaa,

että keitä tahansa kohtaammekin, mitä ikinä onkaan tapahtunut heidän elämässään,

siihen liittyy aina vahvasti sattumanvaraisuutta.

Ja se on seikka, jolle yritän jättää tilaa.

Sillä muutoin saattaa olla melko klaustrofobista.

Chris Anderson: Tarkoitan, uskotko että on mahdollista yhdistää

sinun esittämäsi lempeämpi työn filosofia

menestyvän talouden kanssa?

Vai uskotko, ettei se ole mahdollista?

Eikö se vaikuta, että korostamme sitä?

Alain de Botton: On painajaismainen ajatus,

että ihmisten pelottelu on paras tapa saada heidät tekemään töitä.

Ja että mitä julmempi ympäristö,

sitä useammat selviävät sen haasteista.

Ajattele, kenet haluaisit unelmiesi isäksi?

Ideaali-isäsi olisi luja mutta lempeä.

Ja on hyvin vaikeaa vetää raja niiden välillä.

Tarvitsemme isiä, esimerkillisiä isähahmoja yhteiskunnassamme,

jotka välttävät ääripäitä.

Jotka ovat autoritaarisuus ja kurinalaisuus toisessa päässä.

Ja välinpitämättömyys ja piittaamattomuus toisessa päässä.

Chris Anderson: Alain de Botton.

Alain de Botton: Kiitos oikein paljon.

(Aplodeja)