Kathryn Schulz puhuu väärässä olemisesta

Suurin osa meistä tekisi mitä tahansa välttääkseen erehtymisen. Mitä jos teemme siinä väärin? Väärässä olemisen asiantuntija Kathryn Schulz tempaa mukaansa myöntämään ja hyväksymään erehtyväisyytemme.

On vuosi 1995,

olen lukiossa,

lähden ystäväni kanssa retkelle

Providencesta, Rhode Islandilta

Portlandiin, Oregoniin.

Olemme nuoria, työttömiä,

joten teemme reissun

läpi luonnon puistojen

ja metsien,

pisintä mahdollista reittiä.

Jossain keskellä Etelä-Dakotaa

käännyn ystäväni puoleen

ja kysyn kysymyksen,

joka on vaivannut minua

yli 3000 kilometriä.

"Mikä on tuo kiinalainen merkki, joka tulee vastaan vähän väliä?"

Ystäväni katsoo minua hämmästyneenä.

Eturivin herra imitoi mainiosti

ilmettä ystäväni kasvoilla.

(Naurua)

Sanon: "Tiedäthän,

se kyltti, jonka näemme vähän väliä.

Siinä on kiinalainen merkki."

Hän tuijottaa minua hetken,

ja purskahtaa nauruun,

koska tajuaa, mistä puhun.

Kyseessä on tämä.

(Naurua)

Kuuluisa kiinalainen piknikalueen merkki.

(Naurua)

Olen viettänyt viimeiset viisi vuotta

pohtimalla tilanteita,

jotka ovat juuri samanlaisia --

miksi joskus ymmärrämme väärin

meitä ympäröivät signaalit,

ja miten käyttäydymme, kun niin tapahtuu,

ja mitä tämä kertoo ihmisluonteesta.

Kuten Chris sanoi,

olen viettänyt viimeiset viisi vuotta

miettimällä väärässä olemista.

Melko kummallinen uravalinta,

mutta sillä on yksi suuri etu:

ei ole kilpailua työpaikoista.

(Naurua)

Suurin osa meistä tekee mitä vain

välttyäkseen ajattelemasta erehtymisestä,

tai ainakin välttääkseen ajatuksen mahdollisuudesta,

että olemme itse väärässä.

Ymmärrämme sen abstraktilla tasolla.

Kaikki tiedämme, että jokainen tekee virheitä.

Ihmiset ovat erehtyväisiä, selvä.

Mutta kun on kyse minusta juuri nyt,

kaikista uskomuksistani,

tässä ja nyt,

yhtäkkiä tämä abstrakti erehtymisen hyväksyminen

katoaa --

enkä itse asiassa ole väärässä mistään.

Elämme nykyhetkessä.

Käymme kokouksissa nykyhetkessä,

lomailemme nykyhetkessä,

käymme äänestämässä nykyhetkessä.

Ajaudumme matkustamaan läpi elämämme

vangittuna kuplaan,

jossa tunnemme olevamme oikeassa kaikesta.

Minusta se on ongelma.

Se on ongelma meille kaikille,

sekä yksityis- että työelämässä,

ja se on kulttuurimme ongelma.

Haluan puhua siitä,

miksi jäämme jumiin tähän

oikeassa olemisen tunteeseen,

ja siitä, miksi se on ongelma.

Haluan vakuuttaa teidät siitä,

että on mahdollista

irtautua tästä tunteesta.

Jos se on mahdollista,

se on kaikkein järkevin, moraalisin,

ja luovin teko, jonka voit tehdä.

Joten miksi jäämme jumiin

tähän tunteeseen?

Yksi syy on väärässä olemisen tunne.

Kysynpä siis teiltä --

tai teiltä koska olette lähempänä:

Miltä tuntuu

olla väärässä?

Kamalalta. Peukalot alas.

Nöyryyttävältä. Selvä, hyvä.

Kamalaa, peukalot alas, nöyryyttävää --

kiitos, hyviä vastauksia,

mutta ne vastaavat eri kysymykseen.

Vastasitte kysymykseen:

Miltä tuntuu huomata olevansa väärässä?

(Naurua)

Sen huomaaminen voi tuntua tuolta.

Se voi olla järisyttävää, valaisevaa,

tai se voi olla hauskaa,

kuten minun tyhmä virheeni kiinalaisesta merkistä.

Mutta pelkkä väärässä oleminen

ei tunnu miltään.

Annan teille analogian.

Muistatteko sen piirretyn,

jossa Kelju K. Kojootti

jahtaa Maantiekiitäjää?

Melkein joka jaksossa

jossain kohtaa takaa-ajoa

Maantiekiitäjä juoksee jyrkänteen yli,

mikä ei haittaa, se on lintu, se lentää.

Mutta kojootti juoksee sen perässä.

Hauskaa tässä on se --

ainakin jos olet kuusivuotias --

että kojoottiakaan se ei haittaa.

Se vain jatkaa juoksemista --

kunnes katsahtaa alas

ja huomaa juoksevansa ilmassa.

Silloin se tippuu.

Kun olemme väärässä --

kun emme ole vielä tajunneet sitä --

olemme kuin tämä kojootti

reunan ylittämisen jälkeen, ennen alas katsomista.

Olemme jo väärässä,

olemme jo pulassa,

mutta tunnemme olevamme tukevasti maan kamaralla.

Joten korjaan sanani.

Väärässä oleminen tuntuu joltain.

Se tuntuu oikeassa olemiselta.

(Naurua)

Tässä on yksi rakenteellinen syy,

miksi jumiudumme oikeassa olemisen tunteeseen.

Kutsun tätä virhesokeudeksi.

Suurimman osan ajasta

emme saa mitään sisäistä signaalia,

joka kertoisi, että olemme väärässä,

ennen kuin on liian myöhäistä.

Tämän ongelman toinen syy

johtuu kulttuuristamme.

Miettikää peruskouluaikoja.

Istut luokkahuoneessa,

opettaja palauttaa pistokokeita,

ja yksi niistä näyttää tältä.

Tämä ei muuten ole minun.

(Naurua)

Olet ala-asteella

ja tiedät täsmälleen mitä ajatella

tämän kokeen tekijästä.

Hän on tyhmä, pahis,

se, joka ei koskaan tee läksyjä.

Joten jo yhdeksänvuotiaana

jokainen on oppinut, ensinnäkin,

että ne, jotka eivät osaa

ovat laiskoja ja vastuuttomia --

ja toiseksi,

että elämässä menestyy,

jos ei koskaan tee virheitä.

Opimme nämä läksymme erittäin hyvin.

Ja monet meistä --

erityisesti me tässä salissa --

otamme opiksemme tulemalla

täydellisiksi kympin oppilaiksi,

perfektionisteiksi ja ylisuorittajiksi.

Eikö niin,

herra johtaja, astrofyysikko, ultra-maratoonari?

(Naurua)

Olemme kaikki ylisuorittajia!

Ok, ei siinä mitään.

Paitsi että sekoamme,

jos olemme mahdollisesti tehneet virheen.

Koska tämän mukaan,

virheen tekeminen tarkoittaa sitä,

että meissä on jotain vikaa.

Intämme olevamme oikeassa,

koska siten tunnemme olevamme fiksuja, vastuullisia,

kunnollisia ja varmoja.

Kerronpa teille tarinan.

Pari vuotta sitten,

eräs nainen saapui leikattavaksi lääkärikeskukseen

Beth Israeliin Bostoniin.

Se on Harvardin yliopistollinen sairaala --

yksi maan parhaista.

Nainen vietiin leikkaussaliin.

Hänet nukutettiin ja kirurgi teki työnsä,

ompeli tikit ja nainen vietiin herättämöön.

Kaikki näytti olevan kunnossa.

Hän heräsi, katsoi itseään ja sanoi:

"Miksi väärä puoli on siteissä?"

Siksi, että kirurgi oli suorittanut

suuren leikkauksen

vasemmalle puolelle oikean sijaan.

Kun terveydenhuollon laadun varapäällikkö

puhui tästä tapauksesta,

hän sanoi jotain mielenkiintoista:

"Jostain syystä,

kirurgi yksinkertaisesti tunsi

olevansa oikealla puolella potilasta."

(Naurua)

Tarinan opetus on,

että liika luottaminen tähän

oikealla puolella olemiseen missään asiassa

voi olla todella vaarallista.

Tämä sisäinen oikeassa olemisen tunne,

jonka kaikki tunnemme

ei ole luotettava ohjenuora siitä,

mitä maailmassa oikeasti tapahtuu.

Kun käyttäydymme näin,

ja hylkäämme mahdollisuuden virheisiin,

päädymme ongelmiin,

kuten Meksikonlahden öljyvuotoon

tai globaaliin talouskriisiin.

Tämä on suuri käytännön ongelma.

Mutta myös sosiaalinen.

Mitä tarkoittaa tunne, että on oikeassa?

Ihminen luulee, että hänen uskomuksensa

heijastavat täydellisesti todellisuutta.

Kun tuntee niin,

on ongelma:

miten selittää kaikki ne,

jotka ovat eri mieltä?

Useimmiten selitämme ne samalla tavalla,

tukeutumalla kehnoihin oletuksiin.

Kun joku on eri mieltä,

oletamme heidän olevan tietämättömiä.

He eivät tiedä mitä me tiedämme,

ja kun valaisemme heitä,

he yhtyvät mielipiteeseemme.

Jos tämä ei toimi,

ja heillä on jo samat tiedot,

mutta he ovat silti eri mieltä,

siirrymme seuraavaan oletukseen.

He ovat idiootteja.

(Naurua)

Heillä on palapelin palaset,

mutta eivät osaa koota sitä oikein.

Kun tämä ei toimi,

kun ihmiset, jotka ovat mieltä,

ja joilla on samat tiedot

ja jotka ovat itse asiassa älykäitä,

siirrymme kolmanteen oletukseen:

he tietävät totuuden,

mutta vääristävät sitä tarkoituksella

pahoin aikein.

Tämä on katastrofi.

Kiintymys oikeassa olemiseen

estää virheiden ennakoimisen,

kun sitä tarvitsisimme,

ja saa meidät kohtelemaan toisiamme kamalasti.

Kaikkein hämmentävintä

ja surullisinta tässä kaikessa

on ihmisyyden menettäminen.

Haluamme kuvitella,

että mielemme on täydellinen ikkuna

ja tuijotamme siitä

edessämme avautuvaa maailmaa.

Haluamme kaikkien katsovan samasta ikkunasta

ja näkevän täsmälleen saman näyn.

Se ei ole todellisuus,

jos olisi, elämä olisi todella tylsää.

Mielen ihmeellisyys

ei ole siinä, että voi nähdä maailman sellaisenaan.

Vaan että voi kuvitella sen olevan jotain muuta.

Muistamme menneen,

ja mietimme tulevaisuutta.

Voimme kuvitella millaista on olla

eri ihminen eri paikassa.

Kaikki tekevät tämän tavallaan,

ja siksi sama yötaivas voi meistä näyttää

tältä

ja myös tältä

tai tältä.

Siksi myös erehdymme.

1200 vuotta sitten Descartes sanoi:

"Ajattelen, siis olen",

tämä mies, Aurelius Augustinus kirjoitti:

"Fallor ergo sum" --

"Erehdyn, siis olen."

Hän ymmärsi,

että kykymme möhliä

ei ole nolo heikkous

ihmisluonteessa,

jotain korjattavissa olevaa.

Se on olennainen osa meitä.

Koska, toisin kuin Jumala,

emme tiedä, mitä maailmassa tapahtuu.

Toisin kuin muut eläimet,

etsimme epätoivoisesti vastausta.

Minulle tämä pakkomielle

on kaiken tuotteliaisuutemme

ja luovuutemme ydin.

Viime vuonna, monesta syystä,

päädyin usein kuuntelemaan Public Radion

This American Life -ohjelmaa.

Kuuntelen ja kuuntelen,

kunnes tajuan,

että joka tarina kertoo erehtymisestä.

Ensin ajattelin:

"Olen menetetty tapaus.

Hullu vääryyden etsijä.

Löydän väärässä olemista kaikkialta."

Ja niin on käynytkin.

Mutta muutaman kuukauden jälkeen

haastattelin Ira Glassia, ohjelman juontajaa.

Mainistin tästä hänelle,

ja hän sanoi: "Olet aivan oikeassa."

"Itse asiassa," hän sanoi,

"vitsailemme työporukassamme,

että ohjelmamme joka jaksolla

on sama salainen teema.

Joka on:

'Piti käydä näin,

mutta kävikin toisin.' "

Glassin mukaan tarvitsemme

näitä yllättäviä hetkiä,

täyskäännöksiä ja vääryyttä,

jotta tarinamme toimisivat."

Me kaikki, yleisön jäsenet,

kuuntelijoina, lukijoina,

ahmimme tällaisia tarinoita.

Rakastamme juonenkäänteitä,

harhautuksia ja yllättäviä loppuja.

Tarinoissa rakastamme

väärässä olemista.

Mutta tarinamme ovat sellaisia,

koska elämä on sellaista.

Jotain piti tapahtua,

mutta tapahtuikin jotain muuta.

George Bush ajatteli hyökkäävänsä Irakiin,

löytävänsä joukkotuhoaseita,

tuovansa demokratian Lähi-itään.

Tapahtuikin jotain muuta.

Hosni Mubarak

aikoi olla Egyptin diktaattori loppu elämänsä,

kunnes tulisi liian vanhaksi tai sairaaksi,

ja valta siirtyisi hänen pojalleen.

Tapahtuikin jotain muuta.

Ehkä ajattelitte,

että isona naisitte ensi rakkautenne,

hankkisitte punaisen tuvan ja perunamaan.

Tapahtuikin jotain muuta.

Täytyy sanoa,

että ajattelin kirjoittavani nörttikirjaa

kaikkien vihaamasta, tylsästä aiheesta

olemattomalle yleisölle.

Tapahtuikin jotain muuta.

(Naurua)

Se on elämää.

Hyvässä ja pahassa,

kehitämme uskomattomia tarinoita

ympäröivästä maailmasta

ja yhtäkkiä maailma lyö meidät ällikällä.

Ei pahalla, mutta tämä konferenssi

osoittaa mainiosti

kykymme erehtyä.

Vietimme viikon puhuen

keksinnöistä, edistyksestä

ja parannuksista.

Miksi näitä keksintöjä

ja parannuksia tarvitaan?

Koska puolet niistä uskomattomista,

maailmaa mullistavista keksinnöistä --

TED 1998 --

heh.

(Naurua)

Ei käynytkään toteen.

(Naurua)

Missä on minun rakettireppuni, Chris?

(Naurua)

(Aplodeja)

Tässä sitä ollaan.

Niin se elämä menee.

Keksimme uuden idean.

Kerromme toisen tarinan.

Pidämme toisen konferenssin.

Tämän teemana on,

kuten jo varsin hyvin tiedätte,

ihmettelyn uudelleen keksiminen.

Ja mielestäni,

jos todella haluatte kokea ihmeen,

teidän täytyy astua ulos

oikeassa olemisen tilasta

ja katsoa ympärillenne,

katsoa ulos äärettömään,

salaperäiseen ja monimutkaiseen

maailmankaikkeuteen

ja pystyä sanomaan

"Hei, en tiedä.

Ehkä olen väärässä."

Kiitos.

(Aplodeja)

Kiitos paljon.

(Aplodeja)