Suunnittele sokeat huomioiden

Minkälainen olisi sokeille suunniteltu kaupunki? Chris Downey on arkkitehti, joka sokeutui äkillisesti vuonna 2008. Hän vertailee elämäänsä rakastamassaan San Franciscossa ennen ja jälkeen näkönsä menettämisen. Hän kertoo kuinka huomaavaisella suunnittelulla, joka parantaa hänen elämäänsä, saatetaan itse asiassa parantaa kaikkien muidenkin elämää riippumatta siitä ovatko he sokeita vai eivät.

Astuin ulos bussista ja

kävelin kadunkulmaan

mennäkseni länttä kohti harjoittelemaan sokeainkirjoitusta.

Oli vuoden 2009 talvi,

ja olin ollut sokeana noin vuoden.

Tulin toimeen melko hyvin.

Päästessäni turvallisesti toiselle puolelle

käännyin vasemmalle

painoin jalankulkuvalon ääniopastimen nappia

ja odotin vuoroani.

Kuulin äänimerkin ja jatkoin

turvallisesti toiselle puolelle.

Astuessani jalkakäytävälle

kuulin edestäni äänen,

joka syntyy terästuolin liukuessa vasten betonia.

Tiedän, että kadunkulmassa on kahvila,

jossa on tuoleja ulkona.

Joten liikuin hieman vasemmalle

päästäkseni lähemmäksi katua.

Siirtyessäni tuoli liikkui mukanani.

Ajattelin tehneeni virheen ja

siirryin takaisin oikealle.

Tuoli seurasi taas liikettäni.

Aloin tuskastua.

Liikuin takaisin vasemmalle ja

tuoli teki samoin

estäen minua pääsemästä eteenpäin.

Nyt olin jo sekoamaisillani.

Joten huusin:

"Kuka helvetti siellä on? Mitä täällä oikein tapahtuu?"

Juuri silloin huutoni yli

kuulin jotakin muuta, tutun rahinan.

Se kuulosti tutulta,

ja mieleeni tuli toinen vaihtoehto.

Kurkotin eteenpäin vasemmalla kädelläni.

Kun sormeni pyyhkäisivät vasten jotakin pehmeää,

ja löysin korvan,

koiran korvan, ehkä kultaisen noutajan.

Sen hihna oli sidottu kiinni tuoliin.

Isännän ollessa kahvilla

hän halusi vain tervehtiä minua,

toivoi ehkä saavansa rapsutuksen.

Kuka tietää, ehkä hän halusi tulla palvelukseeni.

(Naurua)

Tuo pieni tarina kertoo itse asiassa

peloista ja väärinkäsityksistä, joita ilmenee,

kun miettii kaupungilla liikkumista

ilman näkökykyä,

näennäisen tietämättömänä ympäristöstään

ja ihmisistä ympärillään.

Ensin minun tulisi varmaan kertoa hieman taustastani.

Pyhän Patrickin päivänä vuonna 2008

ilmoittauduin sairaalaan leikkaukseen,

jossa minulta poistettiin aivokasvain.

Leikkaus onnistui.

Kaksi päivää myöhemmin näkökykyni alkoi heiketä.

Kolmantena päivänä se katosi kokonaan.

Koin välittömästi uskomattoman suurta

pelkoa, hämmenystä, haavoittuvuuden tunnetta

ihan kuten kuka tahansa tuntisi.

Kun pysähdyin ajattelemaan,

aloin ymmärtää,

että saatoin olla kiitollinen paljosta.

Ajattelin erityisesti isääni,

joka oli menehtynyt aivoleikkauksessa

saatuihin komplikaatioihin.

Hän oli tuolloin 36-vuotias ja
minä olin tuolloin seitsenvuotias.

Vaikka minulla oli hyvä syy

pelätä tulevaa,

eikä minulla ollut aavistustakaan mitä tulisi tapahtumaan,

olin kuitenkin hengissä.

Pojallani oli vielä isä.

En ole ensimmäinen ihminen

näkökykynsä menettänyt ihminen.

Tiesin, että täytyy olla järjestelmiä,

tekniikoita ja koulutuksia, jotka mahdollistaisivat

täyden ja mielekkään, aktiivisen elämän

ilman näkökykyä.

Kun pääsin sairaalasta,

minulle oli muodostunut tehtävä.

Tehtävä etsiä ja saada paras koulutus

niin pian kuin mahdollista ja rakentaa elämäni uudestaan.

Kuudessa kuukaudessa olin palannut töihin.

Koulutukseni oli alkanut.

Aloitin jopa tandem-pyöräilyn

vanhojen pyöräilykaverieni kanssa,

ja kuljin itsenäisesti töihin julkisilla,

kävellen läpi kaupungin ja bussilla.

Se vaati paljon työtä.

Mutta en osannut ennakoida

nopean muutoksen

aiheuttamaa uskomatonta kokemusta vastakkainasettelusta

näkevän ja sokean kokemukseni välillä

samoista paikoista ja samoista ihmisistä

niin lyhyen ajan sisällä.

Siitä syntyi useita näkökulmia

tai näköiskulmia,

asioita, jotka opin näköni menettämisen jälkeen.

Nämä oivallukset vaihtelivat triviaaleista

syvällisiin

ja tavallisista humoristisiin.

Arkkitehtina jyrkkä vastakkainasettelu

näkevän ja sokean kokemukseni välillä

samoista paikoista ja kaupungeista

lyhyen ajan sisällä

on antanut minulle

kaikenlaisia mahtavia oivalluksia kaupungista itsestään.

Tärkein asia näiden joukossa oli

ymmärrys siitä, että kaupungit ovat

loistavia paikkoja sokeille.

Olin myös yllättynyt

kaupungin alttiudesta ystävällisyyteen ja huolenpitoon

välipitämättömyyden sijaan.

Ja sitten ymmärsin,

että sokeilla vaikutti olevan

positiivinen vaikutus kaupunkiin itseensä.

Se oli minusta hieman merkillistä.

Mutta katsotaanpa,

miksi kaupunki on niin hyvä sokeille.

Opetellessaan selviämään ilman näkökykyä

oppiii luottamaan muihin aisteihinsa ja

asioihin, jotka voisi muuten jäädä huomaamatta.

Aivan kuin kokonaan uusi aisti-informaation maailma

avautuisi ihmiselle.

Olin todella yllättynyt

hienovaraisista äänistä ympärilläni kaupungilla.

Niitä kuuntelemalla

voi ymmärtää missä on,

kuinka tulee liikkua ja mihin tulee mennä.

Vastaavasti pelkän kepin avulla

voi tuntea lattian pinnan muodot

ja ajan kanssa rakentaa kuvan siitä missä on

ja mihin on matkalla.

Myös lämmin auringonpaiste kasvoilla

tai tuuli kaulalla

antaa vihjeitä omasta sijoittumisesta

ja etenemisestä kadulla

ja liikkumisesta läpi ajan ja tilan.

Näin tekee myös hajuaisti.

Joillakin kaupunginosilla ja kaupungeilla on omat hajunsa,

kuten on paikoilla ja asioilla ympärillä,

ja joskus voi seurata nenäänsä

uuteen leipomoon, jota on etsinyt.

Kaikki tämä todella yllätti minut,

koska aloin ymmärtää,

että ilman näköaistia kokemukseni

oli merkittävästi moniaistisempi

kuin kokemukseni näkevänä oli.

Minut yllätti myös se, kuinka paljon kaupunki

muuttui ympärilläni.

Kun on näkökyky,

kaikki tavallaan pysyvät omissa oloissaan

pitäen huolen omista asioistaan.

Näkönsä menettäneenä

asetelma muuttuu.

En tiedä kuka katselee ketä,

mutta epäilen, että moni katselee minua.

Enkä ole paranoidi, mutta mennessäni minne tahansa

saan kaikenlaisia ohjeita:

"Tule tänne, mene sinne, varo tuota."

Suuri osa ohjeista on hyödyllisiä.

Osasta on apua. Paljon on myös tavallaan huonoa.

On selvitettävä mitä he oikeastaan tarkoittivat.

Osa ohjeista on vääriä eivätkä hyödyllisiä.

Mutta tarkoitusperiltään kaikki on hyvää.

Kerran Oaklandissa

kävelin pitkin Broadwayta ja tulin kadunkulmaan.

Odotin äänimerkkiä kadun ylittämiseksi,

ja kun se kuului, olin astumassa kadulle,

kun yhtäkkiä oikeaan käteeni tarttui

joku mies

ja hän nyki kättäni ja veti minut suojatielle

raahaten minut kadun toiselle puolelle

ja puhuen minulle mandariinikiinaa.

(Naurua)

Tämän miehen kuolon otteesta ei ollut poispääsyä.

Hän kuitenkin vei minut turvallisesti perille.

Mitä olisin voinut tehdä?

On olemassa kohteliaampiakin tapoja

avun tarjoamiseen.

Me sokeat emme näe teitä,

joten olisi mukavaa, jos vaikka tervehtisitte ensin.

"Terve, tarvitsetko apua?"

Oaklandissa minua ihmetytti,

kuinka paljon kaupunki oli muuttunut

näön menetykseni myötä.

Näkevänä pidin siitä.

Se on mahtava kaupunki.

Mutta sokeana

kävellessäni pitkin Broadwayta,

olin todella siunattu joka korttelissa.

"Siunausta, kaveri."

"Anna palaa, veliseni."

"Jumala sinua siunatkoon."

Tällaista kohtelua ei saanut näkevänä.

(Naurua)

San Fransiscossa en saa vastaava kohtelua
edes sokeana.

Tiedän tällaisen käytöksen
häiritsevän joitakin sokeita kavereitani,

ei vain minua.

Usein luullaan,

että tuo käytös kumpuaa säälistä.

Minä olen taipuvainen uskomaan sen tulevan
yhteisestä ihmisyydestä,

yhteenkuuluvuuden tunteesta,
ja se on mielestäni aika siistiä.

Itse asiassa, jos olen alakuloinen,

menen vain Broadwaylle Oaklandin keskustaan

kävelylle ja voin heti paremmin

käden käänteessä.

Se myös kuvastaa kuinka

vamma ja sokeutuminen

leikkaa läpi etnisten, sosiaalisten

rodullisten ja taloudellisten rajojen.

Vamma tarjoaa tasa-arvoisen mahdollisuuden.

Kaikki ovat tervetulleita.

Kuulemani mukaan vammaisten yhteisöissä

on vain kahdentyyppisiä ihmisiä:

vammautuneita

ja niitä, jotka eivät ole vielä löytäneet omaa vammaansa.

Se on erilainen tapa ajatella asiaa,

mutta mielestäni se on jotenkin kaunis,

koska se on paljon kattavampi määritelmä

kuin "me vastaan he" -asenne.

tai vammattomat vastaan vammaiset,

ja se on paljon rehellisempi ja kunnioittavampi

elämän haurautta kohtaan.

Minun viimeinen viestini teille on,

että kaupunki ei ole vain hyvä sokeille

vaan se myös tarvitsee meitä.

Olen tästä asiasta niin varma,

että ehdotan

sokeita käytettävän asukkaan prototyyppinä

kuviteltaessa uusia ja ihmeellisiä kaupunkeja

eikä ihmisinä, jotka huomioidaan,

kun muotti on jo valettu.

Silloin on liian myöhäistä.

Jos suunnitellaan kaupunki sokeiden näkökulmasta,

saadaan suuri kävelyteiden verkosto,

jossa on tiheään erilaisia vaihtoehtoja,

ja kaikkiin pääsee suoraan katutasosta.

Jos suunnittelee kaupunkia sokeiden näkökulmasta,

jalkakäytävät ovat ennakoitavissa ja leveitä.

Rakennusten välit ovat hyvin tasapainotettuja

ihmisille ja ajoneuvoille.

Kuka sitä paitsi tarvitsee autoja?

Sokeat eivät aja. (Naurua)

Siitä ei kovasti pidetä, jos ajamme. (Naurua)

Jos suunnittelee kaupunkia sokeiden näkökulmasta,

suunnittelee kaupunkia, jossa on vankka,

helppokulkuinen, hyvin suunniteltu joukkoliikenne,

joka yhdistää kaikki kaupunginosat

ja sen läheiset alueet toisiinsa.

Jos suunnittelee kaupunkia sokeiden näkökulmasta,

siellä on työpaikkoja, paljon työpaikkoja.

Sokeatkin haluavat työskennellä.

He haluavat ansaita elantonsa.

Joten suunniteltaessa kaupunkia sokeille

toivon, että alatte huomata

että se olisi kattavampi,

oikeudenmukaisempi ja enemmän kaupunki kaikille.

Perustuen aikaisempaan kokemukseeni näkevänä,

se kuulostaa aika makeelta kaupungilta

olit sitten sokea, vammautunut

tai jos et ole vielä löytänyt omaa puutettasi.

Kiitos.

(Aplodeja)