Astuin ulos bussista ja
kävelin kadunkulmaan
mennäkseni länttä kohti harjoittelemaan sokeainkirjoitusta.
Oli vuoden 2009 talvi,
ja olin ollut sokeana noin vuoden.
Tulin toimeen melko hyvin.
Päästessäni turvallisesti toiselle puolelle
käännyin vasemmalle
painoin jalankulkuvalon ääniopastimen nappia
ja odotin vuoroani.
Kuulin äänimerkin ja jatkoin
turvallisesti toiselle puolelle.
Astuessani jalkakäytävälle
kuulin edestäni äänen,
joka syntyy terästuolin liukuessa vasten betonia.
Tiedän, että kadunkulmassa on kahvila,
jossa on tuoleja ulkona.
Joten liikuin hieman vasemmalle
päästäkseni lähemmäksi katua.
Siirtyessäni tuoli liikkui mukanani.
Ajattelin tehneeni virheen ja
siirryin takaisin oikealle.
Tuoli seurasi taas liikettäni.
Aloin tuskastua.
Liikuin takaisin vasemmalle ja
tuoli teki samoin
estäen minua pääsemästä eteenpäin.
Nyt olin jo sekoamaisillani.
Joten huusin:
"Kuka helvetti siellä on? Mitä täällä oikein tapahtuu?"
Juuri silloin huutoni yli
kuulin jotakin muuta, tutun rahinan.
Se kuulosti tutulta,
ja mieleeni tuli toinen vaihtoehto.
Kurkotin eteenpäin vasemmalla kädelläni.
Kun sormeni pyyhkäisivät vasten jotakin pehmeää,
ja löysin korvan,
koiran korvan, ehkä kultaisen noutajan.
Sen hihna oli sidottu kiinni tuoliin.
Isännän ollessa kahvilla
hän halusi vain tervehtiä minua,
toivoi ehkä saavansa rapsutuksen.
Kuka tietää, ehkä hän halusi tulla palvelukseeni.
(Naurua)
Tuo pieni tarina kertoo itse asiassa
peloista ja väärinkäsityksistä, joita ilmenee,
kun miettii kaupungilla liikkumista
ilman näkökykyä,
näennäisen tietämättömänä ympäristöstään
ja ihmisistä ympärillään.
Ensin minun tulisi varmaan kertoa hieman taustastani.
Pyhän Patrickin päivänä vuonna 2008
ilmoittauduin sairaalaan leikkaukseen,
jossa minulta poistettiin aivokasvain.
Leikkaus onnistui.
Kaksi päivää myöhemmin näkökykyni alkoi heiketä.
Kolmantena päivänä se katosi kokonaan.
Koin välittömästi uskomattoman suurta
pelkoa, hämmenystä, haavoittuvuuden tunnetta
ihan kuten kuka tahansa tuntisi.
Kun pysähdyin ajattelemaan,
aloin ymmärtää,
että saatoin olla kiitollinen paljosta.
Ajattelin erityisesti isääni,
joka oli menehtynyt aivoleikkauksessa
saatuihin komplikaatioihin.
Hän oli tuolloin 36-vuotias ja
minä olin tuolloin seitsenvuotias.
Vaikka minulla oli hyvä syy
pelätä tulevaa,
eikä minulla ollut aavistustakaan mitä tulisi tapahtumaan,
olin kuitenkin hengissä.
Pojallani oli vielä isä.
En ole ensimmäinen ihminen
näkökykynsä menettänyt ihminen.
Tiesin, että täytyy olla järjestelmiä,
tekniikoita ja koulutuksia, jotka mahdollistaisivat
täyden ja mielekkään, aktiivisen elämän
ilman näkökykyä.
Kun pääsin sairaalasta,
minulle oli muodostunut tehtävä.
Tehtävä etsiä ja saada paras koulutus
niin pian kuin mahdollista ja rakentaa elämäni uudestaan.
Kuudessa kuukaudessa olin palannut töihin.
Koulutukseni oli alkanut.
Aloitin jopa tandem-pyöräilyn
vanhojen pyöräilykaverieni kanssa,
ja kuljin itsenäisesti töihin julkisilla,
kävellen läpi kaupungin ja bussilla.
Se vaati paljon työtä.
Mutta en osannut ennakoida
nopean muutoksen
aiheuttamaa uskomatonta kokemusta vastakkainasettelusta
näkevän ja sokean kokemukseni välillä
samoista paikoista ja samoista ihmisistä
niin lyhyen ajan sisällä.
Siitä syntyi useita näkökulmia
tai näköiskulmia,
asioita, jotka opin näköni menettämisen jälkeen.
Nämä oivallukset vaihtelivat triviaaleista
syvällisiin
ja tavallisista humoristisiin.
Arkkitehtina jyrkkä vastakkainasettelu
näkevän ja sokean kokemukseni välillä
samoista paikoista ja kaupungeista
lyhyen ajan sisällä
on antanut minulle
kaikenlaisia mahtavia oivalluksia kaupungista itsestään.
Tärkein asia näiden joukossa oli
ymmärrys siitä, että kaupungit ovat
loistavia paikkoja sokeille.
Olin myös yllättynyt
kaupungin alttiudesta ystävällisyyteen ja huolenpitoon
välipitämättömyyden sijaan.
Ja sitten ymmärsin,
että sokeilla vaikutti olevan
positiivinen vaikutus kaupunkiin itseensä.
Se oli minusta hieman merkillistä.
Mutta katsotaanpa,
miksi kaupunki on niin hyvä sokeille.
Opetellessaan selviämään ilman näkökykyä
oppiii luottamaan muihin aisteihinsa ja
asioihin, jotka voisi muuten jäädä huomaamatta.
Aivan kuin kokonaan uusi aisti-informaation maailma
avautuisi ihmiselle.
Olin todella yllättynyt
hienovaraisista äänistä ympärilläni kaupungilla.
Niitä kuuntelemalla
voi ymmärtää missä on,
kuinka tulee liikkua ja mihin tulee mennä.
Vastaavasti pelkän kepin avulla
voi tuntea lattian pinnan muodot
ja ajan kanssa rakentaa kuvan siitä missä on
ja mihin on matkalla.
Myös lämmin auringonpaiste kasvoilla
tai tuuli kaulalla
antaa vihjeitä omasta sijoittumisesta
ja etenemisestä kadulla
ja liikkumisesta läpi ajan ja tilan.
Näin tekee myös hajuaisti.
Joillakin kaupunginosilla ja kaupungeilla on omat hajunsa,
kuten on paikoilla ja asioilla ympärillä,
ja joskus voi seurata nenäänsä
uuteen leipomoon, jota on etsinyt.
Kaikki tämä todella yllätti minut,
koska aloin ymmärtää,
että ilman näköaistia kokemukseni
oli merkittävästi moniaistisempi
kuin kokemukseni näkevänä oli.
Minut yllätti myös se, kuinka paljon kaupunki
muuttui ympärilläni.
Kun on näkökyky,
kaikki tavallaan pysyvät omissa oloissaan
pitäen huolen omista asioistaan.
Näkönsä menettäneenä
asetelma muuttuu.
En tiedä kuka katselee ketä,
mutta epäilen, että moni katselee minua.
Enkä ole paranoidi, mutta mennessäni minne tahansa
saan kaikenlaisia ohjeita:
"Tule tänne, mene sinne, varo tuota."
Suuri osa ohjeista on hyödyllisiä.
Osasta on apua. Paljon on myös tavallaan huonoa.
On selvitettävä mitä he oikeastaan tarkoittivat.
Osa ohjeista on vääriä eivätkä hyödyllisiä.
Mutta tarkoitusperiltään kaikki on hyvää.
Kerran Oaklandissa
kävelin pitkin Broadwayta ja tulin kadunkulmaan.
Odotin äänimerkkiä kadun ylittämiseksi,
ja kun se kuului, olin astumassa kadulle,
kun yhtäkkiä oikeaan käteeni tarttui
joku mies
ja hän nyki kättäni ja veti minut suojatielle
raahaten minut kadun toiselle puolelle
ja puhuen minulle mandariinikiinaa.
(Naurua)
Tämän miehen kuolon otteesta ei ollut poispääsyä.
Hän kuitenkin vei minut turvallisesti perille.
Mitä olisin voinut tehdä?
On olemassa kohteliaampiakin tapoja
avun tarjoamiseen.
Me sokeat emme näe teitä,
joten olisi mukavaa, jos vaikka tervehtisitte ensin.
"Terve, tarvitsetko apua?"
Oaklandissa minua ihmetytti,
kuinka paljon kaupunki oli muuttunut
näön menetykseni myötä.
Näkevänä pidin siitä.
Se on mahtava kaupunki.
Mutta sokeana
kävellessäni pitkin Broadwayta,
olin todella siunattu joka korttelissa.
"Siunausta, kaveri."
"Anna palaa, veliseni."
"Jumala sinua siunatkoon."
Tällaista kohtelua ei saanut näkevänä.
(Naurua)
San Fransiscossa en saa vastaava kohtelua
edes sokeana.
Tiedän tällaisen käytöksen
häiritsevän joitakin sokeita kavereitani,
ei vain minua.
Usein luullaan,
että tuo käytös kumpuaa säälistä.
Minä olen taipuvainen uskomaan sen tulevan
yhteisestä ihmisyydestä,
yhteenkuuluvuuden tunteesta,
ja se on mielestäni aika siistiä.
Itse asiassa, jos olen alakuloinen,
menen vain Broadwaylle Oaklandin keskustaan
kävelylle ja voin heti paremmin
käden käänteessä.
Se myös kuvastaa kuinka
vamma ja sokeutuminen
leikkaa läpi etnisten, sosiaalisten
rodullisten ja taloudellisten rajojen.
Vamma tarjoaa tasa-arvoisen mahdollisuuden.
Kaikki ovat tervetulleita.
Kuulemani mukaan vammaisten yhteisöissä
on vain kahdentyyppisiä ihmisiä:
vammautuneita
ja niitä, jotka eivät ole vielä löytäneet omaa vammaansa.
Se on erilainen tapa ajatella asiaa,
mutta mielestäni se on jotenkin kaunis,
koska se on paljon kattavampi määritelmä
kuin "me vastaan he" -asenne.
tai vammattomat vastaan vammaiset,
ja se on paljon rehellisempi ja kunnioittavampi
elämän haurautta kohtaan.
Minun viimeinen viestini teille on,
että kaupunki ei ole vain hyvä sokeille
vaan se myös tarvitsee meitä.
Olen tästä asiasta niin varma,
että ehdotan
sokeita käytettävän asukkaan prototyyppinä
kuviteltaessa uusia ja ihmeellisiä kaupunkeja
eikä ihmisinä, jotka huomioidaan,
kun muotti on jo valettu.
Silloin on liian myöhäistä.
Jos suunnitellaan kaupunki sokeiden näkökulmasta,
saadaan suuri kävelyteiden verkosto,
jossa on tiheään erilaisia vaihtoehtoja,
ja kaikkiin pääsee suoraan katutasosta.
Jos suunnittelee kaupunkia sokeiden näkökulmasta,
jalkakäytävät ovat ennakoitavissa ja leveitä.
Rakennusten välit ovat hyvin tasapainotettuja
ihmisille ja ajoneuvoille.
Kuka sitä paitsi tarvitsee autoja?
Sokeat eivät aja. (Naurua)
Siitä ei kovasti pidetä, jos ajamme. (Naurua)
Jos suunnittelee kaupunkia sokeiden näkökulmasta,
suunnittelee kaupunkia, jossa on vankka,
helppokulkuinen, hyvin suunniteltu joukkoliikenne,
joka yhdistää kaikki kaupunginosat
ja sen läheiset alueet toisiinsa.
Jos suunnittelee kaupunkia sokeiden näkökulmasta,
siellä on työpaikkoja, paljon työpaikkoja.
Sokeatkin haluavat työskennellä.
He haluavat ansaita elantonsa.
Joten suunniteltaessa kaupunkia sokeille
toivon, että alatte huomata
että se olisi kattavampi,
oikeudenmukaisempi ja enemmän kaupunki kaikille.
Perustuen aikaisempaan kokemukseeni näkevänä,
se kuulostaa aika makeelta kaupungilta
olit sitten sokea, vammautunut
tai jos et ole vielä löytänyt omaa puutettasi.
Kiitos.
(Aplodeja)