Toimettomuuden taito

Mihin paikkaan matkakirjailija Pico Iyer haluaisi mennä kaikkein eniten? Ei-minnekään. Yllättävässä ja lyyrisessä puheessaan Iyer käsittelee ällistyttäviä oivalluksia, jotka syntyvät, kun vietämme aikaa hiljaisuudessa. Hän antaa keinoja siihen, miten jatkuvassa liikkeen ja häiriötekijöiden maailmassamme voi luoda minuutin pari aikaa päivittäin tai muutaman päivän joka vuodenaikana. Tämä puhe on kaikille, jotka tuntevat musertuvansa maailman vaatimusten alle.

Olen koko elämäni ollut matkustelija.

Jo pienenä poikana

laskin, että olisi halvempaa

mennä sisäoppilaitokseen Englannissa

kuin mennä huippukouluun
Kaliforniassa aivan kotini lähellä.

Niinpä jo yhdeksänvuotiaasta asti

lensin useita kertoja vuodessa yksin

Pohjoisnavan yli
- vain mennäkseni kouluun.

Ja toki mitä enemmän lensin,
sitä enemmän rakastin lentämistä,

niinpä heti viikko sen jälkeen,
kun olin valmistunut lukiosta,

hankin siistijän töitä,

jotta voisin viettää 18. vuoteni
jokaisen vuodenajan

eri mantereella.

Ja sitten, melkein väistämättä,
minusta tuli matkakirjailija,

niin että huvitukseni ja työni
saattoivat yhdistyä.

Aloin ajatella, että jos oli
tarpeeksi onnekas

kävelemään kynttilöiden valaisemissa
temppeleissä Tiibetissä,

tai vaeltelemaan Havannan rannoilla

musiikin ympäröimänä,

pystyisi myös tuomaan nuo äänet
ja kobaltinsinisen taivaan

ja sinisen meren välkkeen

kotona odottaville ystävilleen

ja todella tuomaan hieman taikaa

ja selkeyttä omaan elämäänsä.

Tosin, kuten kaikki tiedättekin,

yksi ensimmäisistä asioista,
joita matkustaessaan oppii,

on se, ettei mikään ole taianomaista,
ellet katsele sitä oikein silmin.

Jos vie vihaisen miehen Himalajalle,

hän vain alkaa valittaa ruoasta.

Ymmärsinkin, että paras keino,

jolla voisin kehittää huomaavaisuuttani
ja kiitollisuuttani,

oli, kumma kyllä,

aloillaan pysyminen, istuminen hiljaa.

Ja tietysti aloillaan pysymällä
monet meistä saavatkin

sen, mitä eniten kaipaamme ja tarvitsemme
kiireisessä elämässämme, eli tauon.

Mutta se oli myös ainut keino,

jonka löysin, jotta voisin seuloa
kokemukseni kuvasarjan läpi

ja saada selkoa menneestä ja tulevasta.

Niinpä, suureksi hämmästyksekseni,

huomasin, että ei-mihinkään meneminen

oli vähintäänkin yhtä kiinnostavaa
kuin Tiibetiin tai Kuubaan meneminen.

Ja ei-mihinkään menemisellä
en tarkoita mitään sen pelottavampaa,

kuin että käyttää minuutin pari
jokaisesta päivästään

tai pari päivää joka vuodenajasta,

tai, kuten jotkut tekevät,

muutaman vuoden elämästään,

istuakseen toimettomana niin kauan,

että saa selville itseään
eniten liikuttavan asian,

että muistaa, missä oma onni sijaitsee,

ja että ymmärtää, että toisinaan

elannon hankkiminen ja
elämän hankkiminen

vievät eri suuntiin.

Ja tietysti tätähän viisaat kautta aikojen

ja perinteestä toiseen
ovat yrittäneet sanoa.

Se on vanha ajatus.

Yli 2000 vuotta sitten
antiikin stoalaiset muistuttivat,

ettei kokemuksemme määrää elämäämme,

vaan se, mitä teemme sillä.

Kuvittele, että pyörremyrsky
yllättäen pyyhkäisisi kaupunkisi yli

jättäen jälkeensä vain raunioita.

Joku traumatisoituisi lopullisesti.

Mutta joku toinen, ehkäpä hänen veljensä,
kokisi olonsa melkein vapautuneeksi,

ja päättäisi, että tässä on oiva tilaisuus
aloittaa elämä alusta.

Kyse on täysin samasta tapahtumasta,

mutta aivan erilaisista reaktioista.

"Ei ole itsessään hyvää tai pahaa",
kuten Shakespeare kirjoitti Hamletissa,

"meidän luulomme vaan sen siksi tekee."

Juuri tämä on totisesti ollut se,
minkä olen kokenut matkustaessani.

Lähdin 24 vuotta sitten
kaikista järisyttävimmälle matkalleni

Pohjois-Korean halki.

Mutta se kesti vain päivän pari.

Olen istunut toimettomana
ja mielessäni palannut sinne,

yrittänyt ymmärtää kokemaani
ja löytää sille paikan ajattelussani,

ja sitä on kestänyt jo 24 vuotta,

ja todennäköisesti se kestää koko elämäni.

Toisin sanoen tuo matka
antoi hämmästyttäviä oivalluksia,

mutta ainoastaan aloillaan oleminen

mahdollistaa sen, että voin
vakiinnuttaa oivallukseni.

Toisinaan ajattelen,
että niin suuri osa elämästä

tapahtuu päämme sisällä,

muistoissa tai kuvitelmissa
tai tulkinnoissa tai pohdinnoissa,

eli jos oikeasti haluan muuttaa elämääni,

on paras aloittaa mieleni muuttamisesta.

Tämä ei edelleenkään ole uutta;

siksi Shakespeare ja stoalaiset
puhuivat tästä jo vuosisatoja sitten,

mutta toisaalta Shakespearelle
ei tullut 200 sähköpostia päivässä.

(Naurua)

Stoalaiset, sikäli kun tiedän,
eivät olleet Facebookissa.

Tiedämme, että "aina tavoitettavissa"
-elämässämme

se, mitä kaikkein eniten vaaditaan,

on me itse.

Missä olemmekin, sekä päivin että öin,

pomomme, roskapostaajat tai
vanhempamme saavat meidät kiinni.

Sosiologit ovat itse asiassa
saaneet selville, että viime vuosina

amerikkalaiset ovat työskennelleet
vähemmän kuin 50 vuotta sitten,

mutta tuntuu, että tekisimme enemmänkin.

Aikaa säästäviä laitteita
on aina vain enemmän,

mutta toisinaan tuntuu,
että aikaa on aina vain vähemmän.

Voimme ottaa aina vain
helpommin yhteyden ihmisiin

jopa maapallon toisella puolella,

mutta toisinaan niin tehdessämme

menetämme yhteyden omaan itseemme.

Matkustajana yksi
suurimmista yllätyksistäni

on ollut huomata, että
usein juuri ne ihmiset,

jotka ovat mahdollistaneet
kaikkialle menemisen,

eivät itse halua mennä minnekään.

Toisin sanoen juuri ne,

jotka ovat luoneet teknologiaa,

jolla mennään niin monien
vanhojen rajoitteiden yli,

ovatkin kaikkein viisaimpia
painottaessaan rajoitteiden tarvetta

jopa teknologian saralla.

Menin kerran Googlen pääkonttoriin

ja näin kaikki ne asiat,
joista tekin ehkä olette kuulleet:

puumajat sisätiloissa, trampoliinit,

työntekijät, jotka silloin olivat
toimettomia 20 % palkallisesta työajastaan

vain, jotta he voisivat päästää
mielikuvituksen lentoon.

Mutta suuremman vaikutuksen minuun teki

se, että odottaessani
sähköistä henkilöllisyystodistustani,

yksi Googlettaja kertoi ohjelmasta,

jonka hän oli käynnistämässä
opettaakseen lukemattomia

joogaavia Googlettajia
ryhtymään joogaopettajiksi,

ja toinen Googlettaja kertoi
minulle suunnitelmastaan kirjoittaa kirja

sisäisestä hakukoneesta,

ja niistä tavoista, joilla
tiede on osoittanut,

että toimettomana istuminen tai meditaatio

vaikuttavat kehon ja mielen hyvinvointiin,

mutta myös tunneälykkyyteen.

Toinen ystäväni on Piilaaksossa

ja hän on yksi vakuuttavimmista

uuden teknologian puolestapuhujista,

ja itse asiassa yksi Wired-lehden
perustajista, Kevin Kelly.

Kevin kirjoitti tuoreimman kirjansa
uudenaikaisista teknologioista,

vaikkei hänellä ole kotona
älypuhelinta, kannettavaa tai TV:tä.

Ja kuten monet muut Piilaaksossa,

hänkin tekee parhaansa noudattaakseen

niin sanottua Internet-sapattia,

jossa he joka viikko 24 tai 48
tunnin ajaksi

poistuvat kokonaan linjoilta

vaaliakseen suuntavaistoaan

ja suhteellisuudentajuaan, jota
he tarvitsevat linjoille palatessaan.

Yksi asia, jota teknologia
ei aina ole antanut meille,

on kyky käyttää sitä viisaimmalla tavalla.

Ja kun puhutaan sapatista,

katsokaapa Kymmentä Käskyä -

siinä käytetään "pyhä"-adjektiivia
ainoastaan yhden kerran,

juuri sapatista puhuttaessa.

Jos tutkin juutalaisten
pyhää kirjaa, Tooraa,

sen pisin luku kertoo sapatista.

Ja me kaikki tiedämme,
että yksi suurimmista nautinnoistamme

on tyhjä tila.

Monessa sävellyksessä tai kappaleessa
nimenomaan pysähdys tai tauko

antaa sille kauneuden ja muodon.

Ja tiedän, että kirjoittaessani

yritän usein sisällyttää
paljon tyhjää tilaa sivulle,

jotta lukija voisi itse täydentää
ajatukseni ja virkkeeni,

ja jotta hänen mielikuvituksellaan
olisi tilaa hengittää.

Toki aineellisessa ulottuvuudessa monet,

mikäli heillä on resursseja,

yrittävät saada toisen kodin maalta.

En ole ikinä ollut lähelläkään
sellaisten resurssien saamista,

mutta joskus muistan, että
aina kun vain haluan,

voin hankkia toisen kodin, jos en sitten
avaruudesta, niin ainakin ajasta,

ottamalla päivän vapaaksi.

Eikä se ikinä ole helppoa, koska
tietenkin aina tuhlaan osan siitä

murehtimalla kaikesta siitä,

mikä kasautuu seuraavalle päivälle.

Joskus ajattelen, että luopuisin
lihasta, seksistä tai viinistä

ennen kuin luopuisin sähköpostistani.

(Naurua)

Ja joka vuodenaikana yritän
mennä kolmeksi päiväksi retriittiin,

mutta pala minusta tuntee syyllisyyttä,
kun jätän vaimopoloni kotiin,

ja kun vähät välitän
tärkeiltä vaikuttavista sähköposteista,

joita pomoni lähettävät,

tai kun en pääsekään
ystäväni syntymäpäiville.

Mutta heti kun pääsen
todellisen hiljaisuuden äärelle,

ymmärrän, että vain sinne menemällä

minulla on jotain uutta,
luovaa tai iloista jaettavaa

vaimolleni, pomoilleni tai ystävilleni.

Muuten, todellakin,

ainoastaan tyrkytän heille
väsymystäni ja hermostuneisuuttani,

jotka eivät ole mikään siunaus.

Kun olin 29-vuotias,

päätin, että luon elämäni uudelleen

ei-minnekään menemisen varaan.

Eräänä iltana olin tulossa toimistolta,

oli yli puolenyön, ja olin
Times Squarella ajavassa taksissa,

ja yhtäkkiä tajusin, että
juoksentelin ympäriinsä niin paljon,

etten koskaan saisi kiinni elämääni.

Ja silloinen elämäni

oli oikeastaan täsmälleen se,
josta olin pikkupoikana haaveillut.

Oli mielenkiintoisia ystäviä
ja työtovereita,

Oli hyvä asunto Park Avenuella
ja 20th Street -kadulla.

Mielestäni maailman menosta
kirjoittaminen oli jännittävä työ,

mutta en koskaan saanut
irrotettua itseäni niistä jutuista,

jotta voisin kuulla ajatukseni --

tai jotta edes ymmärtäisin,
olinko oikeasti onnellinen.

Niinpä hylkäsin unelmieni elämän

ja vaihdoin sen pieneen koppiin
Japanin Kioton laitamilla,

jolla oli aina ollut voimakas,

mysteerinen veto minuun.

Jopa lapsena

katselin maalauksia Kiotosta
ja olin tunnistavinani sen;

se oli minulle tuttu ennen kuin
olin nähnytkään sitä.

Mutta se, kuten tiedättekin,

on myös kauniiden kukkuloiden ympäröimä,

siellä on yli 2000 temppeliä ja pyhäkköä,

ja siellä ihmiset ovat harjoittaneet
toimettomana istumista yli 800 vuotta.

Ja heti muutettuani sinne
päädyin sinnne, missä vieläkin olen,

vaimoni ja silloisten lasteni kanssa,

kaksioon keskellä ei-mitään,

jossa meillä on polkupyörä, muttei autoa,

televisiottomuuden kyllä ymmärrän,

ja silti minun pitää tuoda leipä pöytään

matkakirjailijana ja toimittajana,

joten selvästikään tämä ei ole
ihanteellista työssä etenemisen kannalta,

tai kulttuurin havinan kannalta,

tai sosiaalisen elämän kannalta.

Mutta tajusin, että se antaa minulle
sitä, mitä arvostan eniten,

eli päiviä

ja tunteja.

En ole koskaan tarvinnut siellä kännykkää.

Lähes koskaan kellonajalla ei ole väliä,

ja joka aamu herätessäni

päivä aivan levittäytyy eteeni

kuin avoin niitty.

Ja kun elämä keksii
jonkin ikävän yllätyksen,

kuten se keksiikin, useinkin,

kun lääkäri tulee huoneeseeni

synkkä ilme kasvoillaan,

tai kun yllättäen auto
suistuu eteeni moottoritiellä,

tiedän selkäytimessäni,

että nimenomaan se ei-minnekään
menemiseen käytetty aika

tulee tukemaan minua paljon enemmän

kuin kaikki se aika Bhutanissa
tai Pääsiäissaarilla säntäillessäni.

Olen aina matkustelija --

elantoni riippuu siitä --

mutta matkustamisen kauneus on siinä,

että sen avulla voi tuoda pysähtyneisyyttä

maailman menoon ja hälinään.

Menin kerran lentokoneeseen
Frankfurtissa, Saksassa,

ja nuori saksalaisnainen istui viereeni

ja ryhtyi rupattelamaan kanssani

noin puolen tunnin ajaksi,

sitten hän vain kääntyi ympäri

ja istui hievahtamatta 12 tuntia.

Hän ei kertaakaan katsonut videota,

kertaakaan koskenut kirjaan,
tai kertaakaan alkanut nukkua,

hän vain istui paikoillaan,

ja osa hänen selkeydestään ja rauhastaan
siirtyi hyvin elävästi minuunkin.

Olen huomannut, että nykyään
yhä useammat pyrkivät tietoisesti

avartamaan elämäänsä.

Jotkut menevät
mustien aukkojen lomakohteisiin,

joissa he kuluttavat päivittäin
satoja dollareita

jättääkseen kännykkänsä ja kannettavansa

vastaanottotiskille.

Jotkut tuntemani ihmiset, sen sijaan
että he ennen yöunia

kävisivät läpi viestinsä

tai tarkistaisivat Youtuben,

laittavatkin vain valot pois
ja kuuntelevat hieman musiikkia

ja he huomaavat nukkuvansa paljon paremmin

ja heräävänsä hyvin levänneinä.

Olin kerran niin onnekas,

että pääsin ajamaan Los Angelesin
takana oleville jylhille vuorille,

jossa suuri runoilija ja laulaja

ja kansainvälinen kuuluisuus Leonard Cohen

harjoitti useita vuosia
munkin elämäntyyliä

Mount Baldyn Zen -keskuksessa.

Enkä ollut kovinkaan yllättynyt,

kun hänen 77-vuotiaana julkaisemansa levy,

jolle hän tieten tahtoen antoi
epäseksikkään nimen "Old Ideas",

meni listaykköseksi 17 maassa,

ja viiden kärkikaartiin yhdeksässä muussa.

Mielestäni meissä on jotain, joka kaipaa

sitä intensiteettiä ja syvyyttä,
jota saamme tällaisista ihmisistä,

jotka uhraavat aikaa ja vaivaa
istuakseen toimettomina.

Ja mielestäni monet meistä aistivatkin,

minä ainakin aistin sen,

että seisomme lähes kiinni
valtavassa ruudussa,

ja kaikki on äänekästä
ja täpötäynnä,

ja kaikki muuttuu joka sekunti,

ja se ruutu on elämämme.

Ja että ainoastaan astumalla taaksepäin,
ja vielä vähän kauemmas taaksepäin,

ja pysymällä aloillamme

voimme alkaa ymmärtää, mitä tapahtuu,

ja nähdä laajemman kuvan.

Ja jotkut tekevät sen puolestamme
menemällä ei-minnekään.

Niinpä kiihdytyksen aikakautena

mikään ei vedä vertoja hitaudelle.

Ja hajamielisyyden aikakautena

mikään ei ole yhtä suuri luksus
kuin keskittyminen.

Ja jatkuvan liikkeen aikakautena

mikään ei ole yhtä kiireellistä
kuin toimettomuus.

Joten, jos haluat mennä lomalle

Pariisin, Havaijille tai New Orleansiin,

nautit siitä varmaan suuresti.

Mutta jos haluat palata kotiin
eloisana ja täynnä uutta toivoa,

maailmaan rakastuneena,

siinä tapauksessa kannattaa harkita
ei-minnekään menemistä.

Kiitos.

(Suosionosoituksia)