RSA Animate - Koulutuksen paradigmoja muuttamassa

Tämä RSA Animate mukailee Sir Ken Robinsonin, maailmankuulun koulutus- ja luovuusasiantuntijan ja RSA:n Benjamin Franklin -palkinnon saajan RSA:ssa pitämää puhetta.
Katso luento kokonaisuudessaan täältä: http://www.thersa.org/events/video/ar...

RSA on 258-vuotias hyväntekeväisyysjärjestö, joka on omistautunut sosiaaliselle kehitykselle ja maailmaa muuttavien ideoiden jakamiselle.

Löydä lisätietoa RSA:sta osoitteessa http://www.thersa.org
Liity RSA:han Facebookissa osoitteessa http://www.facebook.com/thersaorg
------
Becca Pyne on muokannut tätä audiota alkuperäisestä tapahtumasta. Sarjan on tuottanut Abi Stephenson, RSA. Animaatio: Cognitive Media.

[tussi kitisee taululla]

Tällä hetkellä jokainen maailman valtio

on uudistamassa julkista koulutusta.

Siihen on kaksi syytä.

Ensimmäinen syy on taloudellinen.

Ihmiset yrittävät keksiä,

kuinka kouluttaisimme lapsemme, jotta he ottaisivat

paikkansa 2000-luvun taloudessa.

Kuinka teemme sen?

Emme voi ennakoida, miltä talous

tulee näyttämään ensi viikon lopussa,

kuten viimeaikainen myllerrys on osoittanut.

Kuinka siis teemme sen?

Toinen syy on kulttuurinen.

Jokainen maailman valtio yrittää keksiä,

miten kouluttaisimme lapsemme niin,

että he ymmärtäisivät kulttuurista identiteettiä

ja niin, että voimme siirtää eteenpäin omat kulttuuriset geenimme

olemalla samalla osana globalisaatiota.

Kuinka ratkaisemme pulman?

Ongelmana on, että aikuiset yrittävät kohdata tulevaisuuden

tekemällä samoja asioita kuin menneisyydessä.

Samalla he syrjäyttävät miljoonia lapsia,

jotka eivät näe koulunkäynnin tarkoitusta.

Kun me kävimme koulua,

meille kerrottiin tarinaa,

jonka mukaan kova työ, menestys opinnoissa

ja korkeakoulututkinto takaisivat työpaikan.

Meidän lapsemme eivät usko tähän,

ja se on heiltä fiksua.

Tutkinnon kanssa pärjää paremmin,

mutta se ei ole enää mikään tae.

Ei varsinkaan, jos sen saavuttaminen

syrjäyttää suurimman osan siitä,

mitä pitää itsessään tärkeänä.

Jotkut kannattavat vaatimustason nostamista,

aivan kuin tämä olisi joku läpimurto.

Jos totta puhutaan, meidän pitäisikin.

Miksi sitä laskettaisiin?

[naurua]

En ole koskaan kiistellyt

tason laskemisesta.

Ilman muuta meidän pitäisi nostaa sitä.

Ongelma on nykyisessä

koulutusjärjestelmässä,

joka suunniteltiin ja järjestettiin

kokonaan toiselle aikakaudelle.

Se laadittiin valistuksen aikana

ja teollisen vallankumouksen taloudellisissa oloissa.

Ennen 1800-luvun puoltaväliä

julkista koulutusjärjestelmää ei ollut.

Saattoihan koulutuksen hankkia jesuiitoilta

jos oli varakas,

mutta verotuloilla kustannettava,

kaikille pakollinen ja ilmainen koulutus

oli käänteentekevä ajatus.

Monet vastustivat sitä sanoen,

etteivät kaduilla asuvat tai työväenluokkaiset lapset

voisi mitenkään hyötyä siitä.

He eivät opi lukemaan tai kirjoittamaan,

joten miksi tuhlaamme aikaa tällaiseen?

Aiheeseen liittyy myös paljon oletuksia

yhteiskuntajärjestelmästä ja kapasiteetista.

Ne perustuivat ajan taloudelliseen välttämättömyyteen,

mutta niiden syrjäyttäminen oli

älykkään ihmismielen ansiota.

Se oli valistuksen näkemys älystä.

Aito älykkyys koostuu tietynlaisesta

deduktiivisesta päättelystä,

ja alun perin klassikoiden tuntemuksesta.

Tätä olemme alkaneet pitää akateemisena kykynä.

Syvällä julkisen koulutuksen geeneissä piilee ajatus,

että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä:

akateemisia ja ei-akateemisia;

fiksuja ja ei-fiksuja.

Sen seurauksena monet

nerokkaat ihmiset eivät pidä itseään sellaisina,

koska heidät on tuomittu kyseisen näkemyksen kautta.

Asialla on siis kaksi puolta, taloudellinen ja älyllinen.

Minun näkemykseni on,

että tämä malli on tehnyt monen elämästä kaoottista.

Joillekin se on ollut loistava,

ja he ovat hyötyneet siitä suuresti.

Mutta suurin osa ei ole.

Sen sijaan he kärsivät tästä.

Tämä on moderni kulkutauti,

joka on väärä

ja kuvitteellinen.

Vitsaus on nimeltään ADHD.

Tämä kartta kuvaa ADHD:n ilmenemistä Amerikassa

eli ADHD-lääkemääräyksiä.

Älä käsitä väärin,

en tarkoita, etteikö aktiivisuuden ja tarkkaavuuden

häiriötä olisi olemassa.

Pätevyyteni ei riitä sanomaan sellaista.

Tiedän, että suuri enemmistö psykologeista

ja lastenlääkäreistä uskoo sen olemassaoloon.

Kyseessä on silti mielipideasia.

Tiedän kuitenkin varmasti,

ettei se ole kulkutauti.

Näitä lapsia lääkitään yhtä rutiininomaisesti

kuin meiltä poistettiin nielurisat.

Ja vieläpä samasta syystä -

lääketieteellisen muodin vuoksi.

Lapsemme elävät ennätyksellisen stimuloivaa aikaa

maapallon historiassa.

Heitä piiritetään tiedolla,

ja heidän huomionsa jakautuu tietokoneisiin,

älypuhelimiin,

mainoksiin

ja satoihin televisiokanaviin.

Ja me rankaisemme heitä keskittymiskyvyn puutteesta.

Mihin heidän sitten pitäisi keskittyä?

Enimmäkseen tylsiin koulujuttuihin.

Minusta ei ole täysin yhteensattumaa,

että ADHD on lisääntynyt rinnakkain

standardoidun testauksen kanssa.

Lapsille annetaan metyylifenidaattia ja Adderallia

ja kaikenlaista,

usein melko vaarallisiakin lääkkeitä,

jotta heidät saadaan keskittymään ja rauhoittumaan.

Tämän mukaan

ADHD lisääntyy,

kun siirrytään maan itäosaan.

Oklahomassa ihmiset alkavat menettää kiinnostustaan.

[naurua]

Arkansas'ssa pystytään tuskin ajattelemaan järkevästi.

[naurua]

Ja kun päästään Washingtoniin,

peli on jo menetetty.

Siihen on mielestäni erinäisiä syitä.

[naurua]

Se on kuvitteellinen kulkutauti.

Jos ajattelet sitä taiteessa -

enkä puhu nyt vain taiteesta.

Se pätee myös luonnontieteisiin ja matematiikkaan.

Mutta puhun nimenomaan taiteesta,

koska se on tällä hetkellä

tämän mentaliteetin uhri.

Taide painottaa erityisesti esteettistä kokemusta.

Siinä

aistiesi toiminta on huipussaan,

sillä olet läsnä nykyhetkessä

ja värähtelet innostuksesta asiaa kohtaan,

jota sillä hetkellä koet.

Olet täysin elossa.

Anestesia taas tarkoittaa aistiesi sulkeutumista ja sitä,

että turrutat itsesi tapahtumille.

Monet näistä lääkkeistä ovat juuri sitä.

Laitamme lapsemme koulutielle ja turrutamme heidät.

Pitäisi tehdä päinvastoin.

Ei heitä pitäisi nukkumaan laittaa

vaan herättää tajuamaan,

mitä heillä on sisällään.

Mutta mallimme on tällainen;

meillä on koulutusjärjestelmä,

joka perustuu teollistumisen tavoittelemiin etuihin

ja niiden luomaan kuvaan.

Tässä muutama esimerkki:

Koulut on yhä järjestetty liukuhihnamaisesti -

kellot, erotetut tilat,

erikoistuminen eri aineisiin.

Koulutamme edelleen lapsemme massatuotantona.

Mehän syötämme heidät järjestelmälle ikäryhmittäin.

Miksi teemme niin?

Miksi on tämä olettamus,

että lapsilla on yhteistä vain

ikä?

Niin kuin tärkeintä heissä

olisi valmistuspäivämäärä.

Jotkut lapset ovat parempia kuin toiset samanikäiset

eri aiheissa,

tai eri aikaan päivästä,

tai pienemmissä ryhmissä,

tai joskus yksin.

Jos oppimisen malli kiinnostaa,

ei voi aloittaa tuotantolinja-asenteella.

Siinä on enenevissä määrin kyse

yhdenmukaisuudesta,

kun tarkastellaan standardoidun testauksen kasvua

ja standardoituja opetussuunnitelmia.

Siinä on kyse standardisoinnista.

On lähdettävä vastakkaiseen suuntaan.

Sitä tarkoitan "paradigman muuttamisella".

Hiljattain, muutama vuosi sitten, tehtiin hieno tutkimus

poikkeavasta ajattelusta.

Se ei ole sama asia kuin luovuus.

Määrittelen luovuuden omaperäisten,

arvokkaiden ideoiden prosessiksi.

Poikkeava ajattelu ei ole synonyymi,

mutta se edistää olennaisesti luovuutta.

Se on kyky, joka auttaa näkemään monia mahdollisia ratkaisuja

ja monia eri tapoja tulkita kysymys.

Edward de Bono kutsuisi sitä lateraaliseksi ajatteluksi,

jossa ei ajatella vain suoraviivaisesti, vaan nähdään

monia vastauksia yhden sijasta.

Tähän on testejä.

Yksi esimerkki voisi olla sellainen,

jossa ihmisiä pyydettäisiin sanomaan,

kuinka monta käyttötarkoitusta he keksivät klemmarille.

Ihan peruskysymys.

Useimmat saattaisivat keksiä 10 tai 15.

Ihmiset, joilta tämä sujuu, saattaisivat keksiä 200.

He kysyisivät,

voisiko klemmari olla käännetty

tai tehty vaahtomuovista.

Eli täytyykö sen olla perinteinen klemmari?

Tähän on siis testejä.

Niitä tehtiin 1500 ihmiselle.

Yksi esitellään kirjassa Break Point and Beyond.

Testin protokollan mukaan,

jos ylitti tietyn pistemäärän,

pidettiin poikkeavan ajattelun nerona.

Selvä?

Kysymykseni on siis:

kuinka monta prosenttia testatuista

1500 ihmisestä

sai tämän neron tittelin?

Sinun pitää tietää heistä yksi asia.

He olivat päiväkoti-ikäisiä.

Mitä arvelet?

Paljonko neroja?

(Yleisöstä) 80.

(Ken Robinson) Sinun mielestäsi 80.

98 %.

Kyseessä olikin pitkittäistutkimus.

He siis testasivat samat lapset viisi vuotta myöhemmin,

8-10-vuotiaina.

Mitä luulet?

50?

Heidät testattiin jälleen

viiden vuoden kuluttua, 13-15-vuotiaina.

Huomaatko trendin?

[naurua]

Tämä kertoo mielenkiintoisen tarinan,

koska saatoit ajatella sen menevän

päinvastaiseen suuntaan.

Alussa ei ole niin hyvä,

mutta vanhetessa tulee paremmaksi.

Tämä osoittaa kaksi asiaa.

Ensinnäkin, meillä kaikilla on tämä kyky.

Toiseksi, se yleensä heikkenee.

Näille lapsille on

tapahtunut paljon, kun he ovat kasvaneet.

Mutta olen vakuuttunut,

että tärkein muutos on

koulutuksen saaminen.

Heille kerrottiin 10 vuotta, että kaikkeen on yksi vastaus.

Se on kirjan takana, äläkä katso.

Äläkä kopioi,

koska se on huijaamista.

Koulun ulkopuolella sitä kutsutaan yhteistyöksi,

mutta koulussa...

Eikä tämä johdu opettajista,

se vain toimii niin.

Se on koulutuksen geenialtaassa.

Meidän täytyy ajatella eri lailla ihmiskyvyistä.

Meidän täytyy sivuuttaa tämä vanha "akateeminen, ei-akateeminen, abstrakti,

teoreettinen, ammatillinen" -käsitys

ja ymmärtää, että se on myytti.

Meidän täytyy hyväksyä,

että eniten oppimista tapahtuu ryhmissä,

ja että yhteistyö on kasvun ainesosa.

Jos erotamme ihmiset ja arvioimme heitä erikseen,

heidän ja heidän luontaisen oppimisympäristönsä välille

muodostuu eräänlainen disjunktio.

Asia liittyy ratkaisevasti instituutiokulttuuriimme,

sen tapoihin

ja sen elinympäristöihin.