Ernesto Sirolli: Haluatko auttaa jotakuta? Sulje suusi ja kuuntele!

Kun mitä parhainta tarkoittavat avustustyöntekijät kuulevat ongelmasta, jonka he arvelevat pystyvänsä ratkaisemaan,
he panevat toimeksi. Ernesto Sirollin mielestä se on naiivia.
Hauskassa ja intohimoisessa puheessaan hän esittää, että
ensimmäiseksi on kuunneltava ihmisiä, joita yrittää auttaa,
ja päästävä perille heidän yrittäjähengestään. Hänen neuvonsa toimivista ratkaisuista auttavat jokaista yrittäjää.

Kaikkea tekemistäni, myös ammatillisesti --

elämääni -- on muovannut

seitsemän vuoden työ Afrikassa nuorena miehenä.

Vuodesta 1971 vuoteen 1977 --

näytän nuorelta, mutta en ole -- (Naurua) --

Työskentelin Sambiassa, Keniassa, Norsunluurannikolla, Algeriassa ja Somaliassa

teknisissä yhteistyöhankkeissa afrikkalaisten maiden kanssa.

Tein töitä italialaisessa kansalaisjärjestössä,

ja joka ikinen alulle panemamme projekti Afrikassa

epäonnistui.

Olin suunniltani.

Ajattelin 21-vuotiaana, että me italialaiset olimme

hyviä ihmisiä ja teimme hyvää työtä Afrikassa.

Sen sijaan tapoimme kaiken, mihin kosketimme.

Ensimmäinen hankkeemme, joka innosti minua
kirjoittamaan ensimmäisen kirjani

"Ripples from the Zambesi",

oli projekti, jossa me italialaiset

päätimme opettaa sambialaiset kasvattamaan ruokaa.

Saavuimme italialaisine siemenimme Etelä-Sambiaan,

aivan upeaan Sambesi-joelle

avautuvaan laaksoon.

Opetimme paikalliset ihmiset kasvattamaan
italialaisia tomaatteja,

kesäkurpitsoita ja...

Tietenkään paikallisilla ihmisillä ei ollut
minkäänlaista kiinnostusta

viljelyyn, joten maksoimme heille työhön tulosta,

ja joskus he ilmestyivätkin paikalle. (Naurua)

Ällistyimme siitä, ettei paikallisilla ihmisillä ollut

mitään viljelystä niin hedelmällisessä laaksossa.

Sen sijaan, että olisimme kysyneet, miksi he eivät

viljelleet mitään, sanoimme vain: "Luojan kiitos
olemme täällä." (Naurua)

"Tulimme juuri kreivin aikaan pelastamaan
sambialaiset nälkäkuolemalta."

Tietysti kaikki kasvoi komeasti Afrikassa.

Meillä oli upeita tomaatteja. Italiassa tomaatti kasvaa

tämän kokoiseksi. Sambiassa näin suureksi.

Emme olleet uskoa silmiämme ja kerroimme sambialaisille:

"Katsokaa, miten helppoa maanviljely on."

Kun tomaatit olivat sopivan kypsiä ja punaisia,

joesta kipusi yhtenä yönä pari sataa virtahepoa,

jotka söivät kaiken suihinsa. (Naurua)

Sanoimme sambialaisille: "Jumaliste, virtahepoja!"

Sambialaiset vastasivat: "Juuri siksi emme viljele
täällä mitään." (Naurua)

"Miksi ette kertoneet sitä meille?"
"Ette kysyneetkään."

Luulin vain meidän italialaisten töpeksineen Afrikassa,

mutta sitten näin mitä amerikkalaiset,

englantilaiset ja ranskalaiset puuhastelivat,

ja sen nähtyäni olin

ihan ylpeä projektistamme Sambiassa.

Ruokimme ainakin virtahevot.

Pitäisi nähdä, mitä roskaa -- (Suosionosoituksia) --

Pitäisi nähdä, mitä roskaa olemme tuputtaneet

pahaa-aavistamattomille afrikkalaisille.

Jos haluatte lukea asiasta,

lukekaa "Dead Aid", jonka on kirjoittanut
Dambisa Moyo,

sambialainen naisekonomisti.

Kirja julkaistiin vuonna 2009.

Läntiset lahjoittajamaat ovat antaneet Afrikkaan

kaksi biljoonaa Amerikan dollaria viimeisten
50 vuoden aikana.

En kerro, millaista vahinkoa rahat ovat saaneet aikaan.

Parasta lukea hänen kirjansa.

Lukekaa afrikkalaisen naisen kirjoittamasta kirjasta
aiheuttamastamme vahingosta.

Me länsimaalaiset olemme imperialistisia,
kolonialistisia lähetyssaarnaajia,

ja meillä on vain kaksi tapaa kohdella ihmisiä:

Patruunamaisen alentuvasti tai isällisen holhoavasti.

Nämä kaksi sanaa tulevat latinan juuresta "pater",

joka tarkoittaa "isä".

Mutta ne tarkoittavat kahta eri asiaa.

Isällisen holhoavasti kohdellaan kaikkia eri kulttuureista tulevia

kuin omia lapsia. "Rakastan sinua niin paljon."

Patruunamaisen alentuvasti heitä kohdellaan

kuin palvelijoita.

Siksi Afrikan valkoisia ihmisiä kutsutaan
nimellä "bwana", pomo.

Sain pikku näpäytyksen kasvoilleni lukiessani

Schuhmacherin kirjaa "Pieni on kaunista".

Hän kirjoitti, että etenkin taloutta kehitettäessä

apua haluamattomat on jätettävä rauhaan.

Tämän pitäisi olla avun antamisen periaate.

Lähtökohtana on kunnioitus.

Aamulla tämän kokouksen avaaja

otti asian esille ja sanoi:

"Voitteko kuvitella kaupungin,

joka ei ole uuskolonialistinen?"

27-vuotiaana päätin

vain vastata ihmisten tarpeisiin, ja keksin

järjestelmän nimeltä "Enterprise Facilitation",

jossa ei koskaan tehdä aloitteita,

ei koskaan motivoida ketään, vaan aletaan palvella

paikallisia intohimoja ja paikallisia ihmisiä,

joiden unelmana on tulla paremmiksi ihmisiksi.

Se mitä tehdään -- pidetään suu tukossa.

Ei koskaan esitetä yhteisölle mitään ideoita,

vaan seurustellaan paikallisten ihmisten kanssa.

Emme tee töitä toimistosta käsin.

Tapaamme kahvilassa. Tapaamme pubissa.

Meillä ei ole minkäänlaista infrastruktuuria.

Solmimme ystävyyssuhteita

ja otamme selville, mitä kyseinen ihminen haluaa tehdä.

Tärkeintä on intohimo.

Jollekulle voi antaa idean.

Jos tuo ihminen ei halua toteuttaa sitä,

minkä sille voi?

Henkilökohtaisen kasvun intohimo

on tärkeintä.

Ihmisen oma henkilökohtaisen kasvun intohimo

on tärkein.

Sitten autamme häntä etsimään tietoa,

koska kukaan maailmassa ei voi onnistua yksin.

Idean keksijällä ei ehkä ole tarvittavaa tietoa,

mutta tietoa on saatavilla.

Vuosia sitten sain idean:

Voisimmeko, kerrankin, jättää kertomatta ihmisille,

mitä pitäisi tehdä? Miksi emme, kerrankin,

kuuntelisi heitä? Mutta ei yhteisökokouksissa.

Kerron teille salaisuuden.

Yhteisökokouksia vaivaa ongelma.

Yrittäjät eivät koskaan tule paikalle,

eivätkä he koskaan kerro julkisessa kokouksessa,

mitä he haluavat tehdä omilla rahoillaan,

minkä markkinaraon he ovat löytäneet.

Suunnitteluun liittyy sokea piste.

Yhteisön fiksuimpia ihmisiä ei edes tunne,

koska he eivät käy julkisissa kokouksissa.

Työskentelemme kahden kesken,

ja siksi on luotava

sosiaalinen infrastruktuuri.

Täytyy synnyttää uusi ammatti.

Se on yrittämisen ja bisneksen perhelääkäri,

joka istuu ihmisten kotona,

keittiön pöydän ääressä tai kahvilassa,

ja auttaa löytämään voimavarat, joilla voi muuttaa

intohimon elinkeinoksi.

Kokeilin tätä Esperancessa, Länsi-Australiassa.

Valmistelin parhaillaan tohtorin tutkintoa,

pyrkien eroon siitä alentuvasta hölynpölystä,

että tulemme kertomaan, mitä pitäisi tehdä.

Ensimmäisenä vuotena Esperancessa

kävelin vain pitkin katuja, ja kolmessa päivässä

sain ensimmäisen asiakkaani.

Autoin autotallissaan kalaa savustanutta maorikaveria

myymään kalansa ravintolaan Perth´iin,

ja toimimaan järjestelmällisesti. Toiset kalastajat
tulivat kysymään:

"Sinäkö autoit maoria? Voitko auttaa meitäkin?"

Autoin viittä kalastajaa toimimaan yhdessä

ja lopettamaan hienon tonnikalan viemisen Albanyn purkittamoon

60 sentin kilohintaan. Keksimme keinon

viedä kalat Japaniin sushia varten, 15 dollaria kilo.

Sitten maanviljelijät tulivat kyselemään:

"Hei, sinä autoit heitä. Voitko auttaa meitä?

Vuodessa käynnistyi 27 projektia,

ja hallitus tuli tapaamaan minua kysyäkseen:

"Miten pystyt tuohon?"

"Miten pystyt -- ? "Teen jotain hyvin, hyvin, hyvin vaikeaa.

Tukin turpani ja kuuntelen ihmisiä." (Naurua)

Niin -- (Suosionosoituksia)

Hallitus pyytää: "Tee se uudestaan." (Naurua)

Olemme tehneet saman 300 yhteisössä
eri puolilla maailmaa.

Olemme auttaneet alulle 40 000 yritystä.

Uusi yrittäjäpolvi

on kuolemassa yksinäisyyteen.

Peter Drucker, historian suurimpia liikkeenjohdon konsultteja,

kuoli muutama vuosi sitten 96-vuotiaana.

Hän oli filosofian professori

ennen bisnekseen tuloaan,

ja näin hän kertoo:

"Suunnittelu on itse asiassa ristiriidassa

yrittäjyyden ja talouden kanssa."

Suunnittelu on kuolemansuudelma yrittäjyydelle.

Nyt rakennatte uudelleen Christchurchiä tietämättä,

mitä Christchurchin fiksuimmat ihmiset

haluavat tehdä omin voimin, omilla rahoillaan.

Täytyy oppia saamaan nämä ihmiset

tulemaan juttusille.

He kaipaavat luottamuksellisuutta ja yksityisyyttä,

heidän auttajansa pitää olla fantastinen,

silloin he tulevat, ja heitä tulee pilvin pimein.

Saamme 10 000 ihmisen yhteisöstä 200 asiakasta.

Voitteko kuvitella 400 000 ihmisen yhteisön,

sen älykkyyden ja intohimon määrän?

Mille esitykselle olette taputtaneet eniten
tänä aamuna?

Paikallisille, intohimoisille ihmisille. Heille olette
osoittaneet suosiotanne.

Väitän,

että yrittäjyys on vaikeassa tilanteessa.

Olemme ensimmäisen teollisen vallankumouksen lopulla --

uusiutumattomia fossiilisia polttoaineita,
teollista tuotantoa --

ja yhtäkkiä järjestelmämme ovat kestämättömiä.

Polttomoottori ei kuulu kestävään kehitykseen.

Freonin käyttäminen ei ole kestävää.

On mietittävä, miten turvataan

ravinto, terveys, kasvatus, liikkuminen ja tiedonvälitys

seitsemälle miljardille ihmiselle kestävällä tavalla.

Siihen ei ole olemassa teknologioita.

Kuka tulee keksimään vihreän vallankumouksen

teknologian? Yliopistot? Unohtakaa se!

Hallitus? Unohtakaa se!

Sen tulevat tekemään yrittäjät. He tekevät sitä jo.

Luin lehdestä viehättävän tarinan tulevaisuudesta

vuosia, vuosia sitten.

Asiantuntijaryhmä kutsuttiin keskustelemaan

New Yorkin tulevaisuudesta vuonna 1860.

Vuonna 1860 tämä ryhmä kokoontui

arvuuttelemaan, mitä tapahtuisi

New Yorkin kaupungille sadassa vuodessa,

ja johtopäätös oli yksimielinen:

New Yorkia ei olisi olemassa 100 vuoden kuluttua.

Miksi? He tarkastelivat käyrää ja totesivat,

että väestön kasvaessa samaa tahtia,

New Yorkin kaupunkiliikenteeseen

olisi tarvittu kuusi miljoonaa hevosta,

ja kuuden miljoonan hevosen lantaa

olisi mahdoton käsitellä.

Oltiin jo hukkumassa sontaan. (Naurua)

Jo vuonna 1860 tajuttiin likaisen teknologian

tukahduttavan New Yorkin elämän.

Mitä tapahtuu? 40 vuoden kuluttua, vuonna 1900,

Amerikan Yhdysvalloissa oli

1001 autotehdasta -- 1001.

Ajatus erilaisen teknologian löytämisestä

oli lopullisesti lyönyt itsensä läpi,

ja peräkylillä oli pienen pieniä tehtaita.

Dearborn, Michigan. Henry Ford.

Yrittäjien kanssa työskentelyyn liittyy salaisuus.

Ensinnä, heille täytyy antaa takeet luottamuksellisuudesta.

Muutoin he eivät suostu keskustelemaan.

Sitten heille on tarjottava ehdottoman omistautunutta

ja intohimoista palvelua.

Lisäksi heille on kerrottava totuus yrittäjyydestä.

Niin pienimmän kuin suurimmankin yhtiön

on pystyttävä tekemään kolme asiaa hyvin:

Myytävän tuotteen on oltava fantastinen,

markkinointi pitää tehdä upeasti,

ja talous on hoidettava viimeisen päälle.

Arvatkaa mitä?

Maailmassa ei ole koskaan ollut yksittäistä ihmistä,

joka olisi hallinnut valmistuksen, myynnin ja talouden.

Sellaista ei ole olemassa.

Tällaista henkilöä ei ole ikinä syntynyt.

Olemme tutkineet maailman

sataa yritysikonia -- kuten Carnegie,

Westinghouse, Edison ja Ford,

sekä kaikkia uusia yhtiöitä, kuten Google ja Yahoo.

Maailman kaikilla menestyneillä yhtiöillä on

vain yksi yhteinen piirre, vain yksi.

Ainoatakaan ei perustanut yksi ihminen.

Northumberlandissä aloitamme 16-vuotiaiden

yrittäjäkoulutuksen antamalla heille Richard Bransonin

elämäkerran kaksi ensimmäistä sivua.

Nuorten on alleviivattava

kahdelta ensimmäiseltä sivulta

Richardin käyttämät ´minä´-sanat

ja ´me´-sanat.

´Minä´-sanaa ei esiinny kertaakaan,
mutta ´me´-sana 32 kertaa.

Hän ei aloittanut yksinään.

Kukaan ei ole aloittanut yksin. Ei kukaan.

Voidaan luoda yhteisö,

johon kuuluu auttajia, joilla on pienyritystausta.

Istutaan kahviloissa, baareissa ja vannoutuneet kaverit

tekevät saman kuin joku teki tälle herralle,

joka kertoi mahtavan tarinan.

Jonkun on kysyttävä: "Mitä tarvitset?

Mitä osaat tehdä? Voitko toteuttaa sen?

Okei, pystytkö myymään sen? Entäpä raha-asiat?"

"En kyllä pysty siihen." "Voisinko yrittää löytää jonkun pätevän?"

Aktivoimme yhteisöjä.

Vapaaehtoisryhmät tukevat yritysavustajaa

ja auttavat resurssien ja ihmisten löytämisessä,

ja olemme havainneet paikallisten ihmisten

älykkyyden ihmeen,

joka voi muuttaa yhteisön kulttuurin ja talouden

vain valjastamalla paikallisten ihmisten intohimon,

energian ja mielikuvituksen.

Kiitos. (Suosionosoituksia)