Äänet päässäni

Eleanor Longden oli aivan kuin kuka tahansa opiskelija, menossa yliopistoon kepein askelin ja vailla huolen häivää. Aina siihen asti, kunnes äänet hänen päässään alkoivat puhua. Nämä sisäiset kertojat olivat aluksi harmittomia, mutta ne kävivät vihamielisemmiksi ja käskevämmiksi, ja tekivät Longdenin elämästä painajaista. Hän sai skitsofreniadiagnoosin ja lääkityksen ja ennen pitkää järjestelmä, joka ei osannut auttaa häntä, hylkäsi hänet. Longden kertoo liikuttavan tarinansa vuosia kestäneestä matkastaan takaisin mieleltään terveeksi, ja kuvaa, kuinka hän onnistui selviytymään oppimalla kuuntelemaan ääniään.

Kun lähdin kotoa

aloittaakseni yliopiston,

päivä oli kirkas ja toivoa täynnä.

Olin pärjännyt koulussa hyvin ja
minulta odotettiin paljon.

Astuin riemuiten opiskelijaelämään,

johon kuuluivat luennot, bileet ja
liikennemerkkivarkaudet.

Ulkonäkö toki voi pettää.
Tietyssä määrin tämä persoona,

eloisa ja energinen luennoilla kävijä

ja liikennemerkkien varastaja,

oli hyvin rakennettu
ja vakuuttava kulissi.

Sisimmässäni olin syvästi
onneton, epävarma

ja perustavanlaatuisesti peloissani --

pelkäsin muita ihmisiä,
tulevaisuutta, epäonnistumista

ja tyhjyyttä, jonka tunsin sisälläni.

Mutta kätkin pelkoni taitavasti.

Ulospäin vaikutin ihmiseltä,
jolla oli kaikkea

mitä voi toivoa ja tavoitella.

Tämä kuvitelma haavoittumattomuudesta
oli niin täydellinen,

että huijasin itseänikin,

ja kun ensimmäinen lukukausi päättyi
ja toinen alkoi,

kukaan ei olisi voinut ennustaa,

mitä kohta tapahtuisi.

Olin lähdössä seminaarista kun se alkoi.

Hyräilin itsekseni ja kaivelin laukkuani

kuten aina ennenkin, kun yhtäkkiä

kuulin äänen toteavan tyynesti:

"Hän on lähdössä huoneesta."

Katsoin ympärilleni.

En nähnyt ketään,
mutten ollut voinut kuulla väärin,

toteamus oli niin selkeä ja tarmokas.

Järkyttyneenä jätin kirjani portaille

ja kiiruhdin kotiin.

Siinä se oli taas: "Hän avaa ovea."

Siitä se alkoi. Ääni oli saapunut.

Ja ääni oli sinnikäs,

päivä- ja viikkokausia se selitti

kolmannessa persoonassa kaiken mitä tein.

"Hän on menossa kirjastoon."

"Hän on menossa luennolle."

Ääni oli neutraali ja tyyni,
jonkin ajan päästä

jopa hämmentävän toverillinen
ja rauhoittava,

vaikka huomasinkin että sen tyyni
ulkokuori joskus rikkoutui

ja se heijasti välillä tunteita,
joita en itse näyttänyt muille.

Jos esimerkiksi olin vihainen
ja minun piti kätkeä se,

kuten usein kävi, koska olin taitava
peittämään todelliset tunteeni,

ääni kuulosti turhautuneelta.

Muutoin se ei ollut uhkaava eikä
levottomuutta herättävä,

joskin jo silloin oli selvää,

että se halusi kertoa minulle jotain

tunteistani, erityisesti tunteista,

jotka olivat etäällä ja
saavuttamattomissa.

Silloin tein kohtalokkaan virheen.

Kerroin ystävälleni äänestä,
ja hän kauhistui.

Hienovarainen ehdollistaminen oli alkanut.

Aloin ymmärtää,
että normaalit ihmiset eivät kuule ääniä,

ja se että minä kuulin, tarkoitti
että jotain oli pahasti pielessä.

Sellainen pelko ja epäluottamus
oli tarttuvaa.

Äkkiä ääni ei tuntunutkaan
niin hyväntahtoiselta kuin ennen.

Kun ystäväni vaati minua
menemään lääkäriin,

tottelin kiltisti, mikä osoittautui

toiseksi virheeksi.

Koetin kertoa yliopiston lääkärille siitä,

mitkä mielestäni olivat oikeita ongelmia:

ahdistus, arvottomuuden tunne,
huolet tulevaisuudesta.

Hän oli tylsistyneen välinpitämätön,

kunnes mainitsin äänen. Silloin

hän pudotti kynänsä, pyörähti ympäri ja

alkoi esittää minulle kysymyksiä
oikeasti kiinnostuneena.

Täytyy myöntää, että
kaipasin epätoivoisesti apua,

joten aloin kertoa hänelle
oudosta selostajastani.

Toivon, että ääni olisi silloin sanonut:

"Hän kaivaa omaa hautaansa."

Sain lähetteen psykiatrille, joka hänkin

suhtautui äänen olemassaoloon ankarasti

ja tulkitsi kaikki sanomiseni

piilevän mielipuolisuuden linssien läpi.

Olin esimerkiksi mukana
opiskelijatelevisiossa,

joka lähetti uutiskoosteita kampukselle.

Kun eräs tapaamisista venyi,
sanoin:

"Anteeksi, täytyy lähteä

lukemaan kello kuuden uutiset."

Nyt potilastiedoissani lukee,

että Eleanorilla on harhoja
siitä, että hän on TV-uutisankkuri.

Siinä vaiheessa tapahtumat alkoivat

nopeasti vyöryä ylitseni.

Ensimmäinen sairaalaan joutuminen,

sitten skitsofreniadiagnoosi,

ja sitten, kaikkein pahimpana,
myrkyllinen ja kiduttava

toivottomuuden, nöyryytyksen ja
avuttomuuden tunne

itseni ja tulevaisuuteni suhteen.

Mutta koska minua oli kehotettu
suhtautumaan ääneen

oireena eikä kokemuksena,

pelkoni ja vastustukseni sitä kohtaan
voimistuivat.

Pohjimmiltaan tämä tarkoitti, että

otin hyökkäävän asenteen
mieltäni kohtaan,

kävin kuin henkistä sisällissotaa,

ja tämä sai vuorostaan äänien
määrän kasvamaan

ja niistä tuli vihamielisiä ja uhkaavia.

Avuttomana ja toivottomana
aloin vetäytyä

tähän painajaismaiseen
sisäiseen maailmaan,

jossa äänien kohtalona oli muuttua

sekä syyttäjikseni että
ainoiksi kumppaneikseni.

Ne sanoivat minulle esimerkiksi,
että jos todistaisin olevani

niiden avun arvoinen, ne voisivat

muuttaa elämäni ennalleen.

Ne antoivat minulle aina vain
omituisempia tehtäviä,

eräänlaisia Herkuleen ponnistuksia.

Ne alkoivat melko pienestä, esimerkiksi

kolmen hiuksen irtivetämisestä.

Hiljalleen ne menivät pidemmälle,

huipentuen käskyihin vahingoittaa itseäni

ja erityisen dramaattiseen ohjeeseen:

"Näetkö tuon opettajan tuolla?

Näetkö tuon vesilasin?

Kaada vesilasi opettajan päälle
opiskelijoiden edessä."

Niin itse asiassa teinkin, mikä ei

tietenkään parantanut välejäni opettajiin.

Pelon, välttelyn, epäluottamuksen
ja väärinymmärrysten kierre

oli lähtenyt käyntiin, ja tunsin itseni

voimattomaksi tässä taistelussa
eikä minkäänlainen

rauha tai sovinto näyttänyt mahdolliselta.

Kaksi vuotta myöhemmin
tilani oli hirvittävän paljon huonompi.

Minulla oli koko hurja oireskaala:

kauhistuttavia ääniä, irvokkaita näkyjä,

outoja, vaikeasti käsiteltäviä harhoja.

Mielenterveyteni tila oli aiheuttanut

syrjintää, solvauksia sekä

fyysistä ja seksuaalista pahoinpitelyä.

Psykiatrini oli sanonut minulle:

"Eleanor, olisi parempi jos
sinulla olisi syöpä,

koska syöpä on helpompi parantaa
kuin skitsofrenia."

Minut oli diagnosoitu, huumattu
ja jätetty heitteille

ja nyt äänet piinasivat minua
niin paljon,

että yritin porata reiän päähäni,

jotta saisin ne ulos.

Kun nyt muistelen noiden vuosien
tuhoisuutta ja epätoivoa,

minusta tuntuu että joku kuoli silloin,

mutta joku toinen silti pelastui.

Rikkinäinen ja ahdistunut ihminen
aloitti tuon matkan,

mutta ihminen joka sieltä palasi oli
selviytyjä,

joka lopulta kasvaisi henkilöksi,

joka minusta oli määrä tulla.

Monet ihmiset ovat vahingoittaneet minua
elämäni aikana

ja muistan heidät kaikki,

mutta muistot ovat haaleita verrattuna

muistoihin ihmisistä, jotka ovat
auttaneet minua.

Muut selviytyjät, muut äänien kuulijat,

toverit ja yhteistyökumppanit;

äiti joka ei koskaan
luovuttanut suhteeni,

joka tiesi että jonakin päivänä
palaisin hänen luokseen

ja oli valmis odottamaan minua
niin kauan kuin se vaatisi;

lääkäri joka työskenteli kanssani
vain lyhyen aikaa,

mutta vahvisti uskoa siihen, että
parantuminen

oli sekä mahdollista että vääjäämätöntä,

ja joka kertoi kauhistuneelle perheelleni

yhden pahan takaiskuvaiheen aikana:
"Älkää menettäkö toivoa.

Uskon, että Eleanor selviää tästä.

Joskus lunta sataa niinkin
myöhään kuin toukokuussa,

mutta kesä tulee aina lopulta."

En pysty neljässätoista minuutissa

kunnolla kiittämään
noita hyviä ja anteliaita ihmisiä,

jotka taistelivat kanssani ja puolestani

ja odottivat paluutani

tuosta tuskallisesta,
yksinäisestä paikasta.

Yhdessä he loivat rohkeutta,

luovuutta, rehellisyyttä ja
järkkymätöntä uskoa siihen,

että pirstoutunut minuuteni voisi
parantua ja eheytyä.

Olen sanonut, että nämä ihmiset

pelastivat minut. Nyt tiedän

että he tekivät jotain
vielä tärkeämpää: he antoivat

minulle voiman pelastaa itseni

ja mikä tärkeintä, he auttoivat
minua ymmärtämään

asian, jota olin aina epäillytkin:

ääneni olivat merkityksellinen vastine

traumaattisiin kokemuksiin,
erityisesti lapsuuden tapahtumiin,

eivätkä ne siis olleet vihollisiani

vaan ne auttoivat ymmärtämään ja
ratkaisemaan tunne-elämän ongelmia.

Ensin tätä oli hyvin vaikea uskoa,
erityisesti

koska äänet tuntuivat niin vihamielisiltä

ja uhkaavilta, joten tärkeä
ensimmäinen askel oli oppia

erottamaan vertauskuvallinen merkitys

siitä, mitä olin aiemmin pitänyt
kirjaimellisena totuutena.

Esimerkiksi äänet, jotka uhkasivat
hyökätä kotini kimppuun,

opin tulkitsemaan omien pelkojeni

ja epävarmuuteni ilmentyminä
oikean vaaran sijasta.

Aluksi olisin uskonut niitä.

Muistan vartioineeni eräänä yönä

vanhempieni huoneen edessä
suojellakseni heitä

äänten uhkauksilta,
joita pidin todellisina.

Koska itseni vahingoittaminen oli ollut
paha ongelma,

melkein kaikki veitset talossa
oli kätketty,

joten aseistin itseni muovihaarukalla

ja istuin huoneen ulkopuolella

haarukkaa puristaen ja valmiina
toimintaan, jos jotain tapahtuisi.

Se oli kuin, "Älä ala minulle.

Minulla on muovihaarukka!"

Hyvä strategia.

Myöhempi ja paljon hyödyllisempi reaktio

oli yrittää tulkita viesti sanojen takana,

eli kun äänet varoittivat minua
lähtemästä talosta,

kiitin niitä huomioni suuntaamisesta

turvattomaan olooni --

jos olin tietoinen siitä, pystyin
tekemään sille jotain --

ja vakuutin sekä äänille että itselleni

että olimme turvassa eikä
enää tarvinnut pelätä.

Asetin äänille rajoja

ja pyrin keskustelemaan
niiden kanssa jämäkästi

mutta kunnioittavasti.
Tästä vakiintui hidas

yhteydenpidon ja yhteistyön prosessi,

jossa opimme työskentelemään yhdessä
ja tukemaan toisiamme.

Kaiken tämän läpikäytyäni
ymmärsin lopulta,

että jokainen ääni oli
läheisesti yhteydessä

eri puoliin itsessäni, ja jokainen niistä

kantoi hukuttavia tunteita, joita en ollut

koskaan pystynyt käymään läpi
tai selvittämään:

muistoja seksuaalisista traumoista
ja hyväksikäytöstä,

vihasta, häpeästä, syyllisyydestä,
arvottomuuden tunteesta.

Äänet tulivat tuskan tilalle

ja antoivat sille sanat,

ja kenties yksi suurimpia paljastuksia

oli, kun käsitin että vihamielisimmät
ja hyökkäävimmät äänet

edustivat niitä minuuteni osia,

joita oli satutettu syvimmin.

Siksi nämä äänet tarvitsivat

kaikista eniten
myötätuntoa ja välittämistä.

Tällä tiedolla varustettuna
pystyin lopulta

kokoamaan yhteen pirstoutuneen minuuteni,

jossa kutakin pirstaletta edusti eri ääni,

luovuin vähitellen kaikesta lääkityksestä

ja palasin psykiatrian pariin,
nyt tosin toiselta puolelta katsoen.

Valmistuin vihdoin kymmenen vuotta
ensimmäisen äänen kuulemisen jälkeen,

parhain arvosanoin mitä yliopisto

oli koskaan psykologiassa
myöntänyt. Vuoden päästä

suoritin parhaan maisterintutkinnon.

Ei hassummin hullulta, vai mitä?

Itse asiassa yksi äänistä saneli
vastaukset minulle

tentissä, mikä ehkä teknisesti ottaen
lasketaan huijaukseksi.

(Naurua)

Rehellisesti sanottuna, joskus nautin
äänien huomiosta.

Kuten Oscar Wilde on sanonut,

yksi asia on pahempi kuin olla puheenaihe;
ettei ole puheenaihe.

Salakuuntelussa kehittyy myös hyväksi,

koska voi kuunnella
kahta keskustelua yhtaikaa.

Ei se siis ole pelkästään huono asia.

Olin mielenterveystyössä,

puhuin konferensseissa, julkaisin

kirjan lukuja ja
tieteellisiä artikkeleita,

ja vakuutin, ja vakuutan edelleen,

seuraavan asian merkityksellisyyttä:

psykiatrian tärkeä kysymys

ei ole "mitä vikaa sinussa on",

vaan "mitä sinulle tapahtui".

Ja kaiken aikaa kuuntelin ääniäni,

joiden kanssa olin vihdoin oppinut
elämään rauhassa

ja jotka vuorostaan heijastelivat kasvavaa

myötätuntoa, hyväksyntää ja kunnioitusta
itseäni kohtaan.

Muistan kaikkein liikuttavimman
poikkeuksellisen hetken,

kun olin tukena nuorelle naiselle,
jota äänet piinasivat,

ja tulin ensimmäistä kertaa
täysin tietoiseksi siitä,

etten enää tuntenut itse samoin

vaan pystyin vihdoin auttamaan muita
samassa tilanteessa olevia.

Olen ylpeä siitä, että olen mukana
Intervoicessa, joka hallinnoi

International Hearing Voices Movementia
[kansainvälinen äänienkuulemisliike].

Liikkeen syntyyn on vaikuttanut professori
Marius Rommen

ja tohtori Sandra Escherin työ,

joka esittää äänten kuulemisen
selviytymisstrategiana,

järkevänä reaktiona järjettömiin
olosuhteisiin.

Äänet eivät ole skitsofrenian poikkeava
oire, jota tulee sietää,

vaan monimutkainen,
merkityksellinen kokemus,

jota tulee tutkia.

Yhdessä visioimme ja
luomme yhteiskuntaa,

joka ymmärtää ja kunnioittaa äänten
kuulemista,

tukee ääniä kuulevien ihmisten tarpeita

ja arvostaa heitä täysivaltaisina
kansalaisina.

Tällainen yhteiskunta on mahdollinen

ja se on jo muodostumassa.

Chavezia mukaillen, kun
yhteiskunnallinen muutos alkaa,

sitä ei voi kumota.

Ylpeyttä tuntevaa ihmistä
ei voi nöyryyttää.

Ei voi sortaa ihmisiä,

jotka ovat lakanneet pelkäämästä.

Minulle Hearing Voices Movementin
saavutukset ovat

muistutus siitä,
että myötätunto, toveruus,

oikeudenmukaisuus ja kunnioitus
ovat enemmän kuin sanoja;

ne ovat vakaumusta ja uskoa,

ja usko voi muuttaa maailmaa.

Kuluneen 20 vuoden aikana
Hearing Voices Movement on

perustanut äänten kuulijoiden verkostoja

26 maahan viidessä maanosassa.

Verkostot tekevät työtä edistääkseen
henkisesti kärsivien ihmisten

ihmisarvoa, solidaarisuutta
ja voimaantumista,

luodakseen uuden toivoa herättävän
kielen ja toimintamallin,

jonka keskiössä on järkkymätön usko

yksilön voimaan.

Kuten Peter Levine on sanonut, ihmiseläin

on ainutlaatuinen olento

jolle on suotu vaistomainen kyky parantaa

ja älyllinen mieli valjastamaan
tämä sisäsyntyinen kyky.

Tästä näkökulmasta yhteiskunnan jäsenille

ei ole suurempaa kunniaa tai etuoikeutta

kuin mahdollistaa tämä
parantumisprosessi toiselle,

olla todistamassa ja ojentaa käsi,

jakaa kärsimyksen taakka

ja pitää yllä toivoa parantumisesta.

Yhtä lailla vastoinkäymisistä
ja kärsimyksistä

selvinneiden on muistettava, ettei
elämämme ole ainiaan

määritelty meille tapahtuneiden
vahingoittavien asioiden kautta.

Olemme ainutlaatuisia.
Olemme korvaamattomia.

Sisäistä olemustamme
ei voi koskaan todella hallita,

vääristää tai ottaa pois.

Valo ei koskaan sammu.

Eräs loistava lääkäri
sanoi minulle kerran:

"Älä kerro minulle mitä muut ihmiset
ovat kertoneet sinulle sinusta.

Kerro minulle itsestäsi."

Kiitos.

(Aplodeja)