Häpeän hinta

"Julkinen nolaaminen on urheilu, joka on lopetettava", sanoo Monica Lewinsky. Vuonna 1998 hän sanoo: "Olin ensimmäinen, joka menetti maineensa globaalisti lähes silmänräpäyksessä." Nykään hänen läpikäymänsä julkinen nolaaminen on jokapäiväistä -- ja se voi olla tappavaa. Rohkessa puheessaan hän käy läpi internetin nolaamiskulttuuria, ja pyytää toimimaan toisin.

Katsotte parhaillaan naista, joka on ollut
kymmenen vuotta poissa julkisuudesta.

Kuten huomaatte, tilanne on muuttunut,

mutta vasta hiljattain.

Muutama kuukausi sitten

pidin ensimmäisen
suuremman julkisen puheeni

Forbesin 30 Under 30 -kokouksessa.

1500 loistavaa ihmistä,
kaikki alle 30-vuotiaita.

Tämä tarkoittaa sitä, että vuonna 1998

joukon vanhimmat olivat vain 14-vuotiaita

ja nuorimmat vain neljä.

Vitsailin heille, että osa saattanut
kuulla minusta

rap-laulujen sanoissa.

Kyllä, minut on mainittu
rap-kappaleissa.

Melkein 40:ssä rap-kappaleessa. (Naurua)

Mutta puheen jälkeen illalla
tapahtui jotain yllättävää.

27-vuotias mies yritti iskeä minua,
41-vuotiasta.

Niinpä.

Hän oli viehättävä ja olin imarreltu

ja kieltäydyin.

Tiedättekö mikä hänen
epäonnistunut iskulauseensa oli?

Hän voisi saada minut tuntemaan jälleen
22-vuotiaalta.

(Naurua)(Aplodit)

Tajusin myöhemmin sinä iltana,
että olen ehkä ainoa yli 40-vuotias,

joka ei halua olla 22-vuotias jälleen.

(Naurua)

(Aplodit)

22-vuotiaana rakastuin
esimieheeni,

ja 24-vuotiaana opin,

mitkä sen tuhoisat seuraukset olivat.

Voisiko ne ihmiset täällä nostaa
kätensä ylös,

jotka eivät ole tehneet virhettä
tai jotain, mitä katuvat 22-vuotiaana?

Niinpä. Näin ajattelinkin.

Joten, kuten minä, osa teistä
on saattanut tehdä vääriä valintoja

ja rakastuneet väärään ihmiseen,

ehkä jopa esimieheenne.

Tosin toisin kuin minulla,
teidän esimiehenne

tuskin oli Yhdysvaltain presidentti.

Tietenkin elämä on täynnä yllätyksiä.

Päivääkään ei kulu, ettei minua
muistutettaisi virheestäni,

ja kadun sitä virhettä syvästi.

Vuonna 1998 epätodennäköisen romanssin
vietyä minut mukaansa

minut imaistiin poliittisen, oikeudellisen
ja mediamyrskyn keskelle,

jollaista ei oltu koskaan nähty aiemmin.

Muistattehan, että vain muutama vuosi aiemmin

uutisia kulutettiin kolmesta lähteestä:

lukemalla sanoma- tai aikakauslehtiä,

kuuntelemalla radiota,

tai katsomalla televisiota.

Siinä kaikki.

Mutta se ei ollut minun kohtaloni.

Sen sijaan, tämän skandaalin teille toi

digitaalinen vallankumous.

Tämä tarkoitti sitä, että pääsimme
käsiksi kaikkeen haluamaamme tietoon

silloin, kun halusimme,
milloin vain, missä vain,

ja kun juttu tuli julki tammikuussa 1998,

se tuli julki verkossa.

Ensimmäistä kertaa
perinteisten uutisten sijaan

suuren uutisjutun kaappasi internet,

klikkaus, joka kaikui ympäri maailmaa.

Tämä tarkoitti minulle henkilökohtaisesti,

että yhdessä yössä minä muutuin
täysin yksityisestä ihmisestä

maailmanlaajuisesti julkisesti nolattuun.

Olin koekaniinina
henkilökohtaisen maineen menettämisessä

maailmanlaajuisesti lähes välittömästi.

Tämä tuomitsemisen kiire,
tekniikan helpottamana,

johti virtuaalisten
kivenheittäjäjoukkojen syntyyn.

Olkoonkin, että tämä tapahtui ennen
sosiaalista mediaa,

ihmiset pystyivät silti
kommentoimaan verkossa,

lähettämään tarinoita ja tietysti
julmia vitsejä sähköpostitse.

Uutislähteet levittivät kuvia
minusta kaikkialle

myydäkseen sanomalehtiä, verkkomainoksia

ja pitääkseen ihmiset television äärellä.

Muistatteko tietyn mielikuvan minusta,

jossa minulla oli baskeri päässä?

Myönnän, että tein virheitä,

erityisesti, että pidin päässäni baskeria.

Mutta se huomio ja tuomitseminen,
jota sain osakseni, ei tarina itsessään,

vaan mitä sain henkilökohtaisesti,
oli ennenkuulumatonta.

Minut lokeroitiin huoraksi,

lutkaksi, bimboksi

ja tietenkin, siksi toiseksi naiseksi.

Monet näkivät minut,

mutta vain harva tunsi minut.

Ja ymmärrän kyllä: oli helppo unohtaa,

että tämä nainen oli moniulotteinen,

hänellä oli sielu ja hän oli joskus ehjä.

Tämän tapahtuessa minulle 17 vuotta sitten
ilmiölle ei ollut vielä nimeä.

Nyt kutsumme sitä nettikiusaamiseksi
ja verkkohäirinnäksi.

Haluan tänään jakaa teidän
kanssanne osan kokemuksistani,

puhua siitä, miten tämä kokemus on
muokannut havaintojani kulttuurista,

ja että toivon, että mennyt kokemukseni
voi johtaa muutokseen, joka

vähentää kärsimystä muiden osalta.

Vuonna 1998 menetin maineeni
ja arvokkuuteni.

Menetin lähes kaiken,

ja menetin melkein elämäni.

Antakaa minun kuvailla teille tilannetta.

Ollaan syyskuussa vuonna 1998.

Istun ikkunattomassa huoneessa

julkisen vallan syyttäjän toimistossa

hurisevien loisteputkien alla.

Kuuntelen omaa ääntäni,

joka oli vaivihkaa äänitetty puheluista,

jotka ystäväksi luulemani oli
tehnyt vuotta aiemmin.

Olen täällä, koska olen
lain mukaan velvoitettu

henkilökohtaisesti vahvistamaan
kaikki 20 tuntia nauhoituksista.

Viimeisen kahdeksan kuukauden ajan
näiden nauhoitusten mysteerinen sisältö

heilui ylläni kuin
giljotiinin terä.

Kuka voi muistaa, mitä
on sanonut vuosi sitten?

Pelokkaana ja häpeissäni kuuntelen,

miten jaarittelen päivän tuuliajoista,

miten tunnustan rakkauteni
presidenttiä kohtaan,

ja, tietenkin, miten sydämeni särkyy.

Kuuntelen välillä kissamaista,
toisinaan moukkamaista ja hölmöä itseäni,

joka on julma, anteeksiantamaton,
huonotapainen;

kuuntelen hyvin, hyvin häpeissäni

pahinta versiota itsestäni,

jota en edes itse tunnista.

Muutamaa päivää myöhemmin Starr-
raportti julkaistiin kongressissa,

ja kaikki äänitykset ja litteroinnit
varastetuista sanoistani olivat osa sitä.

Se, että ihmiset pystyivät lukemaan
litterointeja, oli tarpeeksi kamalaa,

mutta muutama viikko myöhemmin

ääninauhat julkaistiin televisiossa,

ja merkittävät määrät olivat
saatavilla netissä.

Julkinen nolaus oli tuskallista.

Elämä oli lähes sietämätöntä.

Tällaista ei tapahtunut usein
siihen aikaan, vuonna 1998,

ja tarkoitan siis ihmisten yksityisten
sanojen ja tekojen,

keskusteluiden tai kuvien varastamista,

ja niiden tekemistä julkiseksi

ilman asianomaisten lupaa,

ilman asiayhteyttä,

ja ilman myötätuntoa.

Kelatkaa eteenpäin 12 vuotta vuoteen 2010,

nyt sosiaalinen media on jo syntynyt.

Ympäristö on, surullisesti kyllä,
täyttynyt kaltaisistani tapauksista

Teki ihminen oikeasti virheen tai ei,

kohdistuen niin julkisuuden hahmoihin
kuin yksityishenkilöihin,

sen seuraukset ovat olleet joillekin
vakavia, erittäin vakavia.

Puhuin puhelimessa äitini kanssa

vuoden 2010 syyskuussa.

Puhuimme uutisesta, joka kertoi

nuoresta vasta-aloitteesta
Rutgersin yliopiston oppilaasta

nimeltään Tyler Clementi.

Herttainen, herkkä, luova Tyler,

jota huonekaveri videokuvasi salaa,

hänen ollessa intiimisti
toisen miehen kanssa.

Nettimaailman kuullessa tapauksesta

vitsailu ja nettikiusaaminen leimahti.

Muutama päivä myöhemmin

Tyler hyppäsi George Washingtonin sillalta

kohti kuolemaansa.

Hän oli 18-vuotias.

Äitini oli suunniltaan siitä,

mitä Tylerille ja
hänen perheelleen tapahtui,

ja oli täynnä tuskaa,

jota en kyennyt ymmärtämään.

Ennen pitkää tajusin,

että hän eli uudelleen vuotta 1998,

aikaa, jolloin hän istui sänkyni
vieressä joka ilta;

aikaa, jolloin hän pakotti minut pitämään
suihkun oven auki;

aikaa, jolloin molemmat vanhemmistani
pelkäsivät,

että kuolisin häpeästä,

kirjaimellisesti.

Nykyään aivan liian monella vanhemmalla

ei ole ollut mahdollisuutta puuttua
ja pelastaa rakkaimpiaan.

Liian moni on saanut kuulla
lapsensa kärsimyksestä ja häpeästä

vasta, kun on ollut liian myöhäistä.

Tylerin traaginen, järjetön kuolema
oli käännekohta minulle.

Se asetti kokemukseni uudelleen
viitekehykseen,

ja aloin katsomaan minua ympäröivää
nöyryyttämisen ja kiusaamisen maailmaa

ja näkemään jotain erilaista.

Vuonna 1998 emme voineet arvatakaan,
minne tämä uusi rohkea teknologia,

nimeltään internet, veisi meidät.

Siitä lähtien se on yhdistänyt ihmisiä
kuvittelemattomin tavoin,

yhdistäen kadonneita sisaruksia,

pelastaen henkiä,
käynnistäen vallankumouksia,

mutta se pimeys, nettikiusaaminen ja
huorittelu, jonka koin,

oli levinnyt laajalle.

Joka päivä verkossa ihmiset,
erityisesti nuoret,

jotka eivät vielä kykene
käsittelemään asiaa,

tulevat niin pahoinpidellyiksi
ja nöyryytetyksi,

etteivät voi kuvitella
elävänsä seuraavaan päivään,

ja traagisesti toiset eivät eläkään,

eikä siinä ole mitään virtuaalista.

Childline, brittiläinen voittoa
tavoittelematon järjestö,

joka keskittyy nuorten auttamiseen
monissa eri asioissa

julkaisi järkyttävän tilaston
viime vuoden lopulla:

Vuoden 2012 ja 2013 välillä

nettikiusaamista koskevien sähköpostien
ja puhelujen määrä nousi 87 prosentia

Alankomaasta tehty meta-analyysi
osoittaa, että ensimmäistä kertaa

nettikiusaaminen johti useammin
itsetuhoisiin ajatuksiin

kuin netin ulkopuolinen kiusaaminen.

Ja mikä minua järkytti,
vaikkei pitäisi,

oli viime vuonna tehty toinen tutkimus,
joka määritti, että häpeä

on intensiivisempi tunnetila
kuin onnellisuus tai jopa viha

Julmuus toisia kohtaan ei ole uutta,

mutta verkossa tapahtuva teknologialla
vahvistettu nolaaminen on voimistunutta,

pidättelemätöntä ja pysyvästi saatavilla.

Häpeämisen kaiku, joka kantautui
aiemmin ainoastaan perheelle, kylälle,

koululle tai yhteisölle,

kantautuu nyt myös virtuaaliyhteisölle.

Miljoona ihmiset, usein nimettöminä,

voivat viiltää sinua sanoillaan,
ja se aiheuttaa paljon kipua,

eikä ole olemassa mittareita siitä,
kuinka moni ihminen

voi tarkkailla sinua

ja asettaa sinua naurunalaiseksi.

Julkisella nolaamisella on erittäin
henkilökohtainen hinta,

ja internetin kasvu on
nostanut tätä hintaa.

Jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan

olemme hitaasti kylväneet häpeän
ja julkisen nolaamisen siemenet

kulttuurimme maahan
sekä verkossa että sen ulkopuolella.

Juorusivustot, paparazzit,
reality-ohjelmat, politiikka,

uutistoimistot ja joskus hakkerit
rahastavat häpeällä.

Tämä on johtanut turtumiseen ja
sallivampaan ympäristöön netissä,

mikä näkyy trollauksena, yksityisyyden
loukkaamisena ja nettikiusaamisena.

Tämä muutos on luonut professori Nicolaus
Millsin sanoin nöyryyttämisen kulttuurin.

Miettikää pelkästään viimeisen puolen
vuoden aikana tulleita esimerkkejä.

Snapchat, joka on lähinnä nuoremman
sukupolven käyttämä palvelu,

väittää, että sen viestit säilyvät
vain muutaman sekunnin ajan.

Voitte kuvitella, miten laaja
sen sisältö voi olla.

Kolmannen osapuolen sovellus, jolla
Snapchatin käyttäjät säilyttävät viestejä,

hakkeroitiin ja 100 000
henkilökohtaista keskustelua,

kuvaa ja videota vuosivat verkkoon,

jossa ne säilyisivät ikuisesti.

Jennifer Lawrencen ja monen muun
näyttelijän iCloud-tilit hakkeroitiin,

ja yksityisiä, intiimejä alastonkuvia
levisi ympäri internetiä

ilman heidän lupaansa.

Yksi juorusivusto sai
yli 5 miljoonaa klikkausta

tästä yhdestä jutusta.

Entäs sitten Sony Picturesiin kohdistunut
verkkohyökkäys?

Eniten huomiota saaneet asiakirjat

olivat yksityisiä sähköposteja, joilla
oli suurin nolausarvo.

Mutta tässä nöyryyttämisen kulttuurissa

julkiseen nolaamiseen liittyy
toisenlainen hinta.

Hinta ei mittaa
uhrin kärsimystä,

jonka Tyler ja aivan liian monet

pääosin naiset ja vähimmistöt

ja LGBT-yhteisön jäsenet
ovat maksaneet,

vaan hinta mittaa sitä tuottoa,
jonka uhreja hyödyntävä saa.

Yksityisyyteen kajoaminen on raaka-aine,

jota tehokkaasti ja röyhkeästi tuotetaan
ja myydään hyvällä tuotolla.

Julkiselle nolaamiselle on syntynyt
markkinapaikka,

jossa tehtaillaan häpeää.

Mihin ansainta perustuu?

Klikkauksiin.

Mitä enemmän häpeää, sitä
enemmän klikkauksia.

Mitä enemmän klikkauksia,
sitä enemmän mainosrahaa.

Olemme vaarallisessa kierteessä.

Mitä enemmän klikkailemme tällaisia
juorusivuja,

sitä kaukaisemmilta ihmiselämät niiden
takana meille tuntuvat,

ja mitä turtuneempia olemme,
sitä enemmän klikkaamme.

Samaan aikaan joku tekee rahaa

jonkun toisen kärsimyksestä.

Teemme valinnan jokaisella klikkauksella.

Mitä enemmän kyllästämme kulttuuriamme
julkisella nolaamisella,

sitä hyväksyttävämpää se on,

ja sitä enemmän tulemme näkemään
nettikiusaamista,

trollausta, tiettyjä hakkerointimuotoja,

ja verkkohäirintää.

Miksi näin? Koska kaikki nämä perustuvat
nöyryyttämiseen.

Tämä käytös on luomamme
kulttuurin oire.

Ajatelkaa hetki asiaa.

Käytöksen muuttaminen alkaa
muuttamalla uskomuksia.

Olemme nähneet tämän toteutuvan
rasismin, homofobian,

ja monen muun ennakkoasenteen osalta,
menneisyydestä nykyisyyteen.

Muutettuamme mielipidettämme
saman sukupuolen välisestä avioliitosta

yhä useammalle ihmiselle on
tarjottu tasavertaisia oikeuksia.

Kun aloimme arvostamaan kestävyyttä,

yhä useampi alkoi kierrättämään.

Mitä tulee nöyryyttämisen kulttuuriimme,

tarvitsemme
kulttuurillisen vallankumouksen.

Julkinen nolaaminen viihteenä
on loputtava,

ja on aika puuttua Internetiin ja
käyttäytymiseemme.

Muutos alkaa yksinkertaisella asialla,
mikä ei kuitenkaan ole helppoa.

Meidän täytyy palata
myötätunnon arvostamiseen.

Meillä on puutetta myötätunnosta

ja empatia on kriisissä Internetissä.

Tutkija Brené Brown sanoi:

"Häpeä ei selviä empatiasta."

Häpeä ei selviä empatiasta.

Olen kokenut hyvin synkkiä
päiviä elämässäni.

Perheen, ystävien ja ammattilaisten,
ja jopa tuntemattomien myötätunto

ja empatia pelastivat minut.

Jopa yhdeltä henkilöltä saatu myötätunto
voi ratkaista.

Teoria vähemmistön vaikutuksesta,

jonka psykologi Serge Moscovici
on esitellyt,

toteaa, että muutos voi tapahtua,

jopa pienissä määrin

kun se on riittävän jatkuvaa.

Verkkomaailmassa voimme edistää
vähemmistövaikutusta

ryhtymällä puolustajiksi.

Puolustajana oleminen ei tarkoita
apatiaa kanssaeläjää kohtaan,

vaan voimme kirjoittaa positiivisen
kommentin tai ilmoittaa kiusaamisesta.

Uskokaa minua, myötätuntoiset kommentit
auttavat negatiivisuuden hillitsemisessä.

Voimme myös vastustaa kulttuuria
tukemalla järjestöjä,

jotka käsittelevät tällaisia asioita,

kuten Tyler Clementi -säätiötä
Yhdysvalloissa,

Anti-Bullying Pro:ta Iso-Britanniassa,

ja Rockit-projektia Australiassa.

Puhumme paljon oikeudesta
sananvapauteen,

mutta meidän pitäisi puhua enemmän

sananvapauden vastuusta.

Haluamme tulla kuulluksi,

mutta tiedostakaamme ero
tarkoituksenhakuisella ja

huomionhakuisella puheella.

Internet on alitajunnan valtatie,

mutta empatian näyttäminen verkossa

hyödyttää meitä kaikkia ja auttaa luomaan
turvallisemman ja paremman maailman.

Meidän täytyy viestiä verkossa
myötätuntoisesti,

kuluttaa uutisia myötätuntoisesti,

ja klikkailla myötuntoisesti.

Asetu jonkun toisen toisen asemaan
ja otsikoihin.

Haluan päättää puheeni
henkilökohtaisella huomiolla.

Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana,

kysymys, jota minulta on kysytty
eniten, on miksi.

Miksi nyt? Miksi nostan kissan pöydälle?

Näistä kysymyksistä voi lukea
rivienvälistä,

eikä vastauksella ole mitään
tekemistä politiikan kanssa.

Vastaus oli ja on, että nyt on sen aika.

Aika lopettaa menneisyyteni ympärillä
hiiviskely.

Aika lopettaa paheksunnan kohteena
eläminen.

Aika ottaa haltuun oma kertomukseni.

Enkä ole pelastamassa vain itseäni.

Kenen tahansa häpeästä ja
julkisesta nolaamisesta kärsivän

tulee tietää yksi asia:

voit selvitä siitä.

Tiedän, että se on vaikeaa.

Se ei ole kivutonta, nopeaa tai helppoa,

mutta voit vaatia erilaista
loppua tarinallesi.

Ole myötätuntoinen itseäsi kohtaan.

Me kaikki ansaitsemme myötätuntoa,

ja elää myötätuntoisemmassa maailmassa
niin verkossa kuin sen ulkopuolella.

Kiitos, että kuuntelitte.

(Aplodit)