Ken Robinsonin mukaan koulut tappavat luovuuden

Sir Ken Robinsonin huvittava ja syvällinen puhe luovuutta tukevan koulutusjärjestelmän puolesta.

Hyvää huomenta. Kuinka voitte?

Olen ollut tavattoman vaikuttunut koko jutusta.

Itse asiassa, minä lähden. (Naurua)

Tässä konfrenssissa on ollut kolme teemaa,

jotka ovat oleellisia

sille mistä aion puhua.

Ensiksi, se tavaton näyttö ihmisen luovuudesta,

jonka olemme nähneet kaikissa esityksissä

ja kaikissa ihmisissä täällä.

Toiseksi,

se on vienyt meidät tilanteeseen, jossa emme tiedä mitä tapahtuu

tulevaisuudessa. Emme tiedä,

miten tämä ratkeaa.

Olen kiinnostunut koulutuksesta --

itse asiassa, mielestäni jokainen on.

Eikö vain?

Jos olette päivälliskutsuilla ja sanotte

työskentelevänne koulutuksen parissa --

itse asiassa, ette varmaan usein pääse kutsuille, jos työskentelette koulutusalalla --

(Naurua) Kukaan ei kutsu teitä.

Tai ainakaan kutsu toistamiseen. Outoa.

Mutta jos olette, ja sanotte jollekulle,

kun he kysyvät mitä teette työksenne,

ja te sanotte työskentelevänne koulutusalalla,

voitte nähdä kuinka veri pakenee heidän kasvoiltaan.

"Hyvä luoja, miksi minä? Ainoana vapaailtana koko viikolla." (Naurua)

Mutta jos kysytte heidän koulutuksestaan,

he eivät tahdo lopettaa. Koska se on

merkittävää ihmisille.

Kuten uskonto ja raha ja muut asiat.

Minulla on suuri kiinnostus koulutukseen, meillä kaikilla on.

Meillä on valtava jaettu kiinnostus siihen,

osittain, koska koulutuksen on tarkoitus

johdattaa meidät tulevaisuuteen, jota emme ymmärrä.

Lapset, jotka aloittavat koulun tänä vuonna,

saavuttavat eläkeiän vuonna 2065. Kukaan ei tiedä --

huolimatta kaikesta asiantuntemuksesta --

miltä maailma näyttää

viiden vuoden kuluttua. Ja silti

meidän odotetaan opettavan heitä sitä varten.

Sen ennalta-arvaamattomuus on ainutlaatuista.

Ja kolmanneksi,

kaikesta huolimatta olemme yhtä mieltä

lasten tavattomista kyvyistä --

heidän innovaatiokyvyistään.

Sirena oli ihmeellinen.

Ja poikkeuksellinen, mutta ei

poikkeuksellinen koko lapsuuteen nähden.

Hän on poikkeuksellisen omistautunut henkilö,

joka löysi lahjansa. Ja väitteeni on, että

kaikki lapset ovat suunnattoman lahjakkaita.

Ja me hukkaamme ne, säälimättömästi.

Haluan puhua koulutuksesta ja

luovuudesta. Väitteeni on, että

luovuus on nykyään yhtä tärkeää kuin lukutaito,

ja meidän tulisi kohdella niitä samanarvoisina.

(Aplodeja) Kiitos. Siinä kaikki.

Kiitos paljon. (Naurua) Eli, 15 minuuttia jäljellä.

No, synnyin... Ei. (Naurua)

Kuulin hienon tarinan äskettäin

pienestä tytöstä piirrustustunnilla. Hän oli kuusivuotias

ja luokan takaosassa, piirtämässä,

ja tämä pieni tyttö oli tuskin koskaan

kiinnostunut, mutta tällä piirrustustunnilla hän oli.

Opettaja meni tytön luokse

ja sanoi: "Mitä piirrät?"

Ja tyttö sanoi: "Piirrän kuvaa Jumalasta."

Ja opettaja sanoi: "Mutta kukaan ei tiedä miltä Jumala näyttää."

Ja tyttö sanoi: "Kohta tietävät."

(Naurua)

Kun poikani oli neljä Englannissa --

itse asiassa hän oli neljä kaikkialla.

Jos ollaan tarkkoja, minne ikinä hän meni, hän oli neljä sinä vuonna.

Hänellä oli rooli joulunäytelmässä.

Muistatteko tarinan?

Se oli suuri tarina. Mel Gibson teki jatko-osan.

Olette ehkä nähneet sen: "Joulunäytelmä II." James sai Joosefin roolin,

ja me olimme innoissamme.

Meistä se oli yksi pääosista.

Koko paikka oli täynnä kykyjenetsijöitä t-paidoissa, joissa luki:

"James Robinson ON Joosef!"

Hänellä ei ollut puheroolia, mutta

kohtauksessa kolme kuningasta saapuu lahjoineen.

He tuovat kultaa, suitsukkeita ja mirhamia.

Tämä todella tapahtui. Istuimme katsomossa,

ja luulen että he vain sekoittivat järjestyksen,

koska puhuimme pojan kanssa jälkeenpäin:

"Oliko se sinusta OK?" Ja hän sanoi: "Joo, miksi? Mikä oli pielessä?"

He vain vaihtoivat järjestystä.

Joka tapauksessa, kolme poikaa tuli sisään --

neljävuotiaat, pyyhkeet päissään --

Ja he laskivat laatikot maahan,

Ensimmäinen poika sanoi: "Tuon sinulle kultaa."

Toinen poika sanoi: "Tuon sinulle mirhamia."

Kolmas poika sanoi: "Frank lähetti tämän." (Naurua)

Yhteistä on se, että lapset ottavat riskejä.

Jos he eivät tiedä, he yrittävät.

Heistä ei ole pelottavaa olla väärässä.

En tarkoita, että väärässä oleminen olisi sama asia kuin luovuus.

Tiedämme, että

jos ei ole valmis olemaan väärässä,

ei koskaan keksi mitään.

Aikuisikään tullessaan

suurin osa on kadottanut tämän ominaisuuden.

Heihin on kasvanut pelko väärässä olemisesta.

Me muuten pyöritämme yrityksiä tähän tapaan.

Sakotamme virheistä. Ja nyt pyöritämme

kansallisia koulujärjestelmiä, joissa

virheet ovat pahin asia mitä voi tehdä.

Koulutamme ihmiset pois

luovuudestaan. Picasso sanoi:

kaikki lapset syntyvät taiteilijoina.

Haaste on pysyä taiteilijana kun kasvamme. Uskon hartaasti,

että emme kasva luovuuteen,

kasvamme pois siitä. Kouluttaudumme pois siitä.

Mutta miksi?

Elin aiemmin Stratford-on-Avonissa.

Muutimme Stratfordista Los Angelesiin.

Voitte kuvitella kuinka sulava muutos se oli.

Itse asiassa,

asuimme Snitterfieldissä,

Stratfordin ulkopuolella, missä

Shakespearen isä syntyi. Saitteko juuri uuden ajatuksen? Minä sain.

Kukaan ei ajattele, että Shakespearella olisi isä.

Koska kukaan ei ajattele

Shakespearea lapsena.

Seitsemänvuotias Shakespeare? Hän oli

seitsemän jossain vaiheessa.

Hän oli jonkun äidinkielentunnilla.

Kuinka ärsyttävää sen on täytynyt olla. "Pitää yrittää enemmän."

Isä pakottamassa lastaan nukkumaan.

"Laske se kynä alas."

"Ja lakkaa puhumasta tuolla tavoin. Se on hämmentävää."

(Naurua)

Muutimme Stratfordista Los Angelesiin,

ja halusin sanoa muutaman sanan muutoksesta.

Poikani ei halunnut tulla.

Minulla on kaksi lasta. Poikani on nyt 21, tyttäreni on 16.

Hän ei halunnut tulla Los Angelesiin.

Hänellä oli tyttöystävä Englannissa. Elämänsä rakkaus, Sarah.

Hän oli tuntenut tytön

kuukauden ajan.

Se on pitkä aika 16-vuotiaalle.

Hän oli hyvin poissa tolaltaan:

"En ikinä löydä sellaista tyttöä kuin Sarah."

Ja me olimme melko tyytyväisiä,

koska Sarah oli pääsyy siihen miksi vaihdoimme maanosaa.

(Naurua)

Sitä huomaa jotain kun muuttaa Amerikkaan.

Tai kun matkustaa ympäri maailmaa:

Jokaisessa koulutusjärjestelmässä on sama aineiden hierarkia.

Jokaisessa. Minne tahansa meneekin.

Voisi luulla ettei näin ole, mutta se on.

Korkeimmalla ovat matematiikka ja kielet,

sitten humanistiset tieteet, ja pohjalla ovat taideaineet.

Kaikkialla maailmassa.

Ja melko tarkkaan jokaisessa järjestelmässä

taideaineilla on oma hierarkiansa.

Taide ja musiikki korkeammalla

kuin teatteri ja tanssi. Ei ole koulutusjärjestelmää,

joka opettaa lapsille tanssia joka päivä

kuten opetamme heille matematiikkaa. Miksi?

Miksi ei?

Matematiikka on tärkeää, mutta niin on tanssikin.

Lapset tanssivat koko ajan, jos heidän annetaan.

Meillä kaikilla on kehot, eikö vain?

Mitä tapahtuu on se, että

lasten kasvaessa alamme kouluttaa heitä

navasta ylöspäin. Ja keskitymme heidän päihinsä.

Varsinkin pään yhteen puoleen.

Jos katsoisimme koulutusta avaruusolion silmin,

ja sanoisimme, "Mikä on julkisen koulutuksen tarkoitus?"

Minusta meidän olisi pakko päätellä

parhaiten menestyvät ovat niitä,

jotka tekevät kaiken mitä pitää,

jotka saavat kaikki papukaijamerkit, ovat voittajia --

julkisen koulutuksen koko tarkoitus

läpi maailman

on tuottaa professoreja.

He ovat parhaiten menestyviä.

Ja minä olin yksi heistä.

Pidän professoreista, mutta

meidän ei pitäisi kohottaa heitä korkeimmaksi saavutukseksi.

He ovat vain elämänmuoto,

yksi elämänmuoto. He ovat eriskummallisia,

ja sanon tämän rakkaudesta heihin.

Professoreissa on jotain eriskummallista --

he elävät päidensä sisällä. Siellä ylhäällä.

Hiukan enemmän yhdellä puolella.

He ovat ruumiittomia, melko kirjaimellisesti.

He näkevät ruumiinsa

kuljetusmuotona päilleen, eikö vain?

Tapana siirtää pää kokouksiin.

Jos haluatte todisteita,

osallistukaa akateemikkojen

koulutuspäiville ja

käykää diskossa viimeisenä iltana.

Ja sieltä se löytyy -- aikuiset miehet ja naiset

vääntelehtimässä hillittomästi, rytmittömästi,

odottaen loppua voidakseen kirjoittaa tutkielman kokemuksestaan.

Koulutusjärjestelmämme perustuu ajatukseen akateemisesta kyvystä.

Ja siihen on syynsä.

Koko järjestelmä on keksitty.

Julkisia koulutusjärjestelmiä ei ollut ennen 1800-lukua.

Ne kaikki näkivät päivänvalon

palvellakseen teollistumisen tarpeita.

Joten hierarkia perustuu kahteen ajatukseen.

Yksi: Kaikkein hyödyllisimmät aineet työnteolle

ovat ylimpänä. Lapsina teidät varmaan ohjattiin

hyväntahtoisesti pois aiheista

sillä perusteella, että

sitä ei voi tehdä työkseen.

Älä opiskele musiikkia, sinusta ei ikinä tule muusikkoa;

Älä opiskele taidetta, sinusta ei ikinä tule taiteilijaa.

Hyväntahtoisia neuvoja -- nyt syvästi erheellisiä. Koko maailma on vallankumouksen

syövereissä.

Kaksi: Akateeminen kyky, mikä on todella alkanut hallita

näkemystämme älykkyydestä,

koska yliopistot suunnittelivat järjestelmän omaksi kuvakseen.

Jos ajattelette asiaa, koko järjestelmä

on pidennetty pääsykoeprosessi

yliopistoille.

Sen seurauksena monet hyvin lahjakkaat, nerokkaat,

luovat ihmiset luulevat etteivät he ole sitä,

koska asiaa, jossa he olivat hyviä koulussa

ei arvostettu, tai siitä joutui leimatuksi.

Meillä ei ole varaa jatkaa tähän tapaan.

UNESCOn mukaan seuraavan 30 vuoden kuluessa

enemmän ihmisiä valmistuu

kuin koskaan ennen.

Se on yhdistelmä

kaikista niistä asioista, joista olemme puhuneet --

teknologia ja sen tuoma muutos, demografia

ja väestön räjähdysmäinen kasvu.

Yhtäkkiä tutkinnoilla ei ole mitään arvoa.

Kun minä opiskelin, jos oli tutkinto, oli myös työpaikka.

Jos työpaikkaa ei ollut, se oli koska ei halunnut töitä.

Ja minä en halunnut töitä.

Mutta nyt nuoret, joilla on tutkinto, usein menevät kotiin

pelaamaan tietokonepelejä,

koska töihin, joihin ennen riitti kandidaatin tutkinto, tarvitaan maisterin tutkinto,

ja maisterin töihin tohtorin tutkinto.

Se on akateemista inflaatiota.

Koulutuksen koko rakenne

siirtyy jalkojemme alla. Meidän täytyy ajatella uudestaan

näkemystämme älykkyydestä.

Me tiedämme kolme asiaa älykkyydestä.

Yksi, se on monimuotoista. Me ajattelemme kaikilla tavoin,

joilla koemme maailmaa. Ajattelemme visuaalisesti,

ajattelemme ääninä, ajattelemme kineettisesti.

Ajattelemme abstrakteina termeinä, ajattelemmme liikkeenä.

Toiseksi, älykkyys on dynaamista.

Jos katsomme vuorovaikutuksia aivoissa,

kuten kuulimme eilisissä esityksissä,

älykkyys on valtavan vuorovaikutteista.

Aivot eivät ole jakautuneet osastoihin.

Luovuus -- jonka määrittelen prosessina

saada omaperäisiä ideoita joilla on arvoa --

tulee usein vuorovaikutuksesta

eri katsomustapojen välillä.

Aivoissa on hermokimppu,

joka yhdistää aivojen molemmat puolet,

nimeltään corpus callosum. Se on paksumpi naisilla.

Jatkan Helenin eilisistä ajatuksista, että

siksi naiset ovat parempia jakamaan aikaansa.

Koska te olette, eikö vain?

Tiedän sen myös omasta kokemuksestani.

Jos vaimoni valmistaa kotona ateriaa --

mitä ei tapahdu usein, kaikeksi onneksi.

Hän on hyvä joissain asioissa,

mutta jos hän tekee ruokaa,

hän puhuu samaan aikaan puhelimessa,

puhuu lapsillemme, maalaa kattoa,

tekee avosydänleikkausta.

Jos minä laitan ruokaa, ovi on kiinni, lapset ulkona,

puhelin irti seinästä, jos hän tulee keittiöön, minä hermostun.

Sanon: "Terry, ole kiltti, yritän paistaa kananmunaa. Jätä minut rauhaan."

Itse asiassa, vanha filosofinen kysymys,

jos puu kaatuu metsässä ja kukaan kuule sitä,

tapahtuiko se? Muistatteko tämän?

Näin hienon T-paidan jossa luki: "Jos mies sanoo jotain

metsässä ja kukaan nainen ei kuule häntä,

onko hän silti väärässä?"

Kolmas asia älykkyydestä on,

se on erilaista. Valmistelen uutta kirjaa

nimeltä "Oivallus", joka perustuu sarjaan

haastatteluja siitä miten ihmiset löysivät

lahjakkuutensa.

Se sai alkunsa keskustelustani

loistavan naisen kanssa, josta monet

eivät ole kuulleetkaan: Gillian Lynne.

Hän on koreografi

ja kaikki tuntevat hänen teoksensa:

"Cats" ja "Oopperan kummitus".

Olin aiemmin kuninkaallisen baletin johtokunnassa Englannissa,

kuten huomaatte.

Yhtenä päivänä olimme lounaalla ja sanoin:

"Gillian, kuinka sinusta tuli tanssija?" Hän sanoi,

että ollessaan koulussa

hän oli täysin toivoton. Koulu kirjoitti

hänen vanhemmilleen: "Epäilemme,

että Gillianilla on oppimishäiriö." Hän ei pystynyt keskittymään,

hän liikehti kärsimättömästi. Nykyään sanottaisiin

että hänellä oli ADHD. Mutta tämä oli 1930-luvulla,

ja ADHD:ta ei oltu vielä keksitty.

Sitä ei ollut tarjolla.

Ihmiset eivät tienneet, että heillä voisi olla se.

Gillian meni tapaamaan erikoislääkäriä

äitinsä kanssa.

Hänet ohjattiin tuoliin,

ja hän istui paikoillaan 20 minuuttia

lääkärin puhuessa hänen äitinsä kanssa

ongelmista, joita Gillianilla oli koulussa --

hän häiritsi oppilaita,

hänen kotitehtävänsä olivat myöhässä --

lopuksi lääkäri istui

Gillianin viereen ja sanoi, "Gillian,

olen kuunnellut näitä juttuja

ja minun täytyy puhua kahden äitisi kanssa.

Odota täällä, me tulemme pian takaisin."

Ja he jättivät hänet yksin.

Lähtiessään lääkäri laittoi

radion päälle. Ja kun he

olivat poistuneet huoneesta, lääkäri sanoi äidille:

"Odota ja katso häntä." Ja hetkessä

hän oli jaloillaan, liikkuen musiikin mukaan.

He katsoivat häntä muutaman minuutin

ja lääkäri sanoi äidille,

"Gillian ei ole sairas, hän on tanssija.

Hänen pitää mennä tanssikouluun."

Kysyin: "Mitä tapahtui?"

Hän sanoi: "Hän vei minut, ja se oli ihanaa.

Menimme huoneeseen, joka oli täynnä

kaltaisiani ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät pysyneet aloillaan.

Ihmisiä, joiden täytyi liikkua ajatellakseen."

He oppivat balettia, steppausta, jazz-tanssia,

modernia ja nykytanssia.

Myöhemmin hän pyrki Kunikaalliseen balettikouluun.

Hänestä tuli soolotanssija, ja hänellä oli loistava ura

Kunikaallisessa baletissa. Hän valmistui

Kuninkaallisesta balettikoulusta ja

perusti oman tanssiryhmänsä -- the Gillian Lynne Dance Company --

ja tapasi Andrew Lloyd Weberin. Hän on vastannut

monista historian menestyksekkäimmistä

musiikkiteatterituotannoista ja tuonut iloa miljoonille.

Hän on multimiljonääri. Joku toinen olisi määrännyt

hänelle lääkityksen ja kehottanut

rauhoittumaan.

Minusta päädymme tähän:

Al Gore puhui toissailtana

ekologiasta ja Rachel Carsonin vallankumouksesta.

Uskon että ainut toivomme

on omaksua uusi käsite ihmisekologiasta,

joka voi palauttaa käsityksemme

ihmisen kykyjen moninaisuudesta.

Järjestelmämme louhii mielemme samalla tavalla

kuin me louhimme maata: löytääkseen tietyn raaka-aineen.

Ja tulevaisuudessa tämä ei ole hyödyllistä.

Meidän täytyy harkita uudelleen keskeisiä periaatteita,

joilla koulutamme lapsiamme.

Jonas Salk sanoi: "Jos kaikki hyönteiset

katoaisivat maan päältä,

50 vuodessa kaikki elämä loppuisi.

Jos kaikki ihmiset katoaisivat maan päältä,

50 vuodessa kaikki elämä kukoistaisi."

Ja hän on oikeassa.

TED ylistää ihmisen mielikuvituksen lahjaa.

Meidän täytyy olla varovaisia, jotta käytämme tätä lahjaa

viisaasti, ja jotta ehkäisemme ongelmat,

joista olemme puhuneet. Ainoa tapa tähän

on mieltämällä luovat kykymme

rikkaudeksi ja mieltämällä

lapsemme toivoksi. Meidän tehtävämme

on kouluttaa heitä kokonaisvaltaisesti tulevaisuutta varten.

Me emme ehkä näe tätä tulevaisuutta,

mutta he näkevät. Ja meidän työmme on auttaa

heitä tekemään sillä jotain. Kiitos.