Et ikinä arvaa, mistä kamelit ovat lähtöisin

Kamelit ovat niin hyvin sopeutuneet elämään erämaassa, että on hankala kuvitella ne minnekään muualle. Mutta mitä jos olemme aivan väärässä? Mitä jos iso kyttyrä, isot jalat ja silmät ovat kehittyneet aivan eri ilmastoon ja aikaan? Tässä puheessa Radiolabin Latif Nasser kertoo yllättävän tarinan siitä, kuinka hyvin pieni ja hyvin omituinen fossiili mullisti hänen tapansa nähdä kamelit - ja hänen tapansa nähdä maailma.

Tämä on tarina siitä,

kuinka tiedämme mitä tiedämme.

Se on tarina naisesta,

Natalia Rybczynskistä.

Hän on paleobiologi,

mikä tarkoittaa, että hän kaivelee
maasta ikivanhoja kuolleita asioita.

(Audio) Natalia Rybczynski: Joo,
sain siihen liittyen liikanimen.

Latif Nasser: Ja mielestäni
hän on erityisen kiinnostava

ottaen huomioon missä hän tekee tätä,

pohjoisella napapiirillä
kaukana Kanadan tundrilla.

Eräänä kesäpäivänä vuonna 2006

hän oli kaivauksella nimeltä
Fyles Leaf Bed,

mikä on alle 10 leveysasteen päässä
magneettisesta pohjoisnavasta.

(Audio) NR: Se ei oikeasti
kuulosta kovin jännittävältä,

koska se oli vain päivä
patikointia rinkan, GPS:n

ja muistivihkon kanssa ja fossiilia
muistuttavien asioiden poimimista.

LN: Jossain kohtaa
hän huomasi jotain.

(Audio) NR: Jotain ruosteen väristä

ja noin kämmeneni kokoista.

Se vain oli siinä maanpinnalla.

LN: Ja ensiksi hän luuli
sitä vain puunpalaseksi,

koska sellaisia asioita
ihmiset olivat löytäneet

Fyles Leaf Bedillä aiemmin --
esihistoriallisia kasvien osia.

Mutta sinä yönä palattuamme leirille...

(Audio) NR: ... Otin suurennuslasin

ja katselin sitä hieman lähemmin
ja ymmärsin,

ettei siinä näyttänyt olevan
vuosirenkaita.

Ehkä joltakin on jäänyt jotain,

mutta se näyttää aivan kuin...

luulta.

LN: Hmm. Joten seuraavan
neljän vuoden ajan

hän meni sinne uudestaan ja uudestaan

ja oli lopulta kerännyt 30 palaa
tuota samaista luuta,

suurin osa aivan pikkiriikkisiä.

(Audio) NR: Niitä ei ollut paljon.
Ne mahtuivat minigrip-pussiin.

LN: Ja hän yritti koota ne
kuin palapelin palaset.

Mutta se oli haastavaa.

(Audio) NR: Se oli hajonnut
niin moniksi palasiksi,

yritin käyttää hiekkaa ja kittiä,
mutta ei siitä tullut mitään.

Lopulta käytimme 3D-skanneria.

LN: Oho!
NR: Sanos muuta!

(Naurua)

LN: Selvisi, että työ sujui
helpommin virtuaalisesti.

(Audio) NR: On maagista,
kun kaikki menee paikoillensa.

LN: Kuinka varma olit,
että teit sen oikein,

että olit koonnut ne
oikealla tavalla?

Oliko mahdollista, että
jos olisit laittanut ne eri tavalla,

lopputulos olisi tyyliin papukaija?

(Naurua)

(Audio) NR: (Nauraa) Öö, ei.
Kyllä me osasimme.

LN: Hän huomasi, että kyse oli
tibiasta, sääriluusta,

ja nimenomaan yhdestä, joka kuului
kaksivarpaiselle sorkkaeläimelle,

eli jollekin kuten lehmä tai lammas.

Mutta se ei voinut olla kumpaakaan.

Se oli aivan liian iso.

(Audio) NR: Se oli jotain
aivan valtavaa. Todella iso eläin.

LN: Joten mikä eläin se voisi olla?

Tultuaan umpikujaan hän
esitteli luunpalasia

kollegalleen Coloradossa,

ja heillä välähti.

(Audio) NR: Otimme sahan
ja sahasimme sitä ihan hiukan,

ja siitä tuli todella
erityinen haju.

LN: Se haisi palaneelta lihalta.

Se oli haju, jonka Natalia tunnisti

niiltä kerroilta, kun hän
halkoi kalloja labrassaan:

kollageeni.

Kollageeni on
luidemme tukikudos.

Ja yleensä, näin monien vuosien jälkeen,

se hajoaa.

Mutta tässä tapauksessa arktinen ilmasto
oli pakastanut ja säilyttänyt sen.

Vuosi pari sen jälkeen,
Natalia oli konferenssissa Bristolissa,

jossa hän näki tuon
kollegansa nimeltä Mike Buckley

demoamassa uutta prosessia,
jota hän kutsui kollageenitunnistukseksi.

On käynyt ilmi, että eri lajeilla
on hieman erilaisia versioita

kollageenistä,

joten jos on tunnistamattoman luun
kollageeniprofiili,

sitä voi vertailla
tunnetun lajin profiiliin,

ja kenties jopa löytää parin.

Joten hän lähetti hänelle yhden palasista,

FedEx-toimituksella.

(Audio) NR: Seuranta
on aika tärkeää.

(Nauru)

LN: Ja hän kävi sen läpi,

ja vertasi sitä 37 tunnettuun
nykyään elävään nisäkäslajiin.

Ja hän löysi parin.

Kävi ilmi, että se 3,5 miljoonaa vuotta
vanha oleva luu,

jonka Natalia oli
kaivanut napapiirillä,

kuului ...

kamelille.

(Naurua)

(Audio) NR: Olin ymmälläni. Tulos oli
hämmästyttävä -- jos se oli totta.

LN: He testasivat
lisää luita,

ja he saivat samat tulokset
jokaiselle luulle.

Kuitenkin, kun huomioidaan
löydetyn luun koko,

se tarkoittaisi, että kameli oli
30 % isompi kuin nykyiset.

Tämä kameli olisi ollut
melkein kolmemetrinen,

ja painanut tonnin.

(Yleisö reagoi)

Jep.

Natalia oli löytänyt
Valtavan Arktisen kamelin.

(Naurua)

Kun kuulee sanan "kameli",

mieleen tulee joku näistä,

keski- ja itä-Aasian
kaksikyttyräinen kameli.

Mutta kenties mielikuva on

yksi näistä, dromedaari,

tyypillinen aavikon eläin --

joka hengailee hiekkaisissa, kuumissa
paikoissa Lähi-Idässä ja Saharassa,

jolla on iso kyttyrä selässään

jotta se voisi varastoida vettä
pitkille matkoille,

jolla on valtavat jalat, joilla se
mennä lönkyttelee hiekkadyyneillä.

Joten miten ihmeessä joku sellainen
olisi päätynyt pohjoiselle napapiirille?

Tiedemiehet ovat tienneet pitkään,
ilmeisesti jopa

ennen Natalian löytöä,

että kamelit ovat oikeasti
lähtöisin Amerikasta.

(Musiikkia: "Tähtilippu")

(Naurua)

Ne saivat alkunsa täällä.

Niinä 40-45 miljoonana vuonna,
joina kameleita on ollut,

niitä on ollut lähes yksin
Pohjois-Amerikassa,

noin 20 eri lajia, ehkä enemmänkin.

(Audio) LN: Jos ne laittaisi vierekkäin,
olisivatko ne erilaisia?

NR: Kyllä, ne olivat eri kokoisia.

Joillain oli todella pitkät kaulat,

joten ne muistuttivat kirahveja.

LN: Joillain oli kuono
kuin krokotiileilla.

(Audio) NR: Ensimmäiset,
todella alkukantaiset olivat pieniä,

melkein kuin jäniksiä.

LN: Mitä? Jäniksen kokoisia kameleita?

(Audio) NR: Ensimmäiset.

Eli ne, joita todennäköisesti
ei tunnistaisi.

LN: Voi luoja, tahdon
lemmikkijäniskamelin.

(Audio) NR: Tiedän,
eikö olisikin hienoa?

(Naurua)

LN: Noin 3-7 miljoonaa vuotta sitten

yksi kamelien haara
lähti Etelä-Amerikkaan,

joissa niistä tuli laamoja ja alpakoita,

ja toinen haara ylitti
Beringinsalmen

ja meni Aasiaan ja Afrikkaan.

Ja viime jääkauden aikoihin

Pohjois-Amerikan kamelit
kuolivat sukupuuttoon.

Tiedemiehet tiesivät tuon kaiken,

mutta se ei siltikään selitä, kuinka
Natalia löysi yhden niin pohjoisesta.

Sehän on lämpötilan suhteen
täysi vastakohta Saharalle.

Jos totta puhutaan,

3,5 miljoonaa vuotta sitten

se alue oli keskimäärin 22 celsiusastetta
lämpimämpi kuin nykyään.

Se olisi ollut pohjoista havumetsää,

vähän kuin Yukon tai Siperia nykyään.

Silti siellä oli puoli vuotta
kestäviä talvia,

jolloin lammet jäätyivät umpeen.

Oli lumimyrskyjä.

Oli säkkipimeää 24 tuntia päivässä.

Eli kuinka... kuinka?

Kuinka joku näistä Saharan supertähdistä

olisi mitenkään selvinnyt noissa
arktisissa olosuhteissa?

(Naurua)

Natalia ja hänen kollegansa
arvelevat tietävän vastauksen.

Ja se on aika nerokas.

Entä jos ominaisuudet, jotka mielestämme
tekevän kamelista sopeutuneen

paikkoihin kuten Sahara,

ovatkin kehittyneet auttamaan
sitä selviytymään talvesta?

Entä jos se lönkytteli
jaloillaan ei hiekan

vaan lumen päällä,
vähän kuin lumikengillä?

Entä jos kyttyrä --
mikä, suuri yllätys minulle -

ei varastoikaan vettä vaan rasvaa --

(Naurua)

auttoikin kamelia selviämään
yli puoli vuotta kestävän talven,

jolloin ruokaa oli vähän?

Ja vasta jälkikäteen, kauan sen jälkeen,
kun se oli mennyt maakaistaleen yli,

se mukautti nuo talviominaisuutensa
kuumaan aavikkoympäristöön?

Kuten esimerkiksi kyttyrä voi auttaa
kamelia kuumissa ilmastoissa,

koska kun rasva on yhdessä kohdassa,

vähän kuin rasvarinkassa,

se tarkoittaa, ettei tarvitse
olla eristystä

muussa kehossa.

Lämpö poistuu helpommin.

Tämä on hullu ajatus,

jonka mukaan todisteet siitä,
kuinka kameli sopii erämaahan,

ovatkin todisteita sen menneisyydestä
pohjoisella napapiirillä.

En ole ensimmäinen, joka
on kertonut tällaisen tarinan.

Muut ovat kertoneet siitä
evoluutiobiologian ihmeenä

tai esimerkkinä tulevaisuuden
ilmastonmuutoksesta.

Mutta minä pidän siitä eri syystä.

Minulle se on tarina meistä

ja tavastamme nähdä maailma

ja kuinka se tapa muuttuu.

Sain historioitsijan koulutuksen.

Ja olen oppinut, että itse asiassa
monet tiedemiehet ovat historioitsijoita.

He tulkitsevat menneisyyttä.

He kertovat maailmankaikkeutemme,
planeettamme ja elämän historiasta.

Ja historioitsijana

aloittaa aina mielikuvasta,
kuinka tarina oikeasti menee.

(Audio) NR: Luomme tarinoita
ja tartumme niihin,

kuten kameliin ja erämaahan, eikö?

Mikä mahtava tarina!
Siihen se on täysin sopeutunut.

Selvästi se on aina elänyt siellä.

LN: Mutta minä hetkenä tahansa
voi törmätä pieneen todistusaineistoon.

Voi oppia jostain pienestä asiasta,

joka pakottaa muotoilemaan uudelleen
kaiken, jonka on arvellut tietävänsä.

Kuten tässä tapauksessa
tämä tiedemies löysi yhden palasen

jotain, jota hän luuli puuksi,

ja sen myötä tieteellä on upouusi
ja täysin järjenvastainen teoria

siitä, miksi tämä mieletön
Dr. Seussmainen olento

näyttää siltä, miltä se näyttää.

Minun tapauksessani se täysin
mullisti tavan, jolla ajattelen kamelia.

Se muuttui naurettavasta
niche-olennosta,

joka on sopeutunut
yhteen elinympäristöön,

eräänlaiseksi maailmanmatkaajaksi,
joka vain sattuu olemaan Saharassa,

mutta joka voi päätyä kirjaimellisesti
minne tahansa.

(Taputuksia)

Tämä on Azuri.

Azuri, hei, mitä kuuluu?

OK, tässä, saat yhden tällaisen.

(Naurua)

Azuri pitää taukoa peruskeikastaan

Radio City Music Hallilla.

(Naurua)

Tuo ei ole edes vitsi.

Kuitenkin --

Oikeasti Azuri on elävä esimerkki

siitä, että maailma on muuttuva.

Se vaatii kykyämme sopeutua,
kykyä sopeuttaa ajatteluamme.

(Naurua)

Eikö vain, Azuri?

Ja oikeastaan me kaikki olemme
vain yhden luupalan päässä

aivan uudesta maailman näkemistavasta.

Kiitos paljon.

(Taputuksia)