Dan Gilbert kysyy: Miksi olemme onnellisia?

Stumbling on Happiness -kirjan kirjoittaja Dan Gilbert haastaa sen ajatuksen, että olemme onnettomia, jos emme saa sitä, mitä haluamme. "Psykologinen immuunijärjestelmämme" sallii meidän tuntea vilpitöntä onnea silloinkin, kun asiat eivät suju odotetulla tavalla.

Kun on 21 minuuttia aikaa puhua,

kaksi miljoonaa vuotta tuntuu tosi pitkältä ajalta.

Evoluutiossa kaksi miljoonaa vuotta ei ole mitään.

Kuitenkin tässä ajassa ihmisaivojen massa on miltei kolminkertaistunut,

tämän esi-isämme, Homo habiliksen, puolikiloisista aivoista

lähes puolentoista kilon lihakimpaleeksi kaikkien meidän korvien väliin.

Miksi ihmeessä luonto oli niin kärkäs antamaan meille kaikille isot aivot?

Kun aivojen koko kolminkertaistuu,

ne eivät pelkästään suurene; niihin kehittyy uusia rakenteita.

Tärkeimpiä syitä aivojemme suuruuteen on se, että aivot saivat uuden osan, otsalohkon.

Erityisesti sen osa nimeltä etuotsalohkon kuori.

Mitä sellaista etuotsalohkon kuori tekee, että se oikeuttaisi

panemaan uusiksi koko ihmiskallon rakenteen evolutiivisessa silmänräpäyksessä?

Etuotsalohkon kuorella on monia tehtäviä,

mutta yksi tärkeimmistä

on toimia kokemussimulaattorina.

Lentäjät harjoittelevat lentosimulaattoreissa,

välttääkseen virheitä oikeilla lennoilla.

Ihmisillä on suurenmoinen sovellutus,

joka mahdollistaa kokemukset pään sisässä

ennen niiden kokeilua tosielämässä.

Tähän temppuun ei pystynyt yksikään esi-isistämme,

eikä pysty mikään muu eläin ihan niin kuin me. Mahtava sovellus.

Peukalo-etusormiotteen, pystyasennon ja kielen lisäksi

se sai lajimme alas puista

ja ostoskeskuksiin.

Niin – [Naurua] – tämä on kaikille tuttua.

Tarkoitan,

ettei Ben and Jerry´s tarjoa maksa-sipulijäätelöä,

eikä se johdu siitä, että he kyllä ensin kokeilivat sitä ja yökkäsivät.

Vaan siksi, että nojatuolistaan nousematta

ihminen voi simuloida yököttävän makuelämyksen jo ennen sekoituksen valmistamista.

Katsotaanpa, kuinka simulaattorinne toimivat.

Tehdään pikadiagnoosi, ennen kuin jatkan puhettani.

Tässä kaksi erilaista tulevaisuutta pohdittavaksenne,

voitte yrittää simuloida ne ja kertoa, kumpaa pitäisitte parempana.

Toinen on 240 miljoonan euron lottovoitto.

Toinen on alaraajahalvaus.

Miettikää asiaa hetki.

Luultavasti ette usko tarvitsevanne miettimisaikaa.

Kiinnostavaa kyllä, sattuu olemaan tietoa näiden kahden ihmisryhmän

onnellisuudesta

Juuri tätähän odotitte?

Mutta ne eivät ole tässä. Nämä tiedot vetäisin hatustani!

Tässä ovat oikeat tiedot. Vastasitte väärin tähän visailukysymykseen heti kättelyssä.

Tosiasia on, että vuoden kuluttua tapahtumasta

sekä lottovoittajat että likuntakykynsä menettäneet

ovat yhtä tyytyväisiä elämäänsä.

Ei kannata jäädä murehtimaan väärää vastausta,

koska kaikki vastailevat kaikkiin kysymyksiini aina väärin.

Laboratoriotutkimuksemme

ja taloustieteilijöiden sekä psykologien tutkimukset kautta maan

ovat paljastaneet jotain varsin hätkähdyttävää,

ns. "vaikutusvääristymän",

joka kuvaa simulaattorin taipumusta toimia huonosti.

Sen taipumusta uskotella ihmiselle, että eri vaihtoehdot

ovat erilaisempia kuin ne todellisuudessa ovat.

Niin kenttä- kuin laboratoriotutkimukset kertovat,

että vaalivoitto tai -häviö, rakastetun löytäminen tai menettäminen,

ylennys tai ei, tentistä selviytyminen tai reput tms.

vaikuttavat vähemmän, heikommin ja lyhytaikaisemmin

kuin ihmiset luulevat.

Tuore tutkimus osoittaa -- miltei tyrmäävästi --

kuinka elämän suuret traumat vaikuttavat, ja kertoo,

että yli kolme kuukautta vanhoilla tapauksilla,

vain muutamin poikkeuksin,

ei ole minkäänlaista vaikutusta onnellisuuteen.

Miksi?

Koska onnellisuutta voi valmistaa keinotekoisesti.

Sir Thomas Brown kirjoitti vuonna 1642: "Olen maailman onnellisin mies.

Minussa on se, mikä muuttaa velat saataviksi ja vastoinkäymiset menestykseksi.

Olen Akillesta haavoittumattomampi; kohtalon iskut eivät pysty minuun."

Mikä merkillinen koneisto tällä kaverilla on päässään?

Täsmälleen sama kuin meillä kaikilla.

Ihmisillä on jokin, mitä voi pitää "psykologisena immuunijärjestelmänä".

Suurelta osin tiedostamattomien kognitiivisten prosessien järjestelmä,

joka auttaa heitä muuttamaan näkemyksiään

ja tuntemaan olonsa paremmaksi kokemissaan elämäntilanteissa.

Kuten sir Thomasilla, teillä on tämä koneisto.

Toisin kuin sir Thomas, te ette tunnu tietävän sitä. [Naurua]

Tuotamme onnea keinotekoisesti, mutta meidän mielestämme onni on löydettävä.

Minun ei tarvinne antaa monta esimerkkiä ihmisistä, jotka syntetisoivat onnellisuutta.

Aion näyttää teille koetuloksia, mutta

todisteita on helppo löytää lähempääkin.

Haasteena itselleni, kun kerran mainitsen asian silloin tällöin luonnoillani,

otin New York Times -lehden ja yritin löytää esimerkkejä onnen valmistajista.

Tässä kolme.

"Tulen paljon paremmin toimeen fyysisesti, taloudellisesti, emotionaalisesti, henkisesti

ja miltei kaikin muin tavoin." " En kadu pätkääkään.

Autuaallinen kokemus." "Uskon, että kaikki kääntyi parhain päin."

Keitä nämä riivatun onnelliset tyypit ovat?

Ensimmäinen on Jim Wright.

Vanhimmat teistä muistavat: hän oli edustajainhuoneen puhemies

ja erosi virastaan epäsuosiossa, kun muuan nuori republikaani Newt Gingrich

sai selville hänen hämärät kirjabisneksensä.

Maan vaikutusvaltaisin demokraattipuolueen jäsen

menetti kaiken.

Hän menetti rahansa ja valtansa.

Mitä sanottavaa hänellä on asiasta kaikkien näiden vuosien kuluttua?

"Pärjään paljon paremmin fyysisesti, taloudellisesti, henkisesti

ja miltei kaikin muin tavoin."

Millä muulla tavalla voisi pärjätä paremmin?

Vihanneksellisesti? Mineraalisesti? Eläimellisesti? Siinä tuli jo kaikki.

Moreese Bickhamista ette ole kuulleet.

Hän lausui nämä sanat vapautuessaan.

Hän oli 78-vuotias ja istunut 37 vuotta

Lousianan osavaltion vankilassa rikoksesta, jota ei ollut tehnyt.

Lopulta hänet vapautettiin syytteestä

78-vuotiaana DNA-todisteiden perusteella.

Mitä kerrottavaa hänellä oli kokemuksestaan?

"En kadu hetkeäkään. Se oli autuaallinen kokemus."

Autuaallinen! Kaveri ei siis sano, että

"No joo, siellä oli ihan kivoja tyyppejä. Kuntosalikin."

Vaan "autuaallinen",

sana, jota tavallisesti käytetään uskonnollisesta kokemuksesta

Harry S. Langerman, jonka olisitte saattaneet tuntea,

mutta ette tunteneet, koska hän luki v. 1949 pikku lehtijutun

McDonalds-nimisen veljesparin omistamasta hampurilaiskojusta.

Hän ajatteli: "Tosi näppärä idea!"

Hän etsi heidät käsiinsä. He sanoivat:

"Saat tästä franchising-sopimuksen 3000 taalalla."

Harry palasi New Yorkiin ja pyysi investointipankkiiriveljeltään

3000 dollarin lainaa,

ja veljen kuolemattomat sanat olivat:

"Ääliö, ei kukaan syö hampurilaisia."

Hän ei suostunut lainaan, ja tietysti puoli vuotta myöhemmin

Ray Croc sai juuri saman idean.

Kävi ilmi, että hampurilaisia kyllä syödään,

ja Ray Crocista tuli hetkeksi Amerikan rikkain mies.

Lopulta – mahdollisuuksista parhain –

jotkut tunnistavat kuvasta nuoren Pete Bestin,

joka oli Beatlesien alkuperäinen rumpali,

kunnes bändi lähetti hänet asialle ja itse häippäisi

ja nappasi kiertueelta Ringon mukaansa.

Kun Pete Bestiä haasteteltiin vuonna 1994

– vieläkin rumpali ja studiomuusikko –

hänen sanomansa oli: "Olen onnellisempi kuin olisin ollut Beatleseissä."

OK. Näiltä ihmisiltä voi oppia jotain tärkeää:

se on onnellisuuden salaisuus.

Tässä se lopulta paljastetaan.

Ensiksi: hanki vaurautta, vaikutus- ja arvovaltaa

ja sitten menetä ne. [Naurua]

Toiseksi: istu vankilassa niin suuri osa elämästäsi kuin suinkin voit.

[Naurua] Kolmanneksi: Tee jostain toisesta sikarikas. [Naurua]

Lopuksi: älä missään nimessä ikinä liity Beatleseihin. [Naurua]

Okei. Näin voin Ze Frankin tavoin ennustaa seuraavan ajatuksenne,

joka on: "Niin-pä." Koska silloin,

kun ihmiset syntetisoivat onnea näiden herrojen tapaan,

me hymyilemme ja pyörittelemme silmiämme ja sanomme:

"Niin-pä, oikeasti et halunnut sitä työpaikkaa."

"Niin-pä. Ei teillä oikeastaan

ollut paljoakaan yhteistä,

ja sait sen selville juuri silloin,

kun kihlasormus lensi kasvoillesi."

Virnuilemme, koska uskomme, että synteettinen onni

ei ole yhtä laadukasta kuin ns. "luonnollinen onnellisuus".

Termien tarkoitus?

Luonnollista onnea koemme, kun saamme mitä haluamme,

ja synteettistä onnea tehtailemme itse, kun emme saa sitä mitä halusimme.

Yhteiskunnassamme uskotaan vahvasti,

että synteettinen onni on huonompaa laatua.

Miksi uskomme niin?

Hyvin yksinkertaista. Minkälainen taloudellinen kone

pysyisi käynnissä,

jos uskoisimme, että me tulemme yhtä onnellisiksi, saimmepa haluamamme tai emme?

Kaikki kunnia ystävälleni Matthieu Ricardille,

mutta ostoskeskus täynnä zen-munkkeja

ei tule olemaan erityisen tuottoisa,

koska he eivät halua kamaa tarpeeksi paljon.

Esitän teille, että synteettinen onni

on ihan yhtä todellista ja kestävää

kuin se onni, johon törmää

saadessaan täsmälleen sen, mitä tavoitteleekin.

Tieteessä ei riitä retoriikka, joten

teidät on marinoitava tiedoissa.

Ensiksi koeparadigma,

joka kuvaa, kuinka tavalliset seniorit

syntetisoivat onnea.

Tämä on "vapaan valinnan paradigma" 50 vuoden takaa.

Hyvin yksinkertainen.

Esitetään vaikkapa kuusi esinettä,

ja koehenkilöä pyydetään laittamaan ne paremmuusjärjestykseen.

Tällä kertaa kohteina ovat Monet´n vedokset, koska niitä käytetään

esiteltävässä kokeessa.

Jokainen voi laittaa Monet´n kuvat

paremmuusjärjestykseen.

Saatte valita:

"Kaapissa sattuu olemaan ylimääräisiä kopioita.

Palkintona saatte viedä yhden niistä kotiin.

Sattumoisin meillä on numerot kolme ja neljä."

Valinta on aika vaikea,

koska kumpaakaan ei pidetty selvästi toista parempana,

mutta ihmiset valitsevat usein kolmosen,

koska he pitivät siitä vähän enemmän kuin nelosesta.

Myöhemmin – 15 minuutin tai 15 päivän kuluttua –

koehenkilölle esitetään samat ärsykkeet,

ja häneltä pyydetään uusi arvio.

"Mitä mieltä olet nyt?"

Mitä tapahtuukaan? Katsokaa, kun onnea tehdään.

Tämä sama tulos on saatu kerta toisensa jälkeen.

Todistatte onnellisuuden valmistusta.

Haluaisitteko nähdä sen uudelleen? Onni!

"Se, jonka sain, on parempi kuin luulinkaan!

Se toinen ihan hanurista!"

[Naurua] Näin tuotetaan onnea.

Miten tuohon voisi reagoida? "Niin-pä!"

Teimme tällaisen kokeen,

ja toivottavasti se saa teidät uskomaan,

että "niin-pä" ei ollut oikea vastaus.

Otimme tähän kokeeseen sairaalapotilaita,

joilla oli anterogradinen amnesia.

Useimmilla heistä oli Korsakoffin syndrooma,

dementiasairaus -- he joivat ihan liikaa,

eivätkä he pysty tallentamaan uusia muistoja.

He muistavat lapsuutensa, mutta jos heille käy esittäytymässä,

ja sitten lähtee huoneesta pois,

niin takaisin tullessa, he eivät enää tunnista kävijää.

Veimme Monet´n kuvat sairaalaan.

Potilaita pyydettiin laittamaan ne

paremmuusjärjestykseen.

He saivat valita kolmosen tai nelosen.

Kuten kaikki muutkin, he sanoivat:

"Voi juku, no kiitos tohtori! Hieno homma! Se tuli tarpeeseen.

Otan kolmosen."

Selitimme, että kolmonen postitettaisiin heille.

Keräsimme kampsumme, poistuimme,

ja otimme aikaa puoli tuntia.

Palattuamme sanomme: "Hei, tulimme takaisin."

Poloiset potilaat sanovat: "Voi, tohtori, kun

minulla on muistiongelma; sen takia olen täällä.

En muista, olenko tavannut teitä aiemmin."

"Mutta Jim, ihanko tosissasi? Kävin juuri näyttämässä Monet´n kopioita.

"Valitan, tohtori, ei pienintä hajua."

"Ei se mitään, Jim. Ei tarvitse tehdä muuta

kuin panna nämä paremmuusjärjestykseen."

Mitä he tekevät? Varmistetaan ensiksi,

että he todella ovat menettäneet muistinsa.

Potilailta kysytään, mikä niistä heillä on jo,

minkä he valitsivat viimeksi, mikä on heidän.

Selviää, että he vain arvailevat.

Tässä on terveitä kontrollihenkilöitä, jotka kyllä tunnistaisivat

valitsemansa kuvan, kuten te kaikki.

Mutta muistiongelmaisilla ei ole aavistustakaan.

He eivät pysty valitsemaan omaansa.

Näin normaalit kontrollihenkilöt toimivat: he syntetisoivat onnea.

Näin mieltymykset muuttuvat,

kun siirrytään ensimmäisestä arviosta toiseen.

Normaalit kontrollihenkilöt kertovat

– tätä taikuutta esittelin jo;

nyt sama graafisessa muodossa –

"Se, jonka omistan, on parempi kuin luulinkaan.

Se, jonka hylkäsin, ei ole niin hyvä kun ensin arvelin."

Muistinsa menettäneet toimivat ihan samoin. A-ja-tel-la!

Nämä ihmiset pitävät enemmän omistamastaan kuvasta,

jota eivät tiedä omistavansa.

"Niin-pä" ei ole oikea vastaus!

Onnea syntetisoidessaan nämä ihmiset,

muuttivat perin pohjin

affektiivista, hedonista ja esteettistä käsitystään julisteesta.

He eivät vain sano niin siksi että omistavat sen,

sillä he eivät tiedä, että he omistavat sen.

Kun psykologit esittävät palkkeja,

kyse on monien ihmisten keskiarvoista.

Kuitenkin jokaisella on psykologinen puolustusjärjestelmä,

kyky syntetisoida onnea,

mutta jotkut ihmiset tekevät tämän tempun toisia paremmin.

Joissakin tilanteissa kuka tahansa voi tehdä sen tehokkaammin

kuin toisissa.

Käy ilmi, että vapaus

– kyky tehdä päätöksiä sekä muuttaa mieltänsä –

on luonnollisen onnellisuuden ystävä, koska sen ansiosta on mahdollista

valita herkullisista tulevaisuuksista se kaikkein maittavin.

Mutta vapaus valita

– tehdä päätös tai muuttaa mieltään – on synteettisen onnen vihollinen.

Näytän miksi.

Dilbert tietää jo, selvähän se.

Lukekaa samalla sarjista.

"Dogbertin tekninen tuki. Miten voisit palvella?

"Tulostimeni sylkee tyhjän paperin joka sivun jälkeen.

"Miksi valittaa kun saa ilmaista paperia?"

"Ilmaista? Mutta etkö vain anna minulle omaa paperiani takaisin?

"Jessus sentään! Vertaa ilmaispaperin laatua

tavalliseen surkeaan papruusi!

Vain tollo tai valepukki väittäisi niitä samaksi!"

"Kas! Nyt, kun kerroit siitä, se tosiaan näyttää vähän silommalta!"

"Mitä sinä teet?"

"Autan ihmisiä hyväksymään asiat, joita he eivät voi muuttaa." Todella.

Psykologinen immuunipuolustus toimii parhaiten,

kun ihminen on täysin jumissa, loukussa.

Tämähän on ero seurustelun ja avioliiton välillä?

Jos tekee treffit kundin kanssa,

ja tämä kaivelee nenäänsä, seurustelu loppuu siihen.

Entä jos on naimisissa nenänkaivajan kanssa?

No, hänellä on kultainen sydän;

älä sorki täytekakkua. [Naurua]

Aina voi olla tyytyväinen tapahtuneeseen.

Haluan osoittaa,

että ihmiset eivät tiedä tätä itsestään,

mikä voi olla äärettömän epäedullista.

Tämän kokeen me teimme Harvardissa.

Pidettiin valokuvauskurssi, jolla käsiteltiin mustavalkokuvia,

ja opiskelijat saivat opetella pimiön käyttöä.

Heille annettiin kamerat; he kiertelivät kampuksella;

he ottivat 12 kuvaa suosikkiprofessoreistaan, kämpästään ja koirastaan

sekä kaikista muista jutuista, joista he halusivat muistoja.

He palauttavat kameran; tehtiin pinnakkaisvedokset;

he valitsevat kaksi parasta kuvaansa;

heille opetetaan kuusi tuntia pimiön käyttöä.

Kaksi kuvaa suurennetaan,

upeaksi, kiiltäväksi 20 * 25 cm:n vedokseksi

heille tärkeistä asioista, ja heiltä kysytään:

"Kummasta haluaisit luopua?"

"Täytyykö toinen antaa pois?"

"Kyllä. Tarvitsemme toisen todisteeksi projektista."

Sinun täytyy antaa minulle toinen. On pakko valita.

Me pidämme yhden, sinulle jää toinen."

Tässä kokeessa on kaksi vaihtoehtoa,

Toisille opiskelijoille kerrotaan: "Jos haluatte

muuttaa mieltänne, toinen kuva on täällä turvassa,

ja neljän päivän aikana, ennen sen pääkonttoriin postittamista,

ihan mieluusti" – [Naurua] – jep, "pääkonttoriin" –

"Mielelläni vaihdan sen. Itse asiassa,

tulen tuomaan sen huoneeseesi

– lähetä vain meili. Oikeastaan, voin itse palata asiaan.

Jos satut muuttamaan mieltäsi, voit aina vaihtaa."

Toisille opiskelijoille kerrotaan täysin päinvastoin:

"Tehkää valintanne. Muuten, posti Englantiin

lähtee, voi ei, kahden minuutin kuluttua.

Kuvasi leijailee Atlantin yli.

Et näe sitä enää koskaan."

Molemmissa ryhmissä puolet opiskelijoista

sai ennustaa, kuinka paljon he tulevat pitämään

hallussaan olevasta kuvasta

ja luovuttamastaan kuvasta.

Muut lähetetään takaisin kämppiinsä,

ja 3 – 6 päivän kuluttua tutkitaan heidän

mieltymyksiään, tyytyväisyyttään kuviin.

Mitä tulikaan ilmi.

Ensinnäkin, näin opiskelijat uskovat käyvän.

He uskovat pitävänsä valitsemastaan kuvasta

vähän enemmän kuin pois antamastaan,

mutta erot eivät ole tilastollisesti merkittäviä.

Erot ovat niin pieniä, ettei ole juuri väliä,

oliko opiskelijoilla mahdollisuus vaihtoon tai ei.

Vää-rin. Huono simulointi. Näin tapahtuu todellisuudessa.

Sekä juuri ennen vaihtoa että viisi päivää myöhemmin,

kuvansa kanssa naimisiin joutuneet,

jotka eivät voi perua,

jotka eivät voi koskaan muuttaa mieltään, pitävät siitä kovasti!

Ihmiset, jotka pähkäilevät – "Pitäisikö minun palauttaa?

Valitsinko oikein? Jos tämä ei olekaan se parempi?

Hylkäsinkö paremman?" – ovat lirissä.

He eivät pidä kuvastaan, ja itse asiassa

vaihtoajan umpeuduttua

he eivät vieläkään pidä kuvastaan. Miksi?

Koska peruuttamaton vaihtoehto ei edistä

onnellisuuden syntetisointia.

Kokeen viimeinen osuus.

Kokonaan uusi herkkäuskoisten opiskelijoiden ryhmä.

"Valokuvauskurssi pidetään

jommalla kummalla eri tavalla.

Joko niin, että valittuanne kaksi kuvaa,

saatte neljä päivää aikaa muuttaa mieltänne,

tai pidetään toinen kurssi, jolla otatte ne kaksi kuvaa,

ja teette välittömästi päätöksen

jota ei voi perua. Kummalle kurssille haluaisitte?"

Höh! 66 prosenttia, kaksi kolmasosaa,

on mieluummin kurssilla, jolla he voivat muuttaa mieltänsä.

Haloo? 66 prosenttia opiskelijoista haluaa kurssille, jolla he tulevat

lopulta olemaan syvästi tyytymättömiä kuvaansa.

Koska he eivät tunne keinotekoisen onnellisuuden kasvualustaa.

Shakespeare sanoi kaiken parhaiten ja tähtää tässä samaan,

mutta liioitellen:

"[M]itään ei ole itsessään hyvää tai pahaa, meidän luulomme vaan sen siksi tekee." (Paavo Cajander)

Mukavaa runoutta, mutta ei täsmälleen oikein.

Eikö todella ole mitään hyvää tai pahaa?

Näinköhän sappirakonleikkaus ja Pariisin-matka

ovat ihan sama asia? Muistuttaa yhden kysymyksen ÄO-testiä.

Jotain eroa niillä on.

Mahtipontisempi, mutta lähempänä totuutta

oli kapitalismin isä, Adam Smith, joka sanoi näin.

Tätä kannattaa pohtia:

"Sekä ihmiselämän kurjuus että sekasorto

tuntuu syntyvän siitä, että yliarvioimme

kahden pysyvän olotilan välisen eron...

Joitakin niistä tilanteista sopinee asettaa etummaiselle sijalle,

mutta mihinkään niistä ei kannata pyrkiä

sillä tulisella innolla, joka ajaa meitä harkitsemattomuuksiin

ja epäoikeudenmukaisuuksiin tai pilaamaan mieltemme tulevaa tyyneyttä,

joko oman typeryytensä muistoa häpeämällä

tai oman epäoikeudenmukaisuutensa kauhua katumalla."

Toisin sanoen: kyllä jotkut asiat ovat toisia parempia.

On hyvä suosia joitakin tulevaisuuden mahdollisuuksia enemmän kuin toisia.

Mutta jos nuo mieltymykset vievät meitä liian nopeasti ja liian suurella voimalla,

arvioituamme tulevaisuuksien eron liian suureksi,

silloin olemme vaarassa.

Kun pyrkimyksillämme on rajat, nautimme työstämme.

Rajoittamattomat pyrkimykset johtavat valheisiin, petoksiin, varkauksiin, toisten vahingoittamiseen

ja uhraamaan oikeasti arvokkaat asiat. Kun pelot ovat rajallisia,

olemme harkitsevaisia, varovaisia ja huomaavaisia.

Kun pelot ovat paisuteltuja ja rajattomia,

ihminen on holtiton ja raukkamainen.

Haluaisin näiden tietojen kertovan,

että sekä kaipuumme että huolemme ovat hieman ylimitoitettuja,

koska meissä on kyky valmistaa juuri sitä hyödykettä,

jota taukoamatta jahtaamme, kun valitsemme kokemuksia.

Kiitos.