Arvaatteko mikä tämä on?
Mitä jos kertoisin teille, että on olemas-
sa paikka jossa olennot on tehty lasista?
Tai että on meille näkymättömiä
elämänmuotoja,
mutta astronautit näkevät niitä koko ajan?
Nämä näkymättömät lasiolennot eivät ole
avaruusolentoja kaukaisella planeetalla.
Ne ovat diatomeita eli piileviä:
fotosynteettisiä, yksisoluisia leviä
vastuussa hapen tuottamisesta
ja pilvien kylvämisestä planeetan
mittakaavassa, joilla on
monimutkaisesti muotoillut, geometriset
ulkoiset tukirangat jotka on tehty --
joo, lasista.
Niitä voi nähdä merenpinnan värien
pyörteissä avaruudesta.
Ja kun ne kuolevat,
niiden lasitalot uppoavat merien
syvyyksiin,
ottaen hiiltä ilmasta
mukanaan hautaan,
selittäen merkittävän määrän hiilen
sitomisesta merissä.
Me asumme vieraalla planeetalla.
Maassa on niin paljon outoa elämää jota
tutkia,
ja niin paljon siitä elää maailmamme
reunoilla,
näkömme ja ymmärryksemme reunoilla.
Yksi noista reunoista on Antarktis.
Yleensä, kun ajattelemme Antarktista,
ajattelemme paikkaa joka on karu ja
eloton...
lukuunottamatta muutamaa pingviiniä.
Mutta Antarktis pitäisi olla tunnettu
napaseudun elämän keitaana,
isäntänä lukemattomille erittäin
kiehtoville olennoille.
Miksi emme sitten nähneet niitä
viimeisimmässä luonto-ohjelmassa?
No, ne piileskelevät lumen ja jään alla,
käytännössä näkymättöminä meille.
Ne ovat mikrobeja:
pikkuruisia kasveja ja eläimiä jotka
elävät jäätiköiden sisällä,
merijään alla
ja uivat jäätiköiden alaisissa lammissa.
Ja ne eivät ole yhtään vähemmän
karismaattisia kuin mikään
eläin, jota olet tottunut näkemään
luontodokumenteissa.
Mutta miten kannustaa ihmisiä tutkimaan
sellaista mitä he eivät voi nähdä?
Johdin äskettäin viisiviikkoista
retkeä Antarktikselle
oleellisesti tullakseni luontoelokuvan-
tekijäksi mikrobimittakaavassa.
Mukana 84 kg varusteita,
nousin sotilaskoneeseen
ja toin mikroskooppeja paikalle
kuvatakseni ja tutkiakseni näitä
mikroskooppisia ekstremofiilejä,
jotta voimme tutustua paremmin huonosti
tunnettuun ekosysteemiin
jonka kanssa elämme Maassa.
Kuvatakseni näitä näkymättömiä olioita
toiminnassa,
minun piti nähdä missä niiden koti on --
minun piti uskaltautua jään alle.
Joka vuosi, merijää melkein
kaksinkertaistaa Antarktisen koon.
Nähdäkseni vilaukselta melkein
kolmemetrisen jään alle,
kiipesin alas pitkää metalliputkea pitkin
joka oli työnnetty merijäähän
todistaakseni kätkettyä ekosysteemiä
täynnä elämää,
roikkuen merenpohjan ja valaistun
jääkaton välissä.
Tältä se näytti ulkoapäin.
Se oli kerta kaikkiaan taianomaista.
Jotkut löytämistäni elukoista olivat
ihania, kuten raakkuäyriäiset
ja monet muut kauniit, geometriset
piilevät.
Sitten menin kauemmas ja leiriydyin
Antarktiksen kuivilla
laaksoilla muutamaksi viikoksi.
98 prosenttia Antarktiksesta on jään
peitossa
ja kuivat laaksot ovat suurin alue
Antarktiksella jossa voi nähdä
miltä manner itse näyttää sen kaiken alla.
Otin bakteerinäytteitä Blood
Fallsissa,
joka on luonnonilmiö jään alaisesta
lammesta suihkuavasta rautaoksidista.
Sen luultiin olevan täysin eloton vielä
vähän yli vuosikymmen sitten.
Ja vaelsin jäätikköä ylös poratakseni sen
sisään,
paljastaen lukemattomia sitkeitä
olentoja nauttimassa elämästään
jääkerroksien sisään upotettuina.
Tässä kryokoniittireikiä,
jotka muodostuvat kun pieniä kappaleita
tummaa multaa
lentää tuulen mukana jäätikölle
ja alkaa sulaa sakeiksi rei’iksi jotka
sitten jäätyvät umpeen,
säilöen satoja multakiekkoja jäätikön
sisään
kuin pienet galaksit
joista jokaisella on oma ekosysteemi.
Saatat tunnistaa jotkut olennoista joita
löysin,
kuten tämän ihanan karhukaisen --
minä aivan rakastan niitä,
ne ovat kuin pieniä nallekarkkeja joilla
on kynnet.
Ne tunnetaan myös tardigradeina
ja ne ovat kuuluisia supervoimistaan,
joiden ansiosta ne selviytyvät
äärimmäisissä olosuhteissa,
mukaan lukien avaruuden tyhjiössä.
Mutta niitä löytääkseen ei tarvitse
mennä avaruuteen tai edes
Antarktikselle, koska ne elävät
sammaleessa kaikkialla,
kävelyteiden halkeamista puistoihin.
Luultavasti kävelet näiden näkymättömien
eläinten ohi tuhansittain joka päivä.
Toiset ehkä näyttävät tutuilta,
mutta olla vielä oudompia, kuten
sukkulamadot.
Ei käärme eikä kastemato,
sukkulamadot ovat oma otuksensa.
Ne eivät pysty kasvaa takaisin kuin
kastemato tai madella kuin käärme,
mutta niillä on pieniä tikarimaisia
neuloja suissaan
joita jotkut niistä käyttävät saaliin
nappaamiseen ja sisusten imaisuun.
Jokaista ihmistä kohden tällä planeetalla
on 57 miljardia sukkulamatoa.
Ja joitain olentoja et ehkä tunnista
lainkaan,
mutta ne elävät yhtä kiehtovia elämiä,
kuten rataseläimet hämmästyttävine
kruunuineen, jotka muuttuvat imurisuiksi,
ripsieläimet, joilla on läpinäkyvät ruoan-
sulatuselimistöt (liikaa tietoa!),
ja sinibakteerit, jotka näyttävät
petrimaljalle heitetyltä konfetilta.
Mediassa näemme usein
elektronimikroskooppikuvia
mikro-organismeista
jotka näyttävät pelottavilta hirviöiltä.
Näkemättä niiden liikkuvan, meille niiden
elämät ovat saavuttamattomia
vaikka ne elävät melkein kaikkialla
ympärillämme ulkona.
Millaista niiden elämä on?
Miten ne vuorovaikuttavat ympäristönsä
kanssa?
Jos ainoastaan näkisit pingviinistä kuvan
eläintarhassa,
mutta et ikinä näkisi sen taapertavan
ympäriinsä ja liukuvan jäällä,
et ymmärtäisi pingviinejä täysin.
Näkemällä eläimiä
liikkeessä,
saamme parempaa tietoa muuten
näkymättömien elämiin.
Ilman näkymättömän elämän dokumentointia
Antarktiksella ja takapihoillamme,
emme ymmärrä kuinka monen olennon kanssa
jaamme maailmamme.
Se tarkoittaa, että meillä ei vielä ole
koko kuvaa
oudosta ja hassusta kotiplaneetastamme.
Kiitos.