Haavoittuvuuden voima

Brené Brown tutkii ihmisten välistä yhteyttä -- kykyämme empatiaan, yhteenkuuluvuuteen, rakkauteen. Houstonissa pitämässään koskettavassa ja hauskassa TEDx puheessa hän jakaa syvällisen näkemyksensä tutkimustuloksistaan. Tutkimus lähetti hänet paitsi henkilökohtaisten kysymysten äärelle ja matkalle itsetuntemukseen, myös ihmisyyden ymmärtämisen lähteelle.

Pari vuotta sitten
eräs tapahtumanjärjestäjä soitti minulle,

koska olin menossa
pitämään esitystä.

Hän soitti ja sanoi:

"Pohdin ankarasti mitä kirjoittaisin
sinusta mainoslehtiseen."

Mietin silloin, mikä siinä
mahtaa olla niin hankalaa.

Hän sanoi:
"Kuulin esityksesi,

ja aion ehkä kutsua
sinua tutkijaksi,

mutta pelkään,
ettei ihmiset tule,

koska ajattelevat, että
olet tylsä."

(Naurua)

Sanoin, että: "Selvä."

Hän sanoi: "Mutta tykkäsin
esityksessäsi siitä,

että kerrot tarinoita.

Joten taidan kutsua sinua
tarinankertojaksi."

Tietysti akateeminen,
epävarma minäni

halusi varmistuksen:
"Ai siis miksi aiot kutsua minua?"

Hän sanoi: "Tarinankertojaksi."

Sanoin: "Miksei saman
tien taikakeijuksi?"

(Naurua)

Sanoin: "Odotas kun mietin."

Koetin ammentaa rohkeudestani.

Ajattelin, että minähän
olen tarinankertoja.

Teen kvalitatiivista tutkimusta.

Kerään tarinoita työkseni.

Ehkä tarinat ovatkin vain
tutkimusaineistoa, jolla on sielu.

Ehkä olenkin vain
tarinankertoja.

Sanoin siis: "Tiedätkös mitä?

Miten olisi
tutkija-tarinankertoja?"

Hän nauroi ja sanoi: "Eihän
sellaista olekaan!"

(Naurua)

Olen siis tutkija-tarinankertoja,
ja tänään puhun teille --

näkemyksen avartamisesta --

haluan kertoa teille tarinoita

eräästä tutkimuksestani, joka antoi
minulle perustavanlaatuisen oivalluksen

ja todella muutti tapaani
elää ja rakastaa

ja työskennellä sekä kasvattaa.

Tarinani alkaa tästä.

Ollessani nuori tutkija
ja jatko-opiskelija

ensimmäisenä vuonna
professori sanoi:

"Mitä et voi mitata,
sitä ei ole olemassa."

Luulin, että hän vain koettaa
tehdä vaikutuksen.

Kysyin: "Ihanko totta?"
Hän sanoi: "Todellakin."

Tässä täytyy huomioida,

että olen sosiaalityön kandi ja maisteri

ja olin väittelemässä
sosiaalityöstä, eli minua ympäröi

usko siihen, että: "Elämä on
mutkikasta, mutta sitä täytyy rakastaa."

Itse uskon, että: "Elämä on
mutkikasta, se täytyy selkiyttää

ja lokeroida."

(Naurua)

Jos ajatellaan, että olin
löytänyt polkuni, lähtenyt uralle, joka --

yksi sosiaalityön teemoja on

"Nojaudu työn epämukavuuteen."

Itse tykkään läimäyttää
epämukavuutta ohimolle,

tyrkätä sen sivuun ja
saada täysiä kymppejä.

Se oli mantrani.

Joten olin innoissani tästä.

Ajattelin, että tämä on
minun urani,

koska minua kiinnostavat
muutkin sotkuiset aiheet.

Mutta haluan tehdä niistä
vähemmän sotkuisia.

Haluan ymmärtää niitä.

Haluan pureutua tärkeinä
pitämiini asioihin

ja tarjota löydökseni
kaikkien nähtäville.

Aloitin yhteydestä.

Siinä vaiheessa kun sosiaalityötä
on tehnyt 10 vuotta,

ymmärtää, että vuorovaikutuksen
takia olemme olemassa.

Se antaa päämäärän ja
tarkoituksen elämällemme.

Siitä kaikessa on kyse.

Ei ole väliä puhutko
ihmisille, jotka työskentelevät

sosiaalioikeudessa, mielenterveyden
parissa ja tukevat uhreja,

tiedämme, että yhteys,
kyky kokea sitä --

se on sisäänrakennettu
neurologiaamme --

se on syy olemassaoloomme.

Ajattelin siksi, että aloitan
yhteydestä.

Tiedäthän tilanteen,

jossa esimiehesi antaa
sinusta arvion,

jossa hän nimeää 37 asiaa
joissa olet todella hyvä,

ja yhden "kehityskohteen?"

(Naurua)

Ja ainoa asia, mikä jää mieleen
on se "kehityskohde".

Näin taisi oman työnikin
kanssa käydä,

koska kun kysyt ihmisiltä rakkaudesta,
he kertovat sydänsurusta.

Kun kysyt yhteenkuuluvuudesta,

he kertovat kuinka heidät
on jätetty ulkopuolelle.

Kun kysyt ihmisiltä yhteydestä,

he kertovat yhteyden
menetyksestä.

Hyvin pian, kuutisen viikkoa
tutkimuksen alettua,

törmäsin sellaiseen nimettömään
asiaan, joka avasi yhteyden käsitteen

tavalla, jota en ymmärtänyt
tai aiemmin kohdannut.

Vetäydyin tutkimuksesta,

halusin ymmärtää asian paremmin.

Ilmeni, että kyseessä on häpeä.

Häpeä voidaan ymmärtää
pelkona yhteyden katkeamisesta.

Onko minussa jotakin, mistä
muut tietävät tai näkevät,

etten ole yhteyden arvoinen?

Osaan varmuudella sanoa,

että se on meissä kaikissa.

Niillä, jotka eivät tunne häpeää

ei ole kykyä empatiaan
ja kytkeytymiseen.

Kukaan ei halua puhua siitä,

ja mitä vähemmän puhut
sitä enemmän sitä tunnet.

"En ole riittävän hyvä" tukee
häpeäntunnetta --

kaikki tiedämme sen
tunteen:

"En ole riittävän täydellinen.
En ole riittävän hoikka...

...riittävän rikas, kaunis, fiksu ja
isokenkäinen."

Ja sitä kaikkea tukee
tuskallinen haavoittuvuus.

Jotta yhteys voi tapahtua,

meidän täytyy sallia itsemme
tulla todella nähdyiksi.

Itse vihaan haavoittuvuutta.

Luulin tilaisuuteni tulleen
läimiä se kuriin mittatikullani.

Sukellan ongelmaan,
selvitän sen olemuksen,

käytän siihen vuoden,
minä todella puran häpeän osiin,

aion ymmärtää miten
haavoittuvuus toimii,

ja aion päihittää sen älylläni.

Olin siis valmis ja täpinöissäni.

Kuten tiedätte, siitä ei hyvää seurannut.

(Naurua)

Tiedättehän.

Voisin kertoa teille häpeästä vaikka mitä,

mutta tämä menisi yliajalle.

Mutta voin kertoa teille
mihin se kiteytyy --

ja tämä on ehkä tärkeimpiä
oppimiani asioita

vuosikymmenen tutkimusta tehneenä.

Yksi vuosi muuttui kuudeksi:

Tuhansia tarinoita, satoja pitkiä
haastatteluja, kohderyhmiä.

Yhdessä vaiheessa minulle
läheteltiin lehtileikkeitä

ja tarinoita --

valtavasti tutkimusaineistoa
kuudessa vuodessa.

Sain siitä tavallaan otteen.

Ymmärsin tavallaan mitä häpeä
on ja miten se toimii.

Kirjoitin kirjan, julkaisin teorian,
mutta jotain oli pielessä --

jos otin haastateltavien joukon,

ja jaoin sen niihin, joilla
on omanarvontuntoa --

siihen asia kiteytyy,
omanarvontuntoon --

heillä on vahva rakkauden
ja joukkoonkuuluvuuden tunne --

ja ihmisiin, joille se
on haasteellista,

ihmisiin, jotka alati pohtivat
ovatko riittävän hyviä.

Vain yksi muuttuja
erotti toisistaan

ihmiset, joilla on vahva rakkauden
ja joukkoonkuuluvuuden tunne

niistä, joille se oli haastavaa.

Se, että ihmiset, joilla on vahva
rakkauden ja joukkoonkuuluvuuden tunne

uskovat olevansa sen arvoisia.

Siinä se.

Uskovat olevansa sen
arvoisia.

Minulle vaikeinta hahmottaa siinä,
miten yhteys jää muodostumatta,

on pelkomme siitä, että
emme ole yhteyden arvoisia,

ja se oli sekä henkilökohtaisesti
että ammatillisesti jotain,

mitä halusin ymmärtää paremmin.

Otin siksi kaikki haastattelut,

joissa näin ihmisillä
omanarvontuntoa elämässään

ja tutkiskelin niitä.

Mikä näitä ihmisiä yhdistää?

Olen koukussa toimistotarvikkeisiin,
mutta se on jo ihan toinen tarina...

Tartuin arkistomappiin ja tussiin,

ja mietin miksi
tutkimustani kutsuisin.

Ensimmäisenä tuli mieleen
"sydämellinen".

Nämä ovat sydämellisiä ihmisiä,
joilla on vahva omanarvontunto.

Otsikoin siis arkistomapin,

ja aloin käydä läpi aineistoa.

Itse asiassa analysoin dataa
intensiivisesti neljä päivää,

palasin välillä katsomaan haastatteluja,
tarinoita ja tapauksia.

Mikä on yhdistävä teema,
toistuva kuvio?

Mieheni lähti lasten kanssa
reissuun,

koska olen kahjossa
Jackson Pollock -tilassa,

jossa kirjoitan kynä savuten
tutkijamoodissa.

Tässä löydökseni.

Heitä yhdisti rohkeuden tunne.

Haluan tehdä eron rohkeuden
ja sankaruuden välille.

Rohkeuden alkuperäinen määritelmä,

kun se otettiin käyttöön
englannin kielessä --

tuli latinan kielen sanasta "cor",
eli sydän --

alkuperäinen merkitys oli
kertoa oma tarinasi

koko sydämelläsi.

Näillä ihmisillä oli siis yksinkertaisesti
rohkeutta olla epätäydellisiä.

Heillä oli myötätuntoa olla ystävällisiä
ensin itselleen ja sitten muille,

koska ilmeni myös, että

emme voi olla myötätuntoisia

ellemme kohtele itseämme hyvin.

Heillä oli myös yhteys -- ja tämä
on se hankala osa --

aitoutensa vuoksi,

he olivat valmiit luopumaan
tarpeesta olla tietynlaisia

ollakseen itsensä,
mikä on täysin pakollista

yhteyden muodostumiseksi.

Toinen heille kaikille yhteinen asia oli,

että he antoivat täyden
vallan haavoittuvuudelleen.

He uskoivat, että haavoittuvuus
tekee heistä kauniita.

Kukaan ei sanonut haavoittuvuuden
olevan mukavaa

eikä myöskään tuskallista --

kuten häpeä-haastatteluissa
minulle oli kerrottu.

He vain pitivät sitä
tarpeellisena.

He puhuivat halusta sanoa
ensimmäisenä "rakastan sinua" ...

halusta tehdä jotain,
minkä tuloksista ei ole takeita ...

halusta hengittää odotellessa
lääkärin soittoa

mammografian tuloksista.

He ovat halukkaita
panostamaan suhteeseen,

joka saattaa toimia
tai olla toimimatta.

Heidän mielestään tämä
oli perustavaa laatua.

Minusta se oli petosta.

En voinut uskoa, että olin vannonut
uskollisuutta tutkimukselle --

tiedättehän, tutkimuksen tavoite on
hallita ja ennustaa --

jossa tutkitaan ilmiöitä pelkästään
niiden hallitsemiseksi ja ennustamiseksi.

Nyt tavoitteeni hallita ja ennustaa

oli tuottanut vastauksen, jonka
mukaan elämä edellyttää haavoittuvuutta,

eikä sitä pitäisi hallita ja ennustaa.

Tämä johti pieneen romahdukseen.

(Naurua)

Joka kylläkin näytti enemmän tältä.

(Naurua)

Ja niin se todella johti.

Terapeuttini kutsuu sitä
"henkiseksi heräämiseksi".

(Naurua)

Henkinen herääminen
kuulostaa paremmalta,

mutta kyllä se oli romahdus.

Täytyi laittaa tutkimus syrjään ja
hakeutua terapiaan.

Tunnet itsesi vasta,

kun soitat ystäville kysyäksesi:

"Voisitko suositella hyvää terapeuttia?"

Ystävistäni ainakin viisi
tokaisi:

"Huh, en todellakaan haluaisi
olla terapeuttinasi."

(Naurua)

Kysyin: "Ai miten niin?"

Ne sanoivat: "Kunhan sanon."

"Jätä mittatikku kotiin."

(Naurua)

Sanoin: "ok".

Löysin terapeutin.

Ensimmäiseen tapaamiseen
Dianan kanssa --

toin listan tavoista, joita
"sydämelliset" noudattavat.

Hän sanoi: "Kuinka voit?"

Sanoin: "Hyvin. Tai kohtalaisesti."

Hän kysyi: "Mikä on huolena?"

Hän on siis terapeutti, joka
hoitaa terapeutteja.

Meidän täytyy käydä sellaisilla, koska
he tunnistavat herkästi roskan puhumisen.

(Naurua)

Sanoin: "Käyn sisäistä taistelua."

Hän sanoi: "Minkälaista
sisäistä taistelua?"

"Minulla on ongelma
haavoittuvuuden kanssa.

Tiedän, että haavoittuvuus on
häpeän ja pelon ydin

ja oman arvon tavoittelun,

mutta se taitaa myös olla
ilon ja luovuuden synnyinsija

ja joukkoon kuuluvuuden
ja rakkauden.

Luulen, että minulla on ongelma
ja tarvitsen apua."

Sanoin: "Mutta ei sitten mitään
perhejuttuja ja lapsuushömppää."

(Naurua)

"Tähän tarvitaan vain strategia."

(Naurua)

(Aplodeja)

Kiitos.

Hän teki näin.

(Naurua)

Kysyin: "Tilanne taitaa
olla aika paha, vai?"

Hän sanoi: "Ei hyvä
eikä huono."

(Naurua)

"Se vain on se mikä se on."

Sanoin: "Hitto, tämä tulee
olemaan syvältä."

(Naurua)

Niin se olikin, mutta
oli myös olematta.

Siihen meni vuosi.

Tiedättehän kun on
sellaisia ihmisiä,

jotka tajutessaan, että haavoittuvuus
ja hellyys ovat tärkeitä,

alistuvat ja vastaanottavat ajatuksen.

A: Minä en ole sellainen,

ja B: en vietä aikaa
sellaisten ihmisten kanssa.

(Naurua)

Minulle se oli vuoden kestävä
nyrkkitappelu.

Iskuja vaihdettiin
antaumuksella.

Haavoittuvuus tyrkki,
minä tyrkin takaisin.

Hävisin tappelun,

mutta taisin voittaa
elämäni takaisin.

Palasin tutkimuksen ääreen

ja vietin seuraavat pari vuotta

todella yrittäen hahmottaa,
mitä valintoja sydämelliset tekivät

ja mitä he tekivät
haavoittuvuudellaan.

Miksi se on meille
niin vaikeaa?

Paininko yksin
haavoittuvuusongelmani kanssa?

En.

Tässä siis oppini.

Me turrutamme haavoittuvuuden --

odottaessamme sitä puhelua.

Oli hassua, kun kysyin
Twitterissä ja Facebookssa:

"Kuinka määrittelisit haavoittuvuuden?"

"Mikä saa sinut tuntemaan
itsesi haavoittuvaksi?"

Puolessatoista tunnissa
olin saanut 150 vastausta.

Halusin kuulla ihmisten näkemyksiä.

"Kun pyydän apua mieheltäni, koska
olen sairas ja olemme vastanaineita."

"Kun teen seksialoitteen miehelleni."

"Kun teen seksialoitteen vaimolleni."

"Kun minut torjutaan,
kun pyydän jonkun treffeille."

"Kun odotan puhelua lääkäriltäni."

"Kun saan potkut."
"Kun annan potkut."

Tämä on maailma,
jossa elämme.

Elämme haavoittuvuudessa.

Yksi tekniikkamme on
turruttaa haavoittuvuus.

Sanoisin, että siitä on todisteita --

se ei ole ainoa syy,

mutta uskoakseni merkittävä syy --

siihen, että olemme velkaantunein,

ylipainoisin,

addiktoitunein ja lääkityin
joukkio Yhdysvaltojen historiassa.

Ongelma on -- opin sen tutkimuksesta --

ettei tunteita voi turruttaa
yksitellen.

Et voi valita ikäviä tunteita.

Haavoittuvuutta, surua, häpeää,

pelkoa ja pettymystä.

En halua tuntea näitä.

Otanpa pari kaljaa ja
banaanipähkinämuffinssin.

(Naurua)

En halua tuntea näitä.

Tunnistan omakohtaisen naurun.

Analysoin elämäänne työkseni.

"Voi Jumala."

(Naurua)

Ei noita ikäviä tunteita
voi turruttaa

turruttamatta samalla
muitakin tunteita.

Et voi turruttaa valikoiden.

Kun turrutamme nuo,

turrutamme myös ilon,

kiitollisuuden,

onnen.

Ja sitten olemme onnettomia,

etsimme merkitystä ja tarkoitusta,

koemme itsemme
haavoittuviksi,

ja otamme siksi pari kaljaa ja
banaanipähkinämuffinssin.

Siitä tulee vaarallinen kierre.

Yksi asia, joka mielestäni
tulisi pitää mielessä on,

miksi ja miten turrutamme.

Ei se aina ole addiktio.

Lisäksi yritämme tehdä
epävarmasta varmaa.

Uskonto on muuttunut
uskomuksesta varmuudeksi.

"Olen oikeassa ja sinä väärässä,
ole hiljaa."

Siinä se.

Vain varmuutta.

Mitä enemmän pelkäämme,
sitä haavoittuvampia olemme

ja sitä enemmän
taas pelkäämme.

Sen näkee päivän politiikassa.

Väittelystä on luovuttu.

Keskustelusta on luovuttu.

Nyt vain syytellään.

Tiedättekö miten syytöstä
kuvaillaan tutkimuksessa?

Tapa purkaa kipua
ja epämukavuutta.

Pyrimme täydellisyyteen.

Minä jos kukaan haluaisin
elämäni näyttävän tältä.

Mutta ei se toimi niin.

Koska me otamme rasvaa pyllystä ja
laitamme sen poskiin.

(Naurua)

Toivottavasti sadan vuoden päästä
siitä ajatellaan "ohhoh!"

(Naurua)

Pahimmillaan vaadimme
lapsiltamme täydellisyyttä.

Kerronpa mitä
ajattelemme lapsista.

Heidät on luotu ponnistelemaan
jo saapuessaan.

Kun pitelet täydellistä
pikku vauvaa,

ei sinun ole tarkoitus sanoa:
"Hän on täydellinen.

Tehtäväni on pitää hänet sellaisena,

varmistaa, että hän on tennisjoukkuessa
viidennellä ja Yalessa seiskalla."

Ei se ole meidän tehtävämme.

Meidän tehtävämme on todeta:

"Olet epätäydellinen ja
rakennettu ponnistelemaan,

mutta rakkauden ja joukkoon
kuulumisen arvoinen."

Se on tehtävämme.

Näytä tällä tavoin kasvatettu
sukupolvi,

niin luulen, että tämän
päivän ongelmat poistuvat.

Luulemme, etteivät tekomme
vaikuta ihmisiin.

Se pätee yksityiselmässä.

Se pätee yhtiötasolla --

yritystuki, öljyvuoto...

korjauskutsu.

Esitämme, että teoillamme

ei ole valtavaa vaikutusta
muihin ihmisiin.

Yritykset, ei tässä olla ensimmäistä
kertaa pappia kyydissä.

Teidän tarvitsee olla autenttisia
ja aitoja ja sanoa:

"Olemme pahoillamme
ja korjaamme tilanteen."

On olemassa toinenkin tapa,
jota jätän teidät pohtimaan.

Olen löytänyt tämän:

Jotta meidät nähtäisiin syvästi
ja haavoittuvina,

jotta rakastaisimme koko sydämellä
vaikkei mistään ole takeita,

ja se on todella vaikeaa,

voin vanhempana kertoa,
että se on tuskallisen vaikeaa --

harjoittaa kiitollisuutta ja iloa
noina kauhun hetkinä,

kun pohdimme: "Osaanko
rakastaa sinua näin paljon?"

"Saanko uskoa tähän
näin intohimoisesti?"

"Saanko kokea tämän näin
raivoisasti?"

Jotta sen sijaan, että pelkäät
pahinta, osaatkin pysähtyä

sanomaan: "Olen kiitollinen,

koska näin haavoittuvana
tiedän olevani elossa."

Viimeisenä ja tärkeimpänä

kannattaa uskoa riittävänsä.

Jos toimimme siinä uskossa,
että olemme riittäviä,

lopetamme huutamisen ja
alamme kuunnella,

olemme ystävällisempiä ja hellempiä
ympäröiville ihmisille

ja olemme ystävällisempiä ja
hellempiä itsellemme.

Siinä koko esitykseni. Kiitos teille.

(Aplodeja)