Missä on koti?

Yhä useampi ihminen asuu tänä päivänä maassa, jota ei pidetä hänen omanaan. Kirjailija Pico Iyer, jolla on itsellään kolme tai jopa neljä "alkuperää", pohtii kodin merkitystä, matkustamisen riemua ja paikallaan pysymisen tyyneyttä.

Mistä olet kotoisin?

Yksinkertainen kysymys,

mutta tänä päivänä yksinkertainen kysymys

saa entistä monimutkaisempia vastauksia.

Minulta kysytään aina mistä olen kotoisin,

ja minun oletetaan vastaavan olevani Intiasta,

ja kysyjä on aivan oikeassa sikäli, että 100 prosenttia

syntyperästäni on Intiasta.

Paitsi etten ole asunut Intiassa päivääkään.

En osaa puhua sanaakaan

Intian yli 22 000 murteesta.

En siis usko olevani oikeutettu

kutsumaan itseäni intialaiseksi.

Jos se taas

tarkoittaa sitä, missä synnyin,
kasvoin ja kävin koulua,

olen kotoisin siitä pienestä hauskasta maasta,

jota kutsutaan Englanniksi.

Paitsi että muutin pois Englannista

heti perusopintojeni jälkeen,

ja koko lapsuuteni ja nuoruuteni

olin ollut luokkani ainut lapsi,

joka ei näyttänyt lainkaan koulukirjojemme

klassisilta englantilaisilta sankareilta.

Jos taas "Mistä olet kotoisin?"

tarkoittaa sitä, minne maksan veroni,

missä käyn lääkärissä,

olen varmasti kotoisin USA:sta.

Olen ollut jo 48 vuoden ajan,

siitä lähtien, kun olin pieni lapsi.

Paitsi että monien vuosien ajan

minun täytyi kuljettaa mukanani

hassua vaaleanpunaista korttia,

joka leimaa minut pysyväksi muukalaiseksi.

Oikeastaan tunnen itseni sitä enemmän muukalaiseksi
mitä kauemmin asun siellä.

(Naurua)

Ja jos "Mistä olet kotoisin?"

tarkoittaa paikkaa, joka on minulle läheisin,

jossa koetan viettää mahdollisimman paljon ajastani.

Silloin olen japanilainen,

koska olen asunut Japanissa mahdollisimman paljon

viimeisten 25 vuoden aikana.

Paitsi että kaikki nuo vuodet olen ollut siellä turistiviisumilla,

ja melko varmasti moni japanilainen

ei koe minun kuuluvan heikäläisiin.

Kerron tämän kaiken korostaakseni sitä,

kuinka vanhanaikainen ja perinteinen

minun taustani on.

Hong Kongissa, Sydneyssä tai Vancouverissa

tapaamistani nuorista useimmat

ovat paljon minua kansainvälisempiä
ja monikulttuurisempia.

Heillä on yksi koti vanhempiensa luona,

toinen kumppaneidensa kanssa.

Kolmas koti siellä, missä sattuvat olemaan,

ja neljäs siellä, missä toivoisivat olevansa,

ja monia muita lisäksi.

He tulevat viettämään koko elämänsä keräämällä osia

monista eri paikoista ja kokoamalla niistä

ihanan lasimaalauksen.

Koti on heille kuin keskeneräinen projekti,

johon he lisäävät jatkuvasti uusia

parannuksia ja korjauksia.

Yhä useammalle meistä

koti on yhä vähemmän osa maapalasta

kuin -- sanoisinko -- osa sieluamme.

Jos minulta kysytään, missä kotini on,

ajattelen rakastettuani tai läheisiä ystäviäni

tai niitä lauluja, jotka kulkevat mukanani kaikkialle.

Olen tuntenut näin aina,

mutta tajusin asian

joitakin vuosia sitten, kun olin kiipeämässä portaita

vanhempieni talossa Kaliforniassa,

ja näin olohuoneen ikkunasta,

että meitä ympäröivät 20-metriset liekit.

Kyseessä oli yksi monista kuloista,
jotka säännöllisesti

riehuvat Kalifornian kukkuloilla ja muuallakin.

Kolme tuntia myöhemmin tuli oli tuhonnut

kotini ja jokaisen asian siinä

tuhkaksi, paitsi minut.

Kun heräsin seuraavana aamuna,

nukuttuani ystäväni luona,

ainut omistamani asia oli hammasharja,

jonka olin ostanut lähikaupasta.

Jos minulta olisi tuolloin kysytty,

missä kotini on,

en olisi voinut kirjaimellisesti osoittaa tiettyyn rakennukseen.

Kotini täytyi olla jotakin, jota kannoin sisälläni.

Monella tapaa tämä tuntui hyvin vapauttavalta.

Kun isovanhempani syntyivät,

heidän käsityksensä kodista,

yhteisöstä, jopa vihollisista,

oli määrätty heille syntymässä,

eikä heillä ollut juuri mahdollisuutta sitä muuttaa.

Tänä päivänä ainakin osa meistä
voi valita oman määrittelyn kodille,

luoda yhteisön merkityksen,

muotoilla käsityksen itsestään
ja niin tehdessään

ehkä etääntyä vähän siitä

isovanhempiemme ajan

mustavalkoisuudesta.

Ei ole sattumaa,
että merkittävimmän maan

presidentti on puoliksi kenialainen,

osittain kasvatettu Indonesiassa,

ja jolla on kiinalaiskanadalainen lanko.

Muualla kuin omassa maassaan
elävien ihmisten määrä

lähentelee 220 miljoonaa.

Tämä luku on käsittämätön,

mutta jos lasketaan yhteen koko Kanadan väkimäärä

ja koko Australian väestö

ja sitten taas Australian väestö

ja vielä kerran koko Kanadan väkimäärä

ja tuplataan saatu luku,

se on silti pienempi kuin

tämän vaeltavan joukon määrä.

Perinteisten kansallisvaltioiden

ulkopuolella asuvien määrä nousee hyvin nopeasti,

64 miljoonalla vain viimeisten 12 vuoden aikana.

Pian meitä on enemmän kuin amerikkalaisia.

Me edustamme viidenneksi suurinta valtiota maapallolla.

Itse asiassa Kanadan suurimmassa kaupungissa,
Torontossa,

keskimääräinen asukas on tänä päivänä ulkomaalainen,

joku, joka on syntynyt toisessa maassa.

Vieraan ympäristön hienous
on mielestäni se, että se

pakottaa valppaaksi.

Ei voi olettaa mitään.

Matkustaminen on minusta vähän kuin olla rakastunut,

koska yhtäkkiä kaikki aistit ovat valppaina.

Yhtäkkiä on vastaanottavainen maailman eri muodoille.

Todellinen löytöretki,
kuten Marcel Proust erinomaisesti sanoi,

ei koostu uusista nähtävyyksistä

vaan näkemisestä uudella tavalla.

Kun katsoo asioita uudella tavalla,

vanhatkin asiat, jopa koti,

muuttuvat toisenlaisiksi.

Monet muualla kuin omassa maassaan elävät ihmiset

ovat pakolaisia, jotka eivät olisi halunneet jättää kotiaan

ja palavat halusta palata takaisin kotiinsa.

Mutta meille onnekkaille

mahdollisuus liikkumiseen tarjoaa
ilahduttavia uusia mahdollisuuksia.

Kun matkustan

erityisesti suuriin kaupunkeihin,

tyypillinen kohtaamani ihminen on

vaikkapa korealais-saksalainen nuori nainen,

joka asuu Pariisissa.

Ja kun hän tapaa puoliksi thaimaalaisen

puoliksi kanadalaisen nuoren miehen Edinburghista,

hän tunnistaa tämän kaltaisekseen.

Hän huomaa, että heillä on keskenään
paljon enemmän yhteistä kuin

hänellä on kenenkään kokonaan korealaisen
tai kokonaan saksalaisen kanssa.

Heistä tulee ystäviä. He rakastuvat.

He muuttavat New Yorkiin.

(Naurua)

Tai Edinburghiin.

Ja pieni tyttö, joka tästä liitosta syntyy,

ei ole tietystikään korealainen tai saksalainen

tai ranskalainen tai thaimaalainen tai skotti tai kanadalainen

tai edes amerikkalainen, vaan ihana

ja jatkuvasti muuttuva yhdistelmä noista kaikista paikoista.

Ja mahdollisesti se tapa, jolla

tuo nuori nainen unelmoi maailmasta,

kirjoittaa siitä tai ajattelee sitä,

on erilainen,

koska se on syntynyt tällaisesta kulttuurien

ennennäkemättömästä yhdistelmästä.

Tänä päivänä se, mistä on kotoisin,
on vähemmän tärkeää

kuin se mihin on menossa.

Yhä useampi meistä on kiinnittynyt tulevaisuuteen

tai nykyisyyteen vähintään yhtä paljon kuin menneeseen.

Kuten tiedämme, koti ei ole vain paikka,

jossa olemme sattuneet syntymään.

Se on myös paikka, jossa sinä tulet sinuksi.

Kuitenkin,

liikkumisessa on yksi suuri ongelma.

On hyvin vaikea löytää merkitystä

kun on liikkeessä.

Joitakin vuosia sitten olin onnistunut keräämään

yli miljoona lentomailia yksistään United Airlinesilla.

Te kaikki tunnette tuon hullun järjestelmän:

kuusi päivää helvetissä ja seitsemäs on ilmainen.

(Naurua)

Aloin miettiä, että liikkuminen on

vain niin hyvä kuin hiljaisuuden kokemus,

jonka siihen voi yhdistää,
laittaakseen asiat perspektiiviin.

Kahdeksan kuukautta taloni palamisen jälkeen

törmäsin ystävään,
joka toimi opettajana.

Hän sanoi, että hänellä olisi minulle täydellinen paikka.

"Niinkö?" sanoin. Olen aina vähän epäileväinen,

kun joku sanoo tuollaista.

"Ihan totta" hän jatkoi,

"Se on vain kolmen tunnin ajomatkan päässä

eikä se ole kovin kallis,

ja se on varmasti erilainen kuin mikään paikka,
jossa olet aiemmin ollut."

Hmm. Kiinnostukseni heräsi ja kysyin mistä paikasta oli kyse.

"Tuota --" Ystäväni kiemurteli --

"Se on oikeastaan katolinen luostari."

Tämä oli väärä vastaus.

Olin viettänyt 15 vuotta anglikaanikouluissa,

joten olin saanut tarpeekseni virsistä ja risteistä eliniäkseni.

Oikeastaan moneksi eliniäksi.

Ystäväni vakuutteli kuitenkin, ettei hän ollut katolinen,

eivätkä useimmat hänen oppilaistakaan,

mutta hän vei luokkansa sinne joka kevät.

Jopa levottomimman, huonosti keskittyvimmän,

testosteronin kyllästämän
15-vuotiaan kalifornialaispojan

täytyi viettää vain kolme päivää hiljaisuudessa

ja jotakin hänessä rauhoittui ja avautui.

Hän löysi itsensä.

Ajattelin, että jos se kerran toimii 15-vuotiaalla pojalla,

niin se toimii varmaan minullakin.

Niin hyppäsin autooni ja ajoin kolme tuntia pohjoiseen

pitkin rannikkoa,

ja tiet muuttuivat autiommiksi ja kapeammiksi,

ja käännyin vielä kapeammalle polulle,

jota ei ollut päällystetty
ja joka kiemurteli kolmisen kilometriä

vuoren huipulle.

Kun poistuin autosta,

tunsin ilman värisevän.

Koko paikka oli täydellisen hiljainen,

mutta se hiljaisuus ei ollut melun puuttumista.

Se oli energian tai elpymisen läsnäoloa.

Ja jalkojeni juuressa oli valtava, tyyni sininen

Tyyni valtameri.

Ympärilläni oli kolme neliökilometriä
villiä kuivaa risukkoa.

Menin huoneeseen,
jossa tulisin nukkumaan.

Se oli pieni mutta ilmeisen mukava.

Siinä oli sänky ja keinutuoli

ja pitkä pöytä ja vielä pidempi maisemaikkuna,

joka avautui pieneen, yksityiseen, aidattuun puutarhaan,

ja sitten 400 metriä kultaista pampasruohoa

meren rantaan asti.

Istuin alas ja aloin kirjoittaa.

Kirjoitin ja kirjoitin,

vaikka olin mennyt sinne oikeastaan
päästäkseni pois pöytäni äärestä.

Neljä tuntia oli kulunut kun vihdoin lopetin.

Oli tullut yö.

Menin ulos sen käsittämättömän tähtitaivaan alle,

ja näin kuinka autojen perävalot

katosivat niemen kärjessä 20 kilometrin päässä etelässä.

Edellisen päivän huolet tuntuivat

katoavan.

Seuraavana päivänä herätessäni

ilman puhelimia, televisiota ja läppäreitä,

päivät tuntuivat venyvän tuhansiksi tunneiksi.

Tunsin sen vapauden, jonka tunnen matkustaessani,

mutta se tuntui myös syvästi kotiinpaluulta.

En ole uskonnollinen ihminen,

enkä osallistunut jumalanpalveluksiin.

En hakeutunut munkkien ohjaukseen.

Tein vain pitkiä kävelyjä pitkin luostarin tietä

ja lähetin postikortteja rakkaimmilleni.

Katselin pilviä

ja tein sen, mikä minusta on yleensä vaikeinta,

eli olin tekemättä mitään.

Aloin käydä tuossa paikassa,

ja huomasin tekeväni tärkeimmät työni siellä

näkymättömästi vain istumalla hiljaa

ja tekemällä kriittisimmät päätökseni

tavalla, joka ei ollut minulle mahdollinen

kiirehtiessäni sähköpostista seuraavaan tapaamiseen.

Aloin huomata, että jokin minussa

oli kaivannut kipeästi hiljaisuutta.

En ollut huomannut sitä,

koska juoksin paikasta toiseen.

Olin kuin hullu, joka sitoo silmänsä,

ja valittaa sitten, ettei näe mitään.

Mietin sitä ihanaa sanontaa,

jonka olin oppinut poikana Senecalta.

Hän sanoo, että "Köyhä ei ole se,

jolla on vähän, vaan se, joka toivoo enemmän."

Enkä tietysti ehdota,

että kenenkään pitäisi mennä luostariin.

Se ei ole tarkoitukseni.

Mutta uskon, että vain pysäyttämällä liikkeen,

voi nähdä, minne on menossa.

Vain saamalla etäisyyttä omaan elämäänsä ja maailmaan

voi nähdä, mikä on kaikkein tärkeintä,

ja löytää kodin.

Olen huomannut, että moni tekee

tietoisen päätöksen istuakseen hiljaa 30 minuuttia

joka aamu vain ollakseen itsekseen

ilman välineitään,

tai menee juoksemaan joka ilta,

tai luopuu kännykästään

keskustellessaan ystävän kanssa.

Liikkuminen on upea etuoikeus

ja mahdollistaa meille paljon sellaista,
josta isovanhempamme

eivät osanneet unelmoida.

Mutta liikkumisella on lopultakin

merkitystä vain, jos on koti, johon palata.

Ja koti ei ole

vain paikka, jossa nukut.

Se on paikka, jossa olet.

Kiitos.

(Suosionosoituksia)