Maailmamme historia koostuu monista tarinoista. Useimmat niistä ovat kadonneet ajan tuulien hajottamina ihmisen muistin ulottumattomiin. Mutta tämän tarinan, meidän tarinamme, ei tulisi vaipua unholaan. Isä! Maia! Juokse, Maia! Juokse! Synnyimme vedestä. Se virtaa läpi muinaisten päiviemme, läpi pitkien vuosien tähän hetkeen. Se virtaa läpi elämiemme, kuninkaiden veren lailla. Muistin ja murheen vuolaasti virtaava joki. Yksi vesipisara, yksi veripisara, ja sitten toinen, voi synnyttää väreen, muodostaa joen, kuohuvan kosken, jota ei käy pysäyttäminen ja joka ajan myötä sortaa kaikki vastukset virratakseen jälleen vapaana matkalla kohtaloonsa. Uskollisten rippeet. Dúnedain. Lännen miehet, harvat ja hajalleen lyödyt, monien vaarojen uhkaamat. Sillä synkkä valtias Sauron ei ollut unohtanut menneitä ja kaikista Keskimaan kansoista eniten vihaa ja pelkoa hänessä herättivät Dúnedain. Hän pakotti palvelijansa tahtoonsa ja pitkien vuosien ajan pyrki selvittämään, josko Isildurin jälkeläiset yhä elivät, tuhotakseen heidät, jotta hänen viimeinen suuri vihollisensa olisi hävitetty iäksi. Nopeasti! Dírhael! Ivorwen ja Gilraen! Paetkaa! Teitä kaikkia en tänään menetä. Arathorn! Ottakaa vastaan kiitokseni. Minä ja perheeni olemme teidän ja väkenne palveluksessa. Olemme teille henkemme velkaa. Ja minä omani teille. Kiitän teitä. Tehkää hyvin, herrani. Tänne emme voi jäädä. Minne olette matkalla? En tiedä, herrani. Örkit polttivat kylämme ja tappoivat väkemme. Ne joita ei tapettu hajaantuivat. En tiedä minne. Poikani Dorlad. Hän kaatui puolustaessaan meitä. Emme jättäneet hänen ruumistaan örkkien julmaksi huviksi. Poikanne saa turvallisen leposijan. Tulkaa kanssamme. Arathorn! Arathorn? Tunnetteko hänet, isä? Kyllä. Tai tunsin, kun hän oli vain lapsonen. Jos hän on sama mies, hän on ystäväni ja heimolaiseni poika. Päällikkömme, lordi Aradorin. Isildurin perillisen. Mikä se on? Ovat ryöstösaaliin perään. Mutta nämähän ovat vain rihkamaa. Outoa. Örkit etsimässä kultaa ja jalokiviä erämaasta? Mikä on sen tarkoitus? Muistutat häntä yhä enemmän päivä päivältä. Sitäkö hän olisi halunnut? Hän olisi nuhdellut, kun annoin sinun ottaa hänen paikkansa. "Erämaa ei ole sopiva paikka tyttärelleni." Olen silti iloinen, että koulutin sinut. Niin minäkin. Valtias Arathorn. Eivät vie uutisia johtajalleen, ken hän lieneekään. Hyvää työtä, Halbaron. Nyt työmme on viedä nämä kolme turvaan. Menemmekö kyläämme Taurdaliin, herrani? Dírhael. Vaimoni Ivorwen. Ja tyttäreni... Gilraen. Minä olen Arathorn. Aradorin poika. Toden totta. Ei, ei. Älkää kumartako. Kun tapaatte isäni, häntä voitte tervehtiä niin. Mutta nyt meidän täytyy kiirehtiä. Kateellinen sydän ei tunne aitoa kiintymystä, vaikka se seisoisi takanaan. Mitä aihetta minulla on kateellisuuteen? Näin miten he katsoivat toisiaan. Ja niin näit sinäkin. Silmäsi huijaavat sinua. Eikä se sitä paitsi minulle kuulu. Eikö? Ei! Eikä sinullekaan, Dirhaborn. Niin Arathorn samoojineen johti surevan perheen pohjoiseen, ohi pauhaavien virtojen ja läpi Rhudaurin syvän metsän maahan, jota Dúnedainin valppaat silmät yhä valvoivat, ja vei nämä isänsä lordi Aradorin eteen Taurdalin kätkettyyn kylään. Tule, vanha ystävä ja heimolainen. Suokaamme pojallesi hänen ansaitsemansa rauha ja kunnia. Sinun menetyksesi on minun menetykseni ja sinun surusi minunkin. Voi, enää ei pitkä uni muinaisissa kivisaleissa odota Aranarthin huoneen poikaa. Mutta katson, että luitasi ei häväistä, Dorlad, kun pahan lakeijat yrittävät taas karkottaa Dúnedainin pojat syvemmälle maanpakoon. Jää hyvästi! Tulin pyytämään anteeksiantoasi. Pitkään kuvittelin, että tunteesi Arathornia kohtaan olivat pelkkää ihastusta 132 00:12:47,876 --> 00:12:51,068 ja että ajan myötä hylkäisit ne ja katsoisit lopulta ympärillesi. En ymmärtänyt. Ennen kuin viime yönä. Vuosia olen ollut hänen rinnallaan, silti välillämme on kuilu, jonka vasta muukalaisen hautarovion liekit paljastivat. Ei minusta ole vastusta moiselle kauneudelle ja surulle. El, ei ole miestä, joka ei ottaisi sinua omakseen. Minusta ei koituisi hänelle kuin murhetta. Löysimme nämä eilisen hyökkäyksen jälkeen. Outoa miten niin mitättömät esineet voivat langettaa niin syvän pimeyden ja muutoksen eloomme. Lordi Aradorilla oli nyt paljon mietittävää. Uutiset örkkien hyökkäyksistä muihin kyliin kiirivät hänen korviinsa. Rauhalliset tilukset, kaukana avun piiristä, kärsivät samoin. Taurdal täyttyi Dúnedainin paetessa kodeistaan ja hakiessa turvaa laumasta. Ja niin Arador johti urheat samoojansa karkottamaan kavalan uhan, joka oli aiheuttanut hävitystä hänen väkensä keskuudessa. Mutta luotetuin hänen miehistään ei olisi hänen rinnallaan. Millainen sato on? Runsas, herrani. Toivoin vähän enemmän matkaani varten. Lähdettekö pois? Isäni soi tehtäväkseni selvittää vihollisen aikeet idän kolkoille vuorille. Yksinkö? Niin. Vaarallinen tehtävä, herrani. Totta. Ennen vaara ei olisi minua liikuttanut ja olisin iloiten matkannut vaikka maailman ääriin kansamme edestä. Mutta nyt? Nyt osa minusta jää tänne. Sydämeni. Herrani. Anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut pahoittaa mieltänne. Pidän katseeni suunnattuna itään ja odotan turvallista paluutanne. Valtiattareni. Sydän iloa pursuten Arathorn kulki kauas Arnorin kaatuneiden kaupunkien taakse. Arathornin taittaessa yksinäistä taivaltaan kylmille vuorille Gilraen odotti hänen paluutaan lännen kuihtuvassa kesässä. Ajoittain hän vaelsi syvälle metsän siimekseen nähdäkseen Arathornin palaavan turvassa. Gilraen! En mene kauas! Miksi hän tekee noin? Tiedät kyllä, ketä hän odottaa. Hän on liian nuori. Mutta ei vailla viisautta. Sydämeni aavistaa, että Arathorn tulee kantamaan Barahirin sormusta odotettua aiemmin.