Yhteisöidemme, kansojemme
ja kansakuntiemme tarina

alkoi kauan kauan sitten.

Itse asiassa yli 60 000 vuotta sitten.

Tällöin kulttuurimme ja lakimme

alkoivat kukoistaa ensimmäistä kertaa.

Tiesimme keitä olimme ja minne kuuluimme.

Huolehdimme toistamme,

maastamme ja vesistöistämme.

Söimme ruokaa, joka teki meistä terveitä.

Perheemme ja lapsemme olivat onnellisia,

he olivat siellä, minne he kuuluivat.

Mutta sitten...

kaikki muuttui.

Kolonisaatio saapui

tuoden mukanaan sodat, 
sairaudet, nälänhädän.

Väkivallan.

Ja kulttuuristen lakiemme

pyhien paikkojemme

perheidemme ja

yhteisöjemme tuhon ja loukkauksen.

Meiltä kiellettiin tietomme,

kielemme, seremoniamme
ja identiteettimme.

Juuri ne asiat, jotka kertovat

keitä olemme ja mihin kuulumme

Ja yhteydet toisiimme

sekä maahan heikentyivät.

Ja sitten

lapsemme otettiin meiltä.

Heidän nimensä muutettiin ja

heidän identiteettinsä riisuttiin pois.

Heille kerrottiin, että
aboriginaalit olivat pahoja.

Mutta pahempaa oli, että

heille kerrottiin, että

heidän vanhempansa ja isovanhempansa

eivät halunneet heitä.

Tätä tapahtui vuosikausia.

Nuo lapset tunnetaan

"varastettuina sukupolvina".

Lapsiltamme kiellettiin rakkautemme

ja he kokivat fyysistä,
henkistä ja seksuaalista pahoinpitelyä.

Tämä jätti erittäin syviä, erittäin monisyisiä

ja erittäin todellisia haavoja,

jotka jättivät arpia,
jotka tunnetaan edelleen

henkilökohtaisesti, sosiaalisesti,
hengellisesti ja yhteisesti.

Aikana, jolloin tarinamme alkoi

pystyimme kasvattamaan lapsemme
sillä kulttuurisella tavalla

jolla perheemme on selviytynyt
ja kukoistanut

sukupolvien ajan.

Kansamme oli vahva

ja kulttuurimme virtasi

ja paransi meidät kivun hetkinä.

Mutta kolonisaation traumasta

ja varastetuista sukupolvista lähtien

emme ole pystyneet
parantumaan samalla tavalla.

Me olemme tietämättä välittäneet 
tämän trauman lapsillemme,

jakamalla surullisia tarinoitamme,

ja

Tämä tunnetaan nimellä
ylisukupolvinen trauma.

Näemme oireita siitä nykyään,

rikkinäisissä ihmissuhteissa,