Olen savantti,
tai pikemminkin
ylilahjakas
autistinen savantti.
Se on harvinaista.
Ja vielä harvemmin,
kuten minun tapauksessani on,
henkilö itse tiedostaa tilansa
ja on kielellisesti taitava.
Hyvin usein, kun tapaan ihmisiä
ja kun he kuulevat tilastani,
syntyy kiusaantunut tunnelma.
Sen näkee heidän silmistään.
He haluavat kysyä jotakin.
Niinpä lopuksi, aika usein,
kiusaus voittaa
ja heidän suustaan livahtaa:
"Jos kerron sinulle syntymäpäiväni,
osaatko kertoa, minä viikonpäivänä synnyin?"
(Naurua)
Tai he kyselevät kuutiojuurista
tai pyytävät kertomaan ulkomuistista pitkän numeron tai tekstin.
Sallinette,
etten tänään esitä teille
mitään yhden miehen savantti-show'ta.
Sen sijaan puhun teille
jostakin
paljon mielenkiintoisemmasta
kuin syntymäpäivistä tai kuutiojuurista --
luon vähän syvällisemmän
ja paljon lähemmän katsauksen mieleni työskentelyyn.
Haluan puhua teille vähän
aisteista ja havaitsemista.
Kirjoittaessaan näytelmiä ja novelleja,
joista hän myöhemmin niitti mainetta,
Anton Tšehov piti muistikirjaa,
johon hän merkitsi
havaintojaan
ympäröivästä maailmasta --
pieniä yksityiskohtia,
joita muut eivät tuntuneet huomaavan.
Aina lukiessani Tšehovia
ja tutkiessani hänen ainutlaatuista visiotaan elämästä
muistan, miksi myös minusta
tuli kirjailija.
Kirjoissani
tutkin havaitsemisen luonnetta
ja sitä, miten eri havaitsemisen muodot
luovat erilaisia tapoja tietää
ja ymmärtää.
Tässä on kolme kysymystä,
joita olen käyttänyt kirjoissani.
Älkää yrittäkö ratkaista niitä,
vaan pyydän teitä miettimään hetken
intuitiivisesti
ja vaistonvaraisesti,
mitä päänne ja sydämenne sanovat,
kun katsotte niitä.
Esimerkiksi tuo laskutoimitus.
Pystyttekö tuntemaan, missä kohtaa lukusuoraa
ratkaisu todennäköisesti sijaitsee?
Tai kun katsotte vierasta sanaa ja äänteitä,
saatteko tuntumaa siihen merkitysten määrään,
johon se tuntuu osoittavan?
Ja mitä tulee runonsäkeeseen,
miksi runoilija on käyttänyt mieluummin
sanaa 'hare' kuin 'rabbit'?
Pyydän teitä tekemään näin,
koska uskon, että omakohtaiset aistimukset
ovat keskeisessä osassa
tiedon muodostumisessa.
Ennemmin esteettinen arviointi
kuin abstrakti järkeily
ohjaa ja muokkaa prosessia,
jonka kautta saamme ja
muodostamme tietoa.
Minä olen ääriesimerkki tästä.
Minun maailmassani sanat ja numerot
sekoittuvat väreihin, tunteisiin
ja persoonallisuuteen.
Kuten Juan sanoi,
se on tila, joka tieteessä tunnetaan termillä synestesia:
epätavallinen ristivaikutustila
eri aistien välillä.
Tässä ovat numerot yhdestä 12:teen
siten kuin minä ne näen --
jokaisella numerolla on oma muotonsa ja ominaisuutensa.
Yksi on välähdys valkoista valoa.
Kuusi on pikkuruinen ja hyvin surullinen musta aukko.
Tässä luonnoksessa numerot ovat mustavalkoisia,
mutta mielessäni jokaisella on väri.
Kolme on vihreä.
Neljä on sininen.
Viisi on keltainen.
Minä myös maalaan.
Tässä yksi maalauksistani.
Se on kahden alkuluvun kertolasku.
Kolmiulotteisia muotoja,
joiden väliin jäävä tila
luo uuden muodon,
vastauksen kertolaskuun.
Entäpä suuremmat numerot?
Paljon suurempaa kuin pii ei voi saada,
joka on matemaattinen vakio.
Se on ääretön luku --
se todellakin jatkuu loputtomiin.
Tässä maalauksessa, jonka tein
esittämään piin 20:ta ensimmäistä desimaalia,
käytin värejä
ja tunteita ja koostumuksia
ja nivoin ne yhteen
eräänlaiseksi vieriväksi numeeriseksi maisemaksi.
Mutta näen väreinä muutakin kuin numerot.
Nimittäin myös sanat
ovat minulle värejä ja tunteita
ja koostumuksia.
Tässä on ensimmäinen lause
romaanista "Lolita".
Nabokov oli itse synesteettinen.
Tässä voitte nähdä,
kuinka havaintoni L-äänteestä
saa alkusoinnun
pomppaamaan esiin.
Toinen esimerkki
on hieman matemaattisempi.
Lieköhän jotkut teistä huomaavat
lauserakenteen
romaanista "Kultahattu".
Kyseessä on tavusarja --
'wheat', yksi tavu,
'prairies', kaksi tavua,
'lost Swede towns', kolme tavua --
yksi, kaksi, kolme.
Tällainen vaikutelma tuntuu hyvin miellyttävältä
ja saa virkkeen
tuntumaan oikealta.
Palataan nyt kysymyksiin,
jotka esitin hetki sitten.
64 kertaa 75.
Shakinpelaajat tietävät,
että 64
on neliöluku,
minkä vuoksi shakkilaudoissa,
8 kertaa 8,
on 64 ruutua.
Siitä saamme muodon,
jonka voimme kuvitella ja havaita.
Entä sitten 75?
Jos 100,
jos ajatellaan, että 100 on neliö,
75 näyttäisi tältä.
Joten meidän on nyt
yhdistettävä nuo kaksi kuvaa
mielessämme --
jotakuinkin näin.
64:stä tulee 6400.
Oikeassa kulmassa,
ei tarvitse siis laskea mitään,
neljä ristiin, neljä ylös ja alas --
tekee 16.
Eli lasku itse asiassa pyytää
laskemaan 16,
16, 16.
Paljon helpompaa
kuin miten koulussa opetettiin laskemaan.
Se tekee 16, 16, 16, 48
4800 --
4 tuhatta 8 sataa
on vastaus.
Helppoa kun sen osaa.
(Naurua)
Toinen kysymys liittyi islannin kielen sanaan.
Oletettavasti joukossamme ei ole
montaakaan islannin puhujaa.
Rajaan siis vaihtoehdot kahteen.
'Hnugginn'
Onko kyseessä iloinen
vai surullinen sana?
Mitä luulette?
Selvä.
Jotkut sanovat iloinen.
Useimmat, suurin osa ihmisistä
sanoo surullinen.
Itse asiassa sana tarkoittaa surullista.
(Naurua)
Miksi tilastollisesti katsottuna
suurin osa ihmisistä pitää
sanaa surullisena, kuten tässä tapauksessa,
tai iloisena joskus muulloin?
Oma teoriani on, että kieli kehittyy niin,
että äänteet sopivat
tai vastaavat subjektiivista,
henkilökohtaista,
intuitiivista kokemusta,
jonka kuulija saa.
Katsotaanpa kolmatta kysymystä.
Se on säe eräästä John Keatsin runosta.
Sanat, kuten numerot,
ilmaisevat perustavanlaatuisia suhteita
esineiden,
tapahtumien ja voimien välillä,
joista maailmamme muodostuu.
Voidaan päätellä, että me, olemalla olemassa,
omaksumme elämämme aikana
nuo suhteet intuitiivisesti.
Ja runoilijat, kuten muut taiteilijat,
leikittelevät tällä intuitiivisella ymmärryksellä.
Mitä tulee sanaan 'hare' (suom. jänis):
sen äänneasulla on monta merkitystä englannissa.
Se voi myös viitata kuituihin, jotka kasvavat päästä.
Jos ajattelemme sitä --
tässä siitä kuva --
kuidut edustavat haavoittuvuutta.
Ne antavat periksi pienimmälle liikkeelle,
liikuttamiselle tai tunteelle.
Tällöin kuulija aistii
haavoittuvan ja jännittyneen tunnelman.
Jänis itsessään, tuo eläin --
ei kissa eikä koira vaan jänis --
miksi jänis?
Ajattele kuvaa,
älä sanaa vaan kuvaa.
Ylipitkät korvat
ja ylisuuret jalat
auttavat kuvittelemaan, tuntemaan intuitiivisesti,
mitä tarkoittaa ontua
ja vapista.
Näiden muutaman minuutin aikana
toivon voineeni kertoa
edes vähän siitä, miten näen asiat,
ja pystyneeni näyttämään,
että sanoilla voi olla värejä ja tunteita,
numeroita, muotoja ja persoonallisuutta.
Maailma on rikkaampi,
laajempi
kuin miltä se usein näyttää.
Toivottavasti olen saanut teissä aikaan
halun oppia näkemään maailma uusin silmin.
Kiitos.
(Applodeja)