Olin puhumassa 300 lapsen ryhmälle kuudesta kahdeksaanvuotiaita, lastenmuseossa, ja olin tuonnut kassillisen jalkoja mukanani, samankaltaisia kuin nämä täällä, ja annoin laittaa ne esille pöydälle, lapsille. Kokemuksesta tiedän, että lapset ovat luonnostaan uteliaita asioista, joita he eivät tiedä tai ymmärrä, tai jotka ovat heille vieraita. He oppivat pelkäämään erilaisuutta aikuisten vaikutuksesta, he ehkä sensuroivat heidän luonnollista uteliaisuuttaan, tai suitsiivat kysymyksiä toivoen lasten käyttäytyvän kohteliaasti. Joten kuvittelin ensimmäisen luokan opettajan aulassa kertomassa kurittomille lapsille: "Mitä ikinä teettekin, älkää tuijottako hänen jalkojaan." Mutta se tietysti oli päätarkoitus. Siksi olin siellä, halusin kutsua heidät katsomaan ja tutustumaan. Joten tein sopimuksen aikuisten kanssa, että lapset voivat tulla sisään ilman aikuisia kahdeksi minuutiksi itsekseen. Ovet aukeavat, lapset laskeutuvat pöydän luo, ja he tökkivät ja tonivät jalkoja, heiluttavat varpaita, ja he yrittävät panna koko painonsa sprinttijalalle nähdäkseen, mitä tapahtuu. Sanoin: "Hei lapset, nopeasti -- Heräsin tänä aamuna ja päätin, että haluan hypätä talon yli -- en minkään ison, pari kolme kerrosta -- mutta, jos ajattelette jotain eläintä, supersankaria, sarjakuvahahmoa, mitä tahansa mikä tulee mieleenne, minkälaiset jalat rakentaisitte minulle?" Välittömästi kuului huuto: "Kenguru!" "Ei, ei, ei! Pitää olla samakko!" "Ei. Sen pitäisi olla tarkastaja Gadget!" "Ei, ei, ei! Sen pitäisi olla Ihmeperhe." Ja muita asioita, joita en tunne. Sitten yksi kahdeksanvuotias sanoi: "Hei, miksi et haluaisi myös lentää?" Ja koko huone minut mukaan lukien sanoi tyyliin "Niin joo." (Naurua) Ja ihan tuosta vain minä muutuin naisesta, joka lapset oli opetettu näkemään "vammaisena", ihmiseksi, jolla oli potentiaalia, jota heidän kehoillaan ei vielä ollut. Joku, joka voisi olla superkykenevä. Mielenkiintoista. Jotkut teistä näkivätkin minut TEDissä 11 vuotta sitten. On ollut paljon puhetta, että tämä on elämän muuttava konferenssi sekä puhujille että osallistujille, ja minä en ole poikkeus. TED oli kirjaimellisesti laukaisualusta elämäni matkan seuraavalle vuosikymmenelle. Siihen aikaan esittämäni jalat olivat uraauurtavia proteeseja. Minulla oli hiilikuiduista kudotut sprinttijalat, jotka oli muotoiltu gepardin takajalan mukaan. Saatoitte nähdä ne lavalla eilen. Ja myös nämä hyvin aidon näköiset, maalatut silikonijalat. Silloin minulla oli mahdollisuus pyytää keksijöitä perinteisen lääketieteellisten proteesien tekijöiden ulkopuolelta tuomaan taitonsa mukaan proteesien teon tieteeseen ja taiteeseen. Jotta voimme lopettaa lokeroimasta muotoa, toimintaa ja estetiikkaa, ja niiden arvottamisen eri tavoin. Minun onnekseni monet ihmiset vastasivat kutsuun. Tämä matka alkoi, hassua kyllä, erään TED-osallistujan kanssa -- Chee Pearlman, joka toivottavasti on yleisössä tänään. Hän oli toimittaja lehdessä nimeltä ID, ja teki minusta lehteen kansijutun. Se aloitti uskomattoman taipaleen. Minulle kävi kummallisia yhteensattumia; olin hyväksynyt lukemattomia kutsuja puhumaan gepardi-proteesien muotoilusta ympäri maailman. Ihmiset tulivat luokseni konferenssin jälkeen, puheeni jälkeen, miehiä ja naisia. Keskustelu meni yleensä jotenkin näin: "Kuule Aimee, sinä olet todella kaunis. Et näytä vammaiselta." (Naurua) Ajattelin: "No, se on ihmeellistä, koska en tunne itseäni vammaiseksi." Se avasi silmäni tälle keskustelulle, jota voisi käydä kauneudesta. Miltä kauniin naisen tulee näyttää? Minkälainen keho on seksikäs? Ja mielenkiintoista, identiteetin kannalta, mitä tarkoittaa olla vammainen? Siis tarkoitan -- Pamela Andersonilla on enemmän proteesia kehossaan kuin minulla. Kukaan ei kutsu häntä vammaiseksi. (Naurua) Joten tämä lehti päätyi, graafisen suunnittelijan Peter Savillen kautta, muotisuunnittelija Alexander McQueenille ja valokuvaaja Nick Knightille, joka myös olivat kiinnostuneita tutkimaan tätä keskustelua. Joten kolme kuukautta TEDin jälkeen olin koneessa Lontooseen, tekemään ensimmäistä muotikuvaustani, joka johti tähän kansikuvaan -- Fashion-able? (Muoti-kykyinen?) Kolme kuukautta siitä, tein ensimmäisen muotinäytökseni Alexander McQueenille saarnipuusta käsin kaiverretuilla jaloilla. Kukaan ei tiennyt -- kaikki luulivat niiden olevan puiset saappaat. Minulla on ne täällä lavalla mukanani: Viiniköynnöksiä, magnolioita, tyrmäävät. Runous merkitsee. Runous nostaa banaalin ja laiminlyödyn esineen taiteen valtakuntaan. Se voi muuttaa asian, joka saattoi olla pelottava, joksikin, joka kutsuu katsomaan, ja tarkastelemaan pidempään, ja ehkä jopa ymmärtämään. Opin tämän omakohtaisesti seuraavassa seikkailussani. Taitelija Matthew Barney, elokuvatyössään "The Cremaster Cycle". Tässä se todella iski minuun -- jalkani voisivat olla puettavia veistoksia. Tässä kohtaa aloin siirtyä pois tarpeesta toistaa ihmismäisyyttä ainoana esteettisenä ideaalina. Joten teimme jalkoja, joita ihmiset hellästi kutsuivat lasijaloiksi, vaikka ne itse asiassa ovat läpinäkyvää polyuretaania, eli keilapallojen materiaalia. Painavat! Sitten teimme nämä jalat, jotka muokattiin maasta. Niissä kasvoi perunan mukuloita, ja punajuuria yläosasta, ja erittäin ihana messinkivarvas. Tässä suurennos siitä. Toinen hahmo oli puoliksi nainen, puoliksi gepardi -- pieni kunnianosoitus elämälleni urheilijana. 14 tuntia proteesimeikkausta muuntuakseni olioksi, jolla oli nivelletyt tassut, kynnet ja häntä, joka heilui ympäriinsä kuin gekkolla. (Naurua) Toinen jalkapari, jonka parissa teimme yhteistyötä olivat nämä ... ne näyttävät meduusan jaloilta. Myös polyuretaanista. Ainoa tarkoitus joka näillä jaloilla voi olla, elokuvan puitteista irrotettuna, on stimuloida aisteja ja herättää mielikuvitus. Hulluttelukin on tärkeää. Nykyään minulla on yli tusina paria proteesijalkoja, jotka eri ihmiset ovat tehneet minulle, ja niiden avulla minulla on erilaisia mahdollisuuksia käyttää maata jalkojeni alla. Ja voin muuttaa pituuttani -- Minulla on viisi eri pituutta. (Naurua) Tänään olen 185 cm. Nämä jalat teetätin vähän yli vuosi sitten Dorset Orthopaedicissa Englannissa, ja tuodessani ne kotiin Manhattanille, menin ensimmäisenä iltana hienoihin juhliin. Ja tyttö, joka on tuntenut minut vuosikausia normaalipituudessani 173 cm -- Hänen leukansa loksahti, kun hän näki minut, ja hän oli aivan: "Mutta olet niin pitkä!" Sanoin: "Tiedän. Eikö olekin hauskaa?" Se on ikään kuin olisi kahdet puujalat päällekkäin, mutta suhteeni ovenkarmeihin muuttui täysin odottamattomasti. Ja minusta se oli hauskaa. Hän katsoi minua ja sanoi: "Mutta, Aimee, se ei ole reilua." (Naurua) (Aplodeja) Uskomatonta kyllä, hän todella tarkoitti sitä. Ei ole reilua, että voi muuttaa pituuttaan, miten haluaa. Ja silloin tiesin, että suhteeni yhteiskuntaan on muuttunut syvällisesti tämän viimeisen vuosikymmen aikana. Se ei ole enää keskustelu vajaavuuden voittamisesta. Se on keskustelu lisäämisestä. Se on keskustelu potentiaalista. Tekoraaja ei enää kuvaa tarvetta korvata menetys. Se voi toimia symbolina siitä, että sen käyttäjällä on voima luoda mitä ikinä he vain haluavat luoda siihen tilaan. Joten ihmiset, joita yhteiskunta tapasi pitää vammaisina, voivat nyt tulla omien identiteettiensä arkkitehdeiksi ja jatkaa identiteettiensä muuttamista suunnittelemalla kehojaan heille annetulla voimalla. Juuri nyt minua innostaa se, että yhdistämällä uusinta teknologiaa -- robotiikkaa, bioniikkaa -- ikivanhan runouden kanssa, me siirrymme lähemmäs ymmärrystä kollektiivisesta ihmisyydestä. Mielestäni halutessamme löytää ihmisyyden koko potentiaalin meidän täytyy juhlia niitä sydäntäsärkeviä vahvuuksia ja ihania vajaavuuksia, joita meillä kaikilla on. Ajattelen Shakespearen Shylockia: "Jos meitä pistää emmekö vuoda verta? Jos meitä kutittaa emmekö naura?" Meidän ihmisyytemme ja kaikki sen sisältämä potentiaali tekevät meistä kauniita. Kiitos. (Aplodeja)