25.000

NAISEN NAAMIO - PERSONA
INGMAR BERGMANIN ELOKUVA

Tohtori kysyi minua. - Onko sisar
Alma jo tavannut rouva Voglerin?

En vielä.
- Kerron rouvan tilanteesta -

ja siitä, miksi teidät
valittiin hänen hoitajakseen.

Rouva Vogler on näyttelijätär.
Elektran viimeisessä esityksessä -

hän vaikeni ja katsoi
hämmästyneenä ympärilleen.

Hän oli vaiti kokonaisen minuutin.

Esityksen jälkeen
hän pyysi anteeksi sanoen -

että oli täyttynyt naurulla.

Seuraavana päivänä
teatterilta kysyttiin -

oliko rouva unohtanut
harjoitukset.

Taloudenhoitaja löysi rouvan
sängystä makaamasta.

Hän oli hereillä, mutta ei vastannut
kysymyksiin eikä liikkunut.

Tila on kestänyt kolme kuukautta.
Hänelle on tehty kaikki tutkimukset.

Tulos on selvä: hän on täysin terve
sekä henkisesti että fyysisesti.

Kyseessä ei ole hysteerinen reaktio.
Onko sisar Almalla kysyttävää?

Eikö? Siinä tapauksessa voitte
mennä rouva Voglerin luokse.

Päivää, rouva Vogler.

Minä olen sisar Alma.
Minut on palkattu hoitamaan teitä.

Voisin kertoa hieman itsestäni.
Olen 25-vuotias, kihloissa.

Valmistuin hoitajaksi
kaksi vuotta sitten.

Vanhemmillani on maatila.

Äitinikin oli sairaanhoitaja
ennen kuin meni naimisiin.

Haen päivällistarjottimen.

Paistettua maksaa ja
hedelmäsalaattia. Se näytti hyvältä.

Ettekö halua ylemmäs?
Onko näin hyvä?

Sisar Alma,
mikä on ensivaikutelmanne?

En osaa sanoa.

Hänen kasvonsa näyttävät pehmeiltä,
jopa lapsellisilta. Mutta silmät...

Hänellä on ankara katse.
Muuta en osaa sanoa. Ei pitäisi...

Mitä aioitte sanoa?
- Aioin kieltäytyä tehtävästä.

Pelästyittekö jotakin?
- En varsinaisesti.

Rouva tarvitsisi ehkä vanhemman
ja kokeneemman hoitajan.

Tarkoitan elämänkokemusta.

Minä en ehkä selviä.
- Miten?

Henkisesti.
- Henkisesti?

Jos rouvan mykkyys ja liikku-
mattomuus on tietoinen päätös -

ja onhan se,
koska hän on terve.

Päätös viestii suuresta henkisestä
voimasta. Ehkä minä en riitä.

Ehkä rouva
haluaisi katsella hämärän tuloa.

Laitanko radion päälle?
Siellä menee kuunnelma.

{Y:i}Suo anteeksi, rakkaani.

{Y:i}Anna minulle anteeksi.

{Y:i}Kaipaan vain anteeksiantoasi.

Mitä rouva nauraa?
Onko näyttelijätär noin huvittava?

{Y:i}Mitä sinä tiedät
armeliaisuudesta? Mitä?

Minä en taida ymmärtää
tuollaisen päälle.

Elokuvat ja teatteri kiinnostavat,
mutta käyn niissä harvoin.

lhailen taiteilijoita
suunnattoman paljon.

Taiteella on
valtava merkitys elämässä -

etenkin ihmisille,
joilla on jollain tavoin vaikeaa.

Minun ei pitäisi puhua tällaisia.
Liikun heikoilla jäillä.

Katsotaan, löydänkö musiikkia.

Onko nyt hyvä?

Hyvää yötä, rouva Vogler,
nukkukaa hyvin.

Hitto...

On se outoa. Sitä voi
pyöriä ympäriinsä miten vain -

tehdä melkein mitä tahansa.

Menen naimisiin Karl-Henrikin
kanssa ja me saamme pari lasta -

jotka minä kasvatan.

Se on ennaltamäärättyä,
siihen ei ole mitään sanomista.

Se on valtavan turvallista.

Minulla on työ, josta pidän.

Sekin on hyvä,
tosin toisella tavalla.

Mutta se on hyvä.

Ihmettelen, mitä vikaa
hänessä oikeastaan on.

Elisabeth Vogler...

Elisabeth...

Haluaako rouva, että avaan kirjeen?

Luenko sen?

Luenko sen teille?

"Rakkahin Elisabeth. Koska en saa
tavata sinua, kirjoitan sinulle."

"Jos et halua lukea kirjettäni,
unohda se."

"Minun on pakko
yrittää ottaa yhteyttä" -

"koska minua vaivaa kysymys:"

"Olenko tehnyt sinulle pahaa?
Loukannut sinua tietämättäni?"

"Onko välillemme kehkeytynyt
jokin kauhea väärinkäsitys?"

Jatkanko lukemista?

"Ymmärtääkseni olimme onnellisia.
Lähempänä toisiamme kuin koskaan."

"Muistatko, kuinka sanoit alkavasi
ymmärtää, mitä avioliitto sisältää?"

"Opetit minulle..."
En saa tästä selvää.

Saan sittenkin.

"Opetit minulle, että olemme
kuin kaksi pelokasta lasta" -

"täynnä hyvää tahtoa
ja hyviä aikomuksia, mutta..."

"...joita ohjaavat voimat,
joita hallitsemme vain osin."

"Muistatko sanoneesi tuon kaiken?"

"Olimme kävelyllä metsässä."

"Pysähdyit
ja tartuit takkini vyöhön."

Mukana on valokuva.

Valokuva pojasta. En tiedä...

Haluaako rouva sen?

Poika on valtavan suloinen.

Elisabeth, minulla on ehdotus.
Sinun ei kannata jäädä sairaalaan.

Siitä on pelkkää vahinkoa.
Et halua kotiin, joten ehdotan -

että muutat sisar Alman kanssa
kesämökilleni meren rannalle.

Kyllä minä ymmärrän.

Epätoivoinen haave vain olla,
ei toimia.

Joka hetki tietoisena, valppaana.

Kuilu sen välillä, mitä olet
muiden nähden ja mitä itsesi nähden.

Huimauksen tunne
ja alituinen nälkä saada paljastua.

Haluat että lävitsesi nähdään, sinut
mitätöidään, ehkä jopa tuhotaan.

Jokainen äänensävy valhe,
jokainen ele huijausta -

jokainen hymy irvistys.

Riistää henki itseltään?
Ei sentään, se on sopimatonta.

Mutta voi ryhtyä liikkumattomaksi.
Vaieta. Silloin ei valehtele.

Voi sulkeutua itseensä.
Ei tarvitse esittää rooleja -

paljastaa kasvojaan tai
epäaitoja eleitä. Niin sitä luulisi.

Mutta todellisuus kiusaa. Piilo-
paikkasi ei ole tarpeeksi tiivis.

Sisään tihkuu merkkejä elämästä.

Ja niihin on pakko reagoida.

Kukaan ei kysy,
ovatko ne aitoja vai eivät.

Oletko aito vai valheellinen.
Se on tärkeää vain teatterissa.

Ja tuskin edes siellä.

Ymmärrän sinua. Ymmärrän,
että vaikenet ja olet liikkumaton.

Että olet tehnyt
tahdottomuudesta taidetta.

Ymmärrän ja ihailen.

Aiot pysyä tässä roolissa,
kunnes se on esitetty loppuun -

eikä ole enää kiinnostava.
Silloin voit jättää sen -

kuten olet jättänyt
kaikki muutkin roolisi.

{Y:i}Kesän lopulla rouva Vogler ja Alma
muuttavat tohtorin kesämökille.

{Y:i}Meren läheisyys sopii
näyttelijättärelle erityisen hyvin.

{Y:i}Hänet lamauttanut apatia
alkaa tehdä tilaa kävelyille -

{Y:i}kalastusretkille, ruoanlaitolle
ja kirjeiden kirjoittamiselle.

{Y:i}Sisar Alma viihtyy eristyksissä
ja hoitaa potilastaan huolella.

Etkö tiedä, että käsien vertaaminen
tietää huonoa onnea?

Elisabeth. Voinko lukea sinulle
otteen kirjastani, vai häiritsenkö?

"Kaikki pelko, jota mukanamme
kannamme, romahtaneet unelmamme."

"Selittämätön julmuus; ahdistus,
kun jäämme ulkopuolisiksi."

"Tuskallinen tieto
maallisistamme oloistamme" -

"on kiteyttänyt toivomme maailman
ulkopuolisesta pelastuksesta."

"Uskomme ja epäilyksemme huudot
pimeyteen ja hiljaisuuteen" -

"ovat ikävä todiste
hylätyksi tulemisestamme" -

"ja pelokkaasti vaietusta
tiedostamme."

Luuletko, että se on totta?

Minä en usko tähän.

Kunpa voisi muuttua... Olen laiska
ja tunnen huonoa omatuntoa.

Karl-Henrik syyttää minua
kunnianhimon puutteesta.

Olen kuulemma kuin unissakävelijä.
Minusta se on epäreilua.

Sain ryhmäni parhaat arvosanat.
Hän taitaa tarkoittaa jotakin muuta.

Arvaa, mitä joskus mietin.

Opiskelusairaalassani oli
koti vanhoille sairaanhoitajille.

He ovat omistautuneet vain työlleen
ja kantaneet aina univormujaan.

Siellä he asuvat pikku huoneissaan.

Ajattele, että omistaisi
koko elämänsä jollekin asialle.

Uskoo johonkin, suorittaa jotakin,
löytää elämälleen tarkoituksen.

Pitää kiinni jostakin,
tapahtui mitä tahansa. Se on oikein.

Olla tärkeä muille ihmisille.
Etkö ole samaa mieltä?

Kuulostaahan se lapselliselta.
Mutta minä uskon siihen.

Kylläpä sataa.

Niin, hän oli naimisissa.
Suhteemme kesti viisi vuotta.

Sitten hän kyllästyi.

Olin hurjan rakastunut.
Hänkin oli aluksi.

Muistan sen jatkuvana tuskana.
Kärsimystä ja lyhyitä hetkiä...

Muistin sen, koska opetit minut
tupakoimaan. Hän poltti valtavasti.

Näin jälkikäteen se tuntuu
banaalilta. Kuin novellilta.

Jollain oudolla tavalla se ei
koskaan tuntunut todelliselta.

Miten sen sanoisi... Minä en
ainakaan ollut todellinen hänelle.

Kärsimykseni oli todellista.

Mutta jotenkin se kuului asiaan,
jollakin inhalla tavalla.

Niin sen piti olla.

Jopa siinä,
mitä sanoimme toisillemme.

Minulle on sanottu,
että olen hyvä kuuntelija. Hassua.

Kukaan ei ole kuunnellut minua.
Kuten sinä. Kuuntelet oikeasti.

Olet ensimmäinen, joka kuuntelee
minua. Se on takuulla tylsää.

Voisit lukea hyvää kirjaa.
Puhun ihan valtavasti.

Puhuminen tuntuu hyvältä.
Lämpimältä ja hyvältä.

Oloni on ihan erilainen
kuin koskaan ennen.

Olen aina toivonut siskoa. Minulla
on hurjan monta veljeä. Seitsemän.

Minä synnyin hännänhuippuna.
Olen aina ollut poikien ympäröimä.

Pidän pojista.

Sinullahan on paljon kokemusta,
kun olet näyttelijätär.

Pidän Karl-Henrikistä kovasti -

mutta ihminen rakastaa vain kerran.
Olen uskollinen hänelle.

Ammattini tarjoaa kyllä
mahdollisuuksia, se on varma.

Vuokrasin Karl-Henrikin kanssa
mökin merenrannalta.

Oli kesäkuu, olimme kahden.

Yhtenä päivänä Karl-Henrik lähti
kaupunkiin ja menin yksin rannalle.

Oli lämmintä ja mukavaa.

Siellä oli toinenkin tyttö.
Hän asui läheisellä saarella -

mutta hän oli melonut meidän
rannallemme, koska se oli etelässä.

Makasimme alastomina rinnakkain
ja otimme aurinkoa.

Nukahdimme, heräsimme
ja rasvasimme itsemme.

Meillä oli päässämme hatut,
sellaiset halvat olkihatut.

Minun hattuni ympärillä
oli sininen nauha.

Makasin ja katselin hattuni alta
maisemaa, merta ja aurinkoa.

Se oli jotenkin hassua.

Yhtäkkiä näin kaksi hahmoa hyppi-
mässä kallioilla yläpuolellamme.

He menivät piiloon
ja tirkistelivät meitä.

"Kaksi poikaa katselee meitä",
sanoin sille tytölle, Katarinalle.

"lhan vapaasti", hän sanoi
ja kääntyi selälleen.

Se oli kummallinen tunne. Halusin
nousta ja pukeutua kylpytakkiin -

mutta makasin vain vatsallani
takamus pystyssä.

En hävennyt yhtään,
olin ihan rento.

Ja Katarina oli vieressäni
rintoineen ja paksuine reisineen.

Hän vain makasi siinä
ja hihitteli itsekseen.

Näin poikien tulleen lähemmäs.
He seisoivat ja katsoivat meitä.

Näin, että he olivat
hurjan nuoria.

Toinen heistä, se rohkeampi -

tuli luoksemme ja asettui
Katarinan viereen.

Hän oli muka kiinnostunut jalastaan
ja kaiveli varvasvälejään.

Minut valtasi kummallinen tunne.

Yhtäkkiä Katarina sanoi:
"Tule hetkeksi tänne."

Hän otti poikaa kädestä ja auttoi
tätä riisumaan farkut ja paidan.

Yhtäkkiä poika oli hänen päällään.
Katarina piteli häntä takamuksesta.

Toinen poika vain istui kalliolla
ja katseli.

Kuulin miten Katarina kuiskasi
pojan korvaan ja nauroi.

Pojan kasvot olivat ihan vieressäni.
Ne olivat punaiset ja turvonneet.

Yhtäkkiä käännyin ympäri ja sanoin:
"Etkö tulisi minunkin luokseni?"

Ja Katarina sanoi:
"Mene hänen luokseen."

Poika irtautui Katarinasta
ja kaatui minun päälleni.

Hän otti kiinni rinnasta.
Ai että se sattui.

Olin ihan valmis
ja tulin melkein heti.

Olin juuri sanomassa,
että hänen on oltava varovainen.

Silloin hän tuli. Ensimmäistä kertaa
tunsin siementen syöksyvän sisääni.

Hän piti minua olkapäistä ja kaartui
taaksepäin. Tulin monta kertaa.

Katarina makasi ja katseli
ja piti pojasta takaapäin kiinni.

Kun poika oli valmis,
Katarina otti hänet syliinsä -

ja käytti pojan kättä.

Kun häneltä tuli,
hän huusi kimeästi.

Aloimme nauraa kaikki kolme.
Huusimme toiselle pojalle.

Hän oli Peter.

Hän tuli hämillään luoksemme
ja näytti palelevan helteessä.

Katarina napitti hänen housunsa auki
ja alkoi leikitellä.

Kun pojalta tuli,
Katarina otti hänet suuhunsa.

Poika kumartui ja alkoi suudella
hänen selkäänsä. Katarina kääntyi -

ja antoi rintansa pojan suuhun.

Toinen poika kiihottui niin,
että mekin aloitimme uudelleen.

Se oli yhtä ihanaa
kuin edellisellä kerralla.

Sen jälkeen me uimme
ja erosimme.

Kun tulin mökille, Karl-Henrik
oli palannut kaupungista.

Söimme päivällistä ja joimme
hänen tuomaansa punaviiniä.

Sitten makasimme yhdessä. Se ei
ole koskaan tuntunut niin hyvältä.

Voitko kuvitella?

Tulin tietenkin raskaaksi.

Karl-Henrik, joka opiskelee lääkä-
riksi, vei minut ystävänsä luokse -

joka teki minulle abortin.

Olimme tyytyväisiä.
Emme halunneet lasta.

Emme ainakaan juuri silloin.

Ei voi olla totta.
Tämä ei liity mihinkään.

Huono omatunto pikkujutuista.
Voitko kuvitella?

Miten kaikkien tavoitteiden käy?
Eihän tämä ole tarpeen.

Eikö voi olla yksi ja sama ihminen?
Samalla kertaa. Siis kaksi ihmistä?

Luoja kuinka hullua.

Ei tämän takia kannata pillittää.
Haen nenäliinan.

On melkein aamu.
Sataa edelleen.

Puhun kuin papupata. Minä olen
puhunut ja sinä olet kuunnellut.

Ei elämäni voi kiinnostaa sinua.
Olisinpa kuin sinä.

Arvaa mitä ajattelin,
kun olin nähnyt elokuvasi.

Kun tulin kotiin,
katsoin peiliin ja ajattelin:

"Mehän olemme samannäköisiä."

Sinä olet tietysti paljon kauniimpi,
mutta olemme silti samannäköisiä.

Voisin muuttua sinuksi,
jos oikein yrittäisin.

Siis sisimmältäni.

Sinä voisit muuttua minuksi,
noin vain.

Sielusi olisi tietysti liian iso.
Se työntyisi ulos.

Mene sänkyyn.
Muuten nukahdat pöydän ääreen.

Ei, nyt pitää mennä sänkyyn.
Muuten nukahdan pöydän ääreen.

Se olisi epämukavaa.

Hyvää yötä.

Kuule, Elisabeth.

Puhuitko minulle eilen illalla?

Kävitkö yöllä luonani?

Vienkö sinunkin kirjeesi?
Maistan vähäsen.

Rakas ystävä,
haluaisin aina elää näin.

Vaieta, elää erilläni,
minimoida tarpeeni -

tuntea, miten runneltu sielu
alkaa vihdoinkin oieta.

Alma huolehtii minusta, hemmottelee
minua liikuttavalla tavalla.

Luulen, että hän viihtyy
ja on kiintynyt minuun -

jopa hieman rakastunut
tiedostamattomalla tavalla.

On hauskaa tarkkailla häntä.

Joskus hän itkee
menneitä syntejään -

orgioita tuntemattoman pojan kanssa,
niitä seurannutta aborttia.

Hän myös valittaa -

etteivät hänen kuvitelmansa
elämästä vastaa hänen tekojaan.

Luet näytelmää.

Se on terveyden merkki.
Raportoin siitä tohtorille.

Emmekö voisi pian lähteä täältä?
Alan kaivata kaupunkiin.

Etkö sinä kaipaa?

Haluaisitko tehdä minut iloiseksi?

Tiedän että se on uhraus,
mutta tarvitsen apuasi.

Ei se ole mitään vaarallista.
Haluaisin, että puhut kanssani.

Ei mitään ihmeellistä.
Voimme puhua mistä tahansa.

Mitä syömme päivälliseksi -

tai onko vesi kylmää myrskyn jäl-
keen. Niin kylmää, ettemme voi uida.

Puhutaan vain muutama minuutti.
Yksi minuutti.

Voit lukea minulle kirjaasi.
Sano edes pari sanaa.

Yritän olla suuttumatta.
Vaikenet, ja se on sinun asiasi.

Mutta nyt sinun pitää puhua.

Kulta kiltti,
etkö sanoisi yhtä ainutta sanaa?

Tiesin, että kieltäytyisit.
Et voi tietää, miltä minusta tuntuu.

Luulin, että suuret taiteilijat
suhtautuvat muihin myötätunnolla.

Että luovuus kumpuaa myötätunnosta
ja tarpeesta auttaa. Olin typerä.

Sinä käytit minua. En tiedä mihin.
Nyt viskaat minut sivuun.

Tiedän kyllä,
kuinka hölmöltä se kuulostaa:

"Käytit minua hyväksesi ja nyt
viskaat minut sivuun." Se on totta.

Silmälaseja myöten.

Loukkasit minua. Olet nauranut
minulle selkäni takana.

Luin kirjeen, jonka kirjoitit
tohtorille. Kuori ei ollut kiinni.

Luin sen läpikotaisin.

Sait minut puhumaan.

Kerroin asioita,
joita en ole kertonut muille.

Ja sinä kerroit ne eteenpäin.
Melkoista tutkimusta. Senkin...

Nyt kyllä puhut.
Jos on sanottavaa, niin helvetti...

Älä!

Taisit pelästyä.

Sekunnin ajan pelkäsit oikeasti,
eikö totta?

Aitoa kuolemanpelkoa.

Ajattelit, että Alma on tullut
hulluksi. Millainen ihminen olet?

Vai ajattelitko: Painan mieleeni nuo
kasvot. Tuon äänensävyn, ilmaisun.

Tätä rökitystä et hevin unohda.

Sinä vain naurat.

Minulle se ei ole niin helppoa.
Eikä hauskaa.

Mutta sinulla on aina naurusi.

Pitääkö sen olla näin?

Onko niin tärkeää, ettei valehtele?

Että puhuu totta,
vilpittömällä äänensävyllä?

Voiko edes elää puhumatta pötyä?
Valehtelematta, ilman verukkeita?

Eikö voisi antaa itselleen luvan
veltto ja vetelä, valheellinen?

Ihminen voi olla parempi, jos antaa
itsensä olla sellainen kuin on.

Sinä et ymmärrä. Et ymmärrä,
mitä sanon. Olet saavuttamaton.

Tohtori sanoi, että olet henkisesti
terve. Ehkä olet muita hullumpi.

Näyttelet tervettä. Teet sen
niin hyvin, että kaikki uskovat.

Kaikki paitsi minä.
Tiedän, kuinka mätä olet.

Käytökseni on kamalaa.

Elisabeth! Anna anteeksi!
Käyttäydyn kuin idiootti.

En tiedä, mikä minuun meni.
Minunhan pitäisi auttaa sinua.

Sitten luin sen kamalan kirjeen.
Petyin valtavasti.

Sinä itse pyysit,
että kertoisin itsestäni.

Se oli mukavaa.
Näytit kiltiltä ja ymmärtäväiseltä.

Olin juonut.
Tuntui hyvältä kertoa kaikki.

Olin imarreltu, kun kuuluisa
näyttelijätär jaksoi kuunnella.

Taisin ajatella, että olisi mukavaa,
jos siitä olisi iloa sinulle.

Mutta sehän oli kamalaa.
Täyttä ekshibitionismia.

Elisabeth, haluan
että annat minulle anteeksi.

Pidän sinusta niin paljon.
Olet tärkeä minulle.

Olen oppinut sinulta paljon.
En halua erota vihoissa.

Et halua antaa anteeksi,
olet niin kopea!

Et halua alentua,
sinusta se ei ole tarpeen!

Minä en... En...

{Y:i}Ei puhu, ei kuuntele,
ei ymmärrä...

{Y:i}Elisabeth!

{Y:i}Mitä keinoa...
kyetäkseen ymmärtämään?

{Y:i}Käytännöllisesti katsoen...

Kun nukut, kasvosi ovat veltot.

Suusi on turvonnut ja ruma.

Otsassasi on ilkeä ryppy.

Tuoksut unelta ja itkulta.

Näen pulssin kaulallasi.

{Y:i}Siinä on arpi, jonka peität yleensä meikillä.
- Elisabeth!

{Y:i}Elisabeth!

Hän huutaa taas. Otan selvää,
mitä hän haluaa meistä.

Hän on tunkeutunut
yksinäisyyteemme.

Elisabeth.

Elisabeth.
Anteeksi, jos säikäytin sinut.

En minä ole Elisabeth.
- Ei minulla ole mitään vaateita.

En ole halunnut häiritä sinua,
ymmärrän kyllä.

Tohtori on selittänyt kaiken.

Vaikeinta on selittää
pienelle pojallesi. Teen parhaani.

Syvemmällä on jotakin,
jota on vaikea havaita.

Ihminen rakastaa toista
tai pikemminkin sanoo rakastavansa.

Se on ymmärrettävää,
sanat ovat kouriintuntuvia.

Herra Vogler, en ole vaimonne.
- Ihminen rakastuu.

Rakentaa pienen yhteisön.
Se tuo turvallisuutta.

Sen avulla kestää elää.

Miten kertoisin ajatukseni
harhailematta?

Pitkästyttämättä sinua?

Rakastan sinua
yhtä paljon kuin ennenkin.

Älä pelkää, rakkaani'

Onhan meillä toisemme.
Luotamme toisiimme.

Tiedämme toistemme ajatukset,
rakastamme toisiamme.

Eikö totta? - Kyllä, ja tärkeintä
on ponnistelu, eivät tulokset.

Se, että näemme toisemme lapsina.
Avuttomina yksinäisinä lapsina.

Kerro pienelle pojallesi,
että äiti tulee pian takaisin.

Äiti on ollut sairas,
mutta hän ikävöi pientä poikaansa.

Muista ostaa hänelle jokin lelu.

Se on lahja äidiltä,
älä unohda sitä.

Tunnen valtavaa hellyyttä
sinua kohtaan.

Se on melkein sietämätöntä.
En tiedä, mitä tekisin sen kanssa.

Minä elän hellyydestäsi.

Onko sinun hyvä olla kanssani?
Tuntuuko sinusta hyvältä?

Olet ihana rakastaja, tiedät sen.
- Pieni rakkaani.

Anna minulle unilääkettä,
heitä minut pois. En voi jatkaa!

Rakkaani... - Anna minun olla,
koko juttu on vitsi!

Olen kylmä ja mätä
ja välinpitämätön.

Kaikki on pelkkää valhetta
ja vääryyttä.

Elisabeth, mitä sinulla on siinä?

Mitä piilottelet kätesi alla? Näytä.

Pienen poikasi kuva.
Se, jonka revit palasiksi.

Meidän pitää puhua tästä.

Kerro, Elisabeth.

No, minä kerron.

Se oli eräänä iltana juhlissa,
eikö totta?

Oli myöhäistä ja meluisaa.
Aamutunneilla joku seurueesta sanoi:

"Elisabeth, sinulla on melkein
kaikkea naisena ja taiteilijana."

"Mutta sinulta puuttuu äidillisyys."

Nauroit, sillä se kuulosti
sinusta naurettavalta.

Mutta jonkin ajan kuluttua
huomasit ajattelevasi niitä sanoja.

Huolestuit yhä enemmän. Annoit
miehesi tehdä sinut raskaaksi.

Halusit äidiksi.

Kun huomasit olevasi raskaana,
pelästyit.

Pelkäsit vastuuta, sitoutumista,
joutuvasi pois teatterista.

Pelkäsit kipua, kuolemaa,
paisuvaa vartaloa.

Mutta esitit koko ajan onnellisen
nuoren odottavan äidin roolia.

Kaikki sanoivat: "Kylläpä hän on
kaunis, kauniimpi kuin koskaan."

Yritit moneen otteeseen
saada sikiön pois.

Se epäonnistui. Kun ymmärsit,
ettet voi asialle mitään -

aloit vihata lasta ja toivoit,
että se syntyisi kuolleena.

Toivoit, että lapsi olisi kuollut.

Toivoit kuollutta lasta.

Synnytys oli pitkä ja vaikea.
Kärsit useita päiviä.

Lopulta lapsi vedettiin
pihdeillä ulos.

Katsoit inisevää lasta kauhulla
ja kuiskasit:

"Etkö voisi kuolla pian?"

Mutta poika jäi henkiin.
Hän huusi yötä päivää.

Sinä vihasit häntä.

Pelkäsit ja kärsit
huonosta omastatunnosta.

Lopulta sukulaiset ja hoitaja
ottivat pojan hoitoonsa.

Saatoit nousta sairasvuoteeltasi
ja palata teatteriin.

Mutta kärsimys ei loppunut.

Pieni poika tunsi käsittämätöntä
rakkautta äitiään kohtaan.

Välttelet epätoivoisesti.

Tunnet, ettet voi vastata siihen.
Yrität ja yrität.

Mutta kohtaamisenne
ovat julmia ja kömpelöitä.

Sinä et osaa,
olet kylmä ja välinpitämätön.

Hän katsoo sinua, hän rakastaa
sinua ja on niin pehmeä.

Haluat lyödä häntä,
koska hän ei jätä sinua rauhaan.

Hän on vastenmielinen paksuine
suineen, rumine vartaloineen -

ja kosteine vetoavine silmineen.

Hän on vastenmielinen
ja sinua pelottaa.

Mikä se on?
Mitä piilottelet kätesi alla? Näytä.

Pienen poikasi kuva.
Se, jonka revit palasiksi.

Meidän pitää puhua tästä.

Kerro, Elisabeth.

No, minä kerron.

Se oli eräänä iltana juhlissa,
eikö totta?

Oli myöhäistä ja meluisaa.
Aamutunneilla joku seurueesta sanoi:

"Elisabeth, sinulla on melkein
kaikkea naisena ja taiteilijana."

"Mutta sinulta puuttuu äidillisyys."

Nauroit, sillä se kuulosti
sinusta naurettavalta.

Mutta jonkin ajan kuluttua
huomasit ajattelevasi niitä sanoja.

Huolestuit yhä enemmän. Annoit
miehesi tehdä sinut raskaaksi.

Halusit äidiksi.

Kun huomasit olevasi raskaana,
pelästyit.

Pelkäsit vastuuta, sitoutumista,
joutuvasi pois teatterista.

Pelkäsit kipua, kuolemaa,
paisuvaa vartaloa.

Mutta esitit koko ajan onnellisen
nuoren odottavan äidin roolia.

Kaikki sanoivat: "Kylläpä hän on
kaunis, kauniimpi kuin koskaan."

Yritit moneen otteeseen
saada sikiön pois.

Se epäonnistui. Kun ymmärsit,
ettet voi asialle mitään -

aloit vihata lasta ja toivoit,
että se syntyisi kuolleena.

Toivoit, että lapsi olisi kuollut.

Toivoit kuollutta lasta.

Synnytys oli pitkä ja vaikea.
Kärsit useita päiviä.

Lopulta lapsi vedettiin ulos
pihdeillä.

Katsoit inisevää lasta kauhulla
ja kuiskasit:

"Etkö voisi kuolla pian?"

Poika huusi yötä päivää.
Sinä vihasit häntä.

Pelkäsit ja kärsit
huonosta omastatunnosta.

Lopulta sukulaiset ja hoitaja
ottivat pojan hoitoonsa.

Saatoit nousta sairasvuoteeltasi
ja palata teatteriin.

Mutta kärsimys ei loppunut.

Pieni poika tunsi käsittämätöntä
rakkautta äitiään kohtaan.

Välttelet epätoivoisesti.

Tunnet, ettet voi vastata siihen.
Yrität ja yrität.

Mutta kohtaamisenne
ovat julmia ja kömpelöitä.

Sinä et osaa,
olet kylmä ja välinpitämätön.

Hän katsoo sinua, hän rakastaa
sinua ja on niin pehmeä.

Haluat lyödä häntä,
koska hän ei jätä sinua rauhaan.

Hän on vastenmielinen paksuine
suineen, rumine vartaloineen -

ja kosteine vetoavine silmineen.

Hän on vastenmielinen
ja sinua pelottaa.

Ei! Minä en ole
samanlainen kuin sinä.

En tunne samalla tavalla.

Olen sisar Alma,
olen täällä auttamassa sinua.

Minä en ole Elisabeth Vogler.
Sinä olet Elisabeth Vogler.

Minä haluan mielelläni...

Minä rakastan...

Minulla ei ole...

Olen oppinut melko paljon.

Saa nähdä,
miten pitkään selviän.

Minusta ei koskaan tule samanlaista
kuin sinusta. Muutun koko ajan.

Voit tehdä minulle mitä haluat.
Et saa minua kiinni.

Älä välttele mitään.
Puhdista valo. Toisenlainen.

Ei nyt, ei ei.

Varoitus, ilman aikoja.
Odottamaton.

Sen piti tapahtua,
se ei ollut epäonnistuminen.

Siinä sinä seisot,
vaikka minun pitäisi.

Ei sisäisesti...
Jotkut neuvovat toisia.

Ehkä epätoivoisesti...

Mutta missä on lähin?

Mikä sen nimi on?
Ei, ei, ei...

Meitä, me, minua, minä...

Sanoja monta niin rumaa.
Käsittämätön tuska...

Yritä nyt kuunnella minua.
Toista perässäni mitä sanon.

Ei mitään.

Ei mitään, ei mitään.

Ei mitään.

Näin on hyvä.
Näin sen pitää olla.