"Hautajaisia päässäni vietettiin,
siellä edestakaisin
suruväki kulki ja kulki,
kunnes tajun jo kadotin.
Kun he istuivat, toimitus alkoi
kuin rummutus loputon,
joka kumisi, kumisi, kunnes
oli mieleni tunnoton.
Sitten kuulin, kun arkkua nostettiin,
yli sieluni askeleet kirskuivat
samoin saappain lyijyisin,
sitten taivas kuin yhtenä
kävi ruumiskellona soimaan
koko oleva korvanaan;
minut yksin hiljaisuuteen
oli hylätty, vieraana.
Jokin palkki päässäni silloin
petti, ja putosin syvyyksiin
suistuen yhä uudelleen
jo tietymättömiin."
Masennus tunnetaan metaforien kautta.
Emily Dickinson pystyi ilmaisemaan sen kielellisesti,
Goya kuvallisesti.
Puolet taiteen merkitystä
on kuvata tällaisia ikonisia tiloja.
Olin aina pitänyt itseäni lujana.
Ihmisenä, joka selviytyisi hengissä
keskitysleiriltäkin.
Vuonna 1991 koin useita menetyksiä.
Äitini kuoli,
parisuhteeni päättyi,
muutin takaisin Yhdysvaltoihin
vietettyäni muutaman vuoden ulkomailla,
ja selvisin tästä kaikesta ehjin nahoin.
Mutta vuonna 1994, kolme vuotta myöhemmin,
menetin mielenkiintoni miltei kaikkeen.
En halunnut tehdä mitään sellaista,
mitä olin ennen halunnut,
enkä tajunnut miksi.
Masennuksen vastakohta
ei ole onnellisuus, vaan elinvoimaisuus,
ja tuolloin elinvoimani
tuntui hiipuvan.
Kaikki mahdollinen
tuntui liian työläältä.
Kun tulin kotiin
ja näin punaisen valon välkkyvän puhelinvastaajassani,
en ollut innostunut kuulemaan ystävistäni,
vaan ajattelin:
"Kuinka monelle ihmiselle onkaan soitettava."
Jos päätin tarvitsevani lounasta,
ajattelin, että minun olisi otettava ruoka esille,
laitettava se lautaselle,
paloiteltava, pureskeltava ja nieltävä se.
Minulle se oli kuin Via Dolorosa.
Yksi masennuksesta puhuttaessa usein
unohtuva asia on,
että tietää sen naurettavaksi.
Tietää sen naurettavaksi kärsiessään siitä.
Tietää useimpien ihmisten pystyvän
kuuntelemaan viestinsä, syömään lounaansa,
ottamaan suihkun
ja menemään ovesta ulos
tekemättä siitä suurta numeroa,
ja kaikesta huolimatta on sen pihdeissä,
eikä kykene löytämään mitään ulospääsyä.
Huomasin tekeväni vähemmän,
ajattelevani vähemmän
ja tuntevani vähemmän.
Se oli jonkinlaista tyhjyyttä.
Silloin iski ahdistus.
Jos minulle olisi sanottu, että minun pitäisi olla
masentunut seuraavan kuukauden ajan,
olisin vastannut:
"Mikäli se on varmasti ohi marraskuussa, se sopii."
Mutta jos minulle olisi sanottu,
että minun on on kärsittävä
akuuttia ahdistusta seuraava kuukausi,
olisin mieluummin avannut ranteeni kuin kokenut sen.
Tuntui koko ajan siltä kuin
olisi kävelemässä
ja liukastuisi tai kompastuisi,
ja törmäisi maahan,
mutta tavallisen puolen sekunnin keston sijaan,
tunne kesti puoli vuotta.
Tuntee pelkäävänsä kaiken aikaa,
vaikkei edes tiedä mitä pelkää.
Siinä vaiheessa aloin ajatella,
että oli liian raskasta olla elossa,
ja että ainoa syy olla tappamatta itseään,
oli olla satuttamatta muita ihmisiä.
Lopulta eräänä päivänä heräsin
ja uskoin saaneeni aivoinfarktin,
koska makasin sängyssä täysin halvaantuneena
katsellen puhelinta ja ajatellen:
"Kaikki ei ole kunnossa, ja minun pitäisi pyytää apua."
En pystynyt ojentamaan kättäni
soittaakseni.
Lopulta kokonaiset neljä tuntia makailtuani
ja tuijoteltuani puhelinta,
se soi,
ja jollain keinoa onnistuin vastaamaan.
Soittaja oli isäni,
ja sanoin: "Olen pahoissa vaikeuksissa.
On pakko tehdä jotain."
Seuraavana päivänä alkoi lääkitykseni
ja terapiani.
Aloin käsitellä
karmeaa kysymystä:
Ellen ole se vahva ihminen,
joka olisi selviytynyt keskitysleiriltä,
kuka sitten olen?
Jos joudun syömään lääkkeitä,
tekevätkö ne minusta täydellisemmän itseni
vai jonkun toisen henkilön?
Miltä tuntuu,
jos lääkitys tekee minusta toisen ihmisen?
Aloittaessani taistelun minulla oli kaksi etua.
Ensinnäkin tiesin, että objektiivisesti ottaen,
minulla oli mukava elämä,
ja jos vain tervehtyisin,
toisessa päässä olisi jotakin
elämisen arvoista.
Toisekseen minulla oli mahdollisuus
hyvään hoitoon.
Siitä huolimatta pääsin pinnalle ja upposin pohjaan,
pinnalle ja pohjaan,
pinnalle ja pohjaan,
kunnes lopulta ymmärsin,
että joutuisin olemaan lääkityksessä
ja terapiassa lopun ikääni.
Ajattelin: "Onko tämä kemiallinen ongelma
vai psykologinen ongelma?
Tarvitaanko kemiallista vai filosofista hoitoa?"
Enkä pystynyt ratkaisemaan kumpaa tarvittiin.
Sitten tajusin, että itse asiassa
kumpikaan alue ei ole tarpeeksi kehittynyt
pystyäkseen selittämään asian täysin.
Sekä kemiallisilla että psykologisilla hoitokeinoilla
oli sanansa sanottavana,
ja päättelin myös, että masennus on kietoutunut
niin syvälle sisimpäämme,
ettei sitä voinut irrottaa
luonteestamme ja persoonallisuudestamme.
Väitän, että masennuksen nykyiset hoitokeinot
ovat tyrmistyttäviä.
Ne eivät ole kovinkaan tehokkaita.
Ne ovat erittäin kalliita.
Niihin liittyy lukemattomia sivuvaikutuksia.
Ne ovat katastrofi.
Mutta olen kiitollinen, että elän nyt,
enkä 50 vuotta sitten,
jolloin juuri mitään ei olisi ollut
tehtävissä.
Toivon, että 50 vuoden kuluttua
ihmiset kuulevat, kuinka minua hoidettiin
ja järkyttyvät niin primitiivisistä
hoitometodeista.
Masennus on viallista rakkautta.
Jos olisit naimisissa ja ajattelisit:
"Jos vaimoni kuolee, löydän kyllä toisen."
Se ei olisi oikeata rakkautta.
Rakkautta ei ole
ilman huolta sen menetyksestä.
Epätoivon aave
voi olla läheisyyden lähde.
Ihmiset sekoittavat helposti kolme asiaa:
masennuksen, surun ja alakulon.
Suru on selkeästi reaktiivista.
Jos koet menetyksen ja olet loputtoman onneton,
ja kuuden kuukauden kuluttua
olet yhä hyvin surullinen,
mutta toimintakykysi on vähän parempi,
kyse on luultavastin surusta,
ja lopulta asiat selviävät
jossain määrin.
Jos koet katastrofaalisen menetyksen
ja tunnet olosi hirvittäväksi,
etkä pysty kuuden kuukauden kuluttua toimimaan
juuri lainkaan,
kyseessä on todennäköisesti masennus,
jonka katastrofaaliset olosuhteet laukaisivat.
Edistyminen kertoo paljon.
Ihmiset luulevat masennusta pelkäksi alakuloksi.
Se on aivan liian paljon apeutta,
ihan liian paljon surua
aivan liian pienestä syystä.
Pyrkiessäni ymmärtämään masennusta
haastattelin ihmisiä, jotka olivat kokeneet sen,
jotkut ihmiset tuntuivat
päällisin puolin kärsineen vain
suhteellisen lievästä masennuksesta,
joka oli kuitenkin vammauttanut heidät pahasti.
Toiset ihmiset
kuvailivat masennustaan
äärettömän syväksi,
mutta elivät hyvää elämää
masennusjaksojensa väliaikoina.
Ryhdyin selvittämään,
mikä tekee joistakin ihmisistä
toisia sitkeämpiä.
Mitkä mekanismit
auttavat ihmisiä pysymään hengissä?
Lähdin haastattelemaan monia ihmisiä,
jotka kärsivät masennuksesta.
Eräs ensimmäisistä haastattelemistani ihmisistä
kuvasi masennusta
hitaammaksi tavaksi olla kuollut,
ja minun oli hyvä kuulla se heti alkuun,
koska se muistutti minulle,
että tuo hidas tapa olla kuollut
voi johtaa oikeaan kuolemaan,
mikä on vakava asia.
Masennus on maailman yleisin vamma,
ja ihmiset kuolevat siihen joka päivä.
Yksi ihmisistä, joille puhuin
yrittäessäni ymmärtää tämän,
oli rakas ystäväni,
jonka tunsin vuosien takaa.
Hänellä oli ollut opintojensa alkuvaiheessa
psykoottinen jakso,
jolloin hän sukelsi kauhistuttavaan masennukseen.
Hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö,
joka tunnettiin silloin maanisena depressiona.
Hän pärjäsi oikein hyvin
monia vuosia litiumin avulla,
mutta lopulta
hänet vieroitettiin litiumista,
jotta nähtäisiin, miten hän selviytyisi ilman sitä,
ja hän joutui uudelleen psykoosiin
ja syöksyi pahimpaan koskaan näkemääni
masennukseen,
jonka aikana hän istui vanhempiensa asunnossa
miltei katatonisena, pääosin liikkumattomana,
päivät pääksytysten.
Kun haastattelin häntä tästä kokemuksesta
joitakin vuosia myöhemmin --
hän on runoilija ja psykoterapeutti,
nimeltään Maggie Robbins --
hän kertoi:
"Lauloin 'Where Have All The Flowers Gone'
kerta toisensa perään työllistääkseni aivojani.
Lauloin himmentääkseni aivoituksiani.
'Et ole mitään. Et ole kukaan.
Et edes ansaitse elää.'
Silloin aloin todella harkita
itsemurhaa."
Masennuksen kourissa ei usko
pukeutuneensa harmaaseen huntuun
ja näkevänsä maailman mielipahan
usvan läpi.
Uskoo, että huntu on poistettu,
onnellisuuden huntu,
ja luulee näkevänsä totuuden.
On helpompi auttaa skitsoreenikkoja, jotka tajuavat,
että heidän sisällään on jotain vierasta,
mikä pitää häätää pois,
mutta masentuneet ovat hankalampia,
koska me uskomme näkevämme totuuden.
Mutta totuus valehtelee.
Tästä lauseesta tuli pakkomielteni:
"Totuus valehtelee."
Puhuessani masentuneille ihmisille huomasin,
että heillä on monia harhaisia käsityksiä.
Ihmiset sanovat: "Kukaan ei rakasta minua."
Voi vastata: "Minä rakastan sinua,
vaimosi rakastaa sinua, äitisi rakastaa sinua."
Tuohon on melko helppo vastata,
ainakin useimmille ihmisille.
Mutta masentuneet ihmiset saattavat sanoa:
"Teimmepä mitä hyvänsä,
lopulta kuolema on meidän kaikkien osamme."
He voivat sanoa: "Kahden ihmisen välillä ei voi
olla todellista yhteyttä.
Jokainen on oman ruumiinsa vanki."
Siihen on sanottava:
"Pitää paikkansa,
mutta juuri nyt meidän tulisi miettiä,
mitä syömme aamiaiseksi."
(Naurua)
Monesti
heidän sanomansa ei ole sairautta, vaan oivaltamista,
ja on todella erikoista,
että useimmat meistä tuntevat nämä
eksistentiaaliset kysymykset,
eivätkä ne juurikaan vaivaa meitä.
Pidin erityisesti eräästä tutkimuksesta,
jossa masentuneita
ja ei-masentuneita ihmisiä
pyydettiin pelaamaan videopeliä tunnin ajan,
ja pelin päätyttyä
heiltä kysyttiin, kuinka monta pikku hirviötä
he uskoivat tappaneensa.
Masentuneiden ryhmä onnistui arviossaan
noin kymmenen prosentin tarkkuudella,
mutta ei-masentuneet arvelivat
listineensä 15 - 20 kertaa enemmän
pikku hirviöitä -- (Naurua) --
kuin todellisuudessa olivat tappaneet.
Kun kirjoitin masennuksestani, monet ihmiset sanoivat,
että on varmasti hyvin vaikea
tulla kaapista ulos, kertoa ihmisille.
He kysyivät: "Puhuvatko ihmiset sinulle eri tavalla?"
Minä vastasin: "Kyllä, ihmiset puhuvat minulle eri tavalla."
He puhuvat minulle siinä mielessä eri tavalla,
että he alkavat kertoa minulle kokemuksistaan,
tai sisarensa kokemuksista,
tai ystävänsä kokemuksista.
On tapahtunut muutos, koska tiedän nyt,
että masennus on perhesalaisuus,
joka on kaikilla ihmisillä.
Muutama vuosi sitten kävin kokouksessa,
ja kolmipäiväisen kokouksen perjantaina,
yksi naisosanottajista vei minut syrjään ja sanoi:
"Kärsin masennuksesta
ja minua nolostuttaa vähän,
mutta olen syönyt lääkkeitä
halusin vain kysyä teiltä joitakin asioita."
Yritin neuvoa häntä parhaan kykyni mukaan.
Hän sanoi:
"Mieheni ei voisi mitenkään ymmärtää tätä.
Hänelle tämä olisi täysin käsittämätöntä,
joten asia jäänee meidän väliseksemme."
Vastasin: "Se sopii hyvin."
Saman kokouksen sunnuntaina,
hänen miehensä vei minut syrjään
ja sanoi: "Vaimoni ei pitäisi
minua miehenä eikä minään, jos hän tietäisi tämän,
mutta olen kamppaillut masennuksen kanssa
ja minulla on lääkitys,
ja haluaisin kuulla mielipiteenne."
He piilottelivat
samoja lääkkeitä kahdessa eri paikassa
samassa makuuhuoneessa.
Sanoin uskovani, että
aviopuolisoiden välinen viestintä
saattaa aiheuttaa joitakin heidän ongelmistaan.
(Naurua)
Mutta minua myös hämmensi
tuollaisen molemminpuolisen
salaisuuden raskas taakka.
Masennus on uuvuttavaa.
Se vie niin paljon ihmisen aikaa ja energiaa,
ja siitä vaikeneminen
tekee sen entistäkin pahemmaksi.
Aloin pohtia, millä tavoin
ihmiset saavat olonsa paremmaksi.
Aluksi olin perinteisten hoitokeinojen kannalla.
Uskoin muutamiin terapiamuotoihin,
jotka olivat tietysti --
lääkehoito,
tietyt psykoterapiat,
sekä mahdollisesti sähköhoito.
Kaikki muu oli hölynpölyä.
Sitten keksin jotakin.
Jos ihmisellä on aivosyöpä,
ja hän kertoo, että 20 minuutin päälläseisonta
aamuisin tekee olon paremmaksi,
se saattaa tehdä olon paremmaksi,
mutta syöpä on ja pysyy,
ja siihen luultavasti kuolee.
Mutta jos ihminen kärsii masennuksesta,
ja 20 minuutin päälläseisonta joka aamu
parantaa oloa, niin hoito on tehonnut,
koska masennus on tunnesairaus,
ja jos tuntee olonsa paremmaksi,
niin ei itse asiassa ole enää masentunut.
Aloin katsella suopeammin silmin
vaihtoehtohoitojen laajaa kokonaisuutta.
Saan kirjeitä, saan satoja kirjeitä ihmisiltä,
jotka kirjoittavat minulle, mikä heihin on tehonnut.
Joku kyseli minulta tänään
mietiskelystä.
Suosikkikirjeeni
tuli naiselta,
joka kertoi kokeilleensa terapiaa,
lääkitystä, miltei kaikkea.
Hän oli löytänyt ratkaisun ja toivoi,
että kertoisin sen maailmalle:
Hän teki pieniä juttuja langasta.
(Naurua)
Hän lähetti minulle joitakin. (Naurua)
En käytä niitä juuri nyt.
Ehdotin, että hänen olisi hyvä tutkia
pakko-oireisen häiriön diagnoosia.
Silti vaihtoehtohoidot antoivat minulle
uusia näkökulmia.
Osallistuin Senegalissa perinteiseen
henkien manaukseen,
jossa kului rutkasti pässinverta.
Jätän kuitenkin yksityiskohdat väliin.
Muutamaa vuotta myöhemmin työskentelin
Ruandassa eri projektissa
ja satuin kuvailemaan kokemuksiani jollekulle.
Hän sanoi: "Sehän on
Länsi-Afrikkaa, ja nyt olemme Itä-Afrikassa,
ja meidän rituaalimme ovat joiltain osin hyvin erilaisia,
mutta meillä on kyllä rituaaleja, joilla on
jotain yhteistä kuvailemasi kanssa."
Sanoin: "Niinkö?" Hän vastasi: "Kyllä,
mutta meillä on ollut kovasti harmia ulkomaisten
mielenterveystyöntekijöiden kanssa,
erityisesti heti kansanmurhan jälkeen saapuneiden."
Kysyin: "Millaisia vaikeuksia teillä oli?"
Hän sanoi: "Niin,
heillä oli eriskummallinen tapa.
He eivät vieneet ihmisiä auringonpaisteeseen,
missä olo alkaa tuntua paremmalta.
He eivät käyttäneet rummutusta tai musiikkia
saadakseen ihmisten veret liikkeelle.
He eivät ottaneet koko yhteisöä mukaan.
He eivät ulkoistaneet masennusta
häiritseväksi hengeksi.
Sen sijaan he veivät ihmisiä
yksi kerrallaan pieniin nuhruisiin huoneisiin
ja panivat heidät tunniksi puhumaan
heille sattuneista pahoista asioista."
(Naurua) (Suosionosoituksia)
Hän sanoi: "Heitä oli pyydettävä poistumaan maasta."
(Naurua)
Esimerkkinä toisenlaisista vaihtoehtohoidoista
voisin kertoa Frank Russakoffista.
Frank Russakoff kärsi ehkä pahimmasta masennuksesta,
joka voi tulla ihmisen osaksi.
Hän oli alinomaan masentunut.
Kun tapasin hänet, hän eli vaihetta,
jolloin hän sai sähkösokkihoitoa joka kuukausi.
Sen jälkeen hän tunsi olonsa sekavaksi viikon ajan.
Sitten olo oli ihan ok viikon ajan.
Sitten mentiin viikko alamäkeä.
Sitten saatiin taas sähköhoitoa.
Tavatessamme hän sanoi minulle:
"En kestä enää tällaisia viikkoja.
En voi jatkaa tällä tavalla,
olen päättänyt, kuinka teen lopun kaikesta,
ellen parane.
Mutta olen kuullut Massachusetts General -sairaalan
hoitosuosituksesta, cingulotomy-nimisestä
toimenpiteestä, joka on aivoleikkaus,
ja aion kokeilla sitä."
Muistan olleeni ymmälläni ajatellessani,
että ihmisessä,
jolla oli ollut niin monia huonoja kokemuksia
niin monista eri hoitomuodoista,
oli yhä optimismia
kokeilla vielä yhtä.
Hänelle tehtiin leikkaus,
ja se onnistui yli odotusten.
Hän on nyt ystäväni.
Hänellä on ihana vaimo ja kaksi kaunista lasta.
Hän kirjoitti minulle kirjeen leikkauksen jälkeisenä jouluna
ja kertoi:
"Isäni lähetti minulle kaksi lahjaa tänä vuonna.
Toinen oli sähkökäyttöinen CD-teline,
jota en oikeastaan tarvinnut,
mutta tiesin, että hän antoi sen minulle sen kunniaksi,
että asun omillani,
ja että minulla on työ, josta näytän pitävän.
Toinen lahja
oli kuva isoäidistäni,
joka teki itsemurhan.
Kun avasin sen, aloin itkeä,
ja äitini sanoi:
'Itketkö sellaisten sukulaisten takia,
joita et koskaan tuntenut?'
Vastasin: 'Hänellä oli sama sairaus kuin minulla.'
Itken nyt kirjoittaessani sinulle.
En ole niinkään surullinen, mutta poissa tolaltani,
koska olisin voinut tappaa itseni,
mutta vanhempani ja lääkärit
saivat minut jatkamaan,
ja minut leikattiin.
Olen elossa ja kiitollinen.
Elämme oikealla hetkellä,
vaikkei se aina siltä tunnu."
Minua hämmästytti, että masennusta
pidetään yleisesti nykyaikaisena,
länsimaisena ja keskiluokkaisena juttuna,
ja ryhdyin tutkimaan, kuinka se toimi
monissa muissa olosuhteissa.
Yksi minua eniten kiinnostaneita asioita
oli varattomien ihmisten masennus.
Yritin tutkia,
miten köyhien ihmisten masennusta hoidettiin.
Huomasin, että köyhiä ihmisiä
ei yleensä hoideta masennuksen takia.
Masennus johtuu geneettisestä alttiudesta,
jota esiintyy oletettavasti tasaisesti väestössä,
ja laukaisevat olosuhteet
ovat todennäköisesti rajummat
köyhille ihmisille.
Kävi kuitenkin ilmi, että jos ihmisellä on
todella mukava elämä, mutta koko ajan surkea olo,
hän miettii: "Miksi oloni on tällainen?
Olen varmasti masentunut."
Silloin lähtee etsimään hoitoa.
Mutta jos ihmisellä on täysin kaamea elämä,
ja hän tuntee olonsa surkeaksi kaiken aikaa,
tunne vastaa oikeasti hänen elämäntilannettaan,
eikä päähän juolahda ajatella:
"Ehkä tämä on hoidettavissa."
Tässä maassa on masennusepidemia
köyhien ihmisten keskuudessa.
Sitä ei huomata, eikä sitä hoideta,
eikä siihen puututa.
Se on valtava katastrofi.
Tapasin tutkijan,
jolla oli tutkimusprojekti
Washingtonin esikaupunkislummeissa,
missä hän valitsi naisia, jotka olivat etsineet apua
muihin terveysongelmiin,
teki masennusdiagnoosin
ja tarjosi mahdollisuuden kuuden kuukauden
kokeelliseen hoitojaksoon.
Yksi heistä, Lolly,
sanoi näin tulopäivänään.
Hän oli muuten nainen,
jolla oli seisemän lasta. Hän sanoi:
"Kävin ennen töissä, mutta minun piti lopettaa,
koska en pystynyt menemään ovesta ulos.
Minulla ei ole mitään sanottavaa lapsilleni.
Aamuisin maltan tuskin odottaa heidän lähtevän,
ja sitten kipuan sänkyyni ja vedän peiton korvilleni,
ja kun he tulevat kotiin kolmelta,
se tuntuu liian aikaiselta.
Olen syönyt paljon Tylenolia,
mitä tahansa voidakseni nukkua enemmän.
Mieheni on väittänyt minun olevan tyhmä ja ruma.
Toivoisin pääseväni eroon kivusta."
Hänet otettiin mukaan tähän kokeiluun,
ja kun haastattelin häntä kuusi kuukautta myöhemmin,
hän oli saanut työpaikan lastenhoitajana
USA:n armeijan palveluksessa ja
jättänyt herjaavan aviomiehensä.
Hän sanoi minulle:
"Lapseni ovat nyt paljon onnellisempia.
Uudessa asunnossani on yksi huone
pojille ja toinen tytöille,
mutta iltaisin he kerääntyvät vuoteeseeni,
ja teemme kaikki yhdessä läksyjä sun muuta.
Yksi haluaa saarnaajaksi,
yksi palomieheksi,
ja yksi tytöistä sanoo, että hänestä tulee juristi.
He eivät itke,
eivätkä riitele kuten ennen.
Nyt en tarvitse muuta kuin lapseni.
Kaikki asiat muuttuvat,
pukeutumiseni, tunteeni ja käyttäytymiseni.
Voin mennä ulos pelkäämättä enää,
enkä usko huonojen tuntemusten palaavan.
Ilman tohtori Mirandaa
olisin yhä kotona peitto korvissa,
jos olisin edes hengissä.
Pyysin Herraa lähettämään minulle enkelin,
ja hän kuuli rukoukseni."
Liikutuin hänen kokemuksistaan
ja päätin kirjoittaa niistä
sekä työn alla olleessa kirjassani
että myös lehdessä.
Sain New York Times -lehdeltä toimeksiannon
kirjoittaa köyhien masennuksesta.
Jätin kirjoitukseni,
ja toimittajani soitti minulle ja sanoi:
"Emme todellakaan voi julkaista tätä."
Kysyin: "Miksi ette?"
Hän sanoi: "Se on ihan liian kaukaa haettu.
Nämä ihmiset, jotka tavallaan istuvat
yhteiskunnan alimmalla oksalla,
saavat hoitoa muutaman kuukauden
ja pystyvät miltei johtamaan Morgan Stanley -pankkia.
Se on liian epäuskottavaa.
En ole kuullutkaan mokomasta."
Sanoin: "Se, ettet ole kuullut asiasta,
osoittaa sen olevan uutinen."
(Naurua) (Suosionosoituksia)
"Lehtenne on uutislehti."
Pienen taivuttelun jälkeen
artikkeli hyväksyttiin.
Se mitä he sanoivat
liittyi jollakin oudolla tavalla
vieläkin vallitsevaan vastenmielisyyteen
hoitoideaa kohtaan,
käsitykseen, että köyhien yhteisöjen ihmisten
hoitaminen olisi
jonkinlaista hyväksikäyttöä,
koska se muuttaisi heitä.
Tämä väärä moraalinen velvollisuus
tuntuu yhä sanovan,
että masennuksen hoito,
lääkitys ja niin edelleen,
ovat luonnotonta temppuilua.
Minusta siinä ei ole perää.
Ihmisten hampaiden putoaminen olisi luonnollista,
mutta kukaan ei kampanjoi hammastahnaa vastaan,
ainakaan minun lähipiirissäni.
Siihen sanotaan: "Eikö masennus ole
osa ihmisten välttämättättömiä kokemuksia?
Eikö masennus ole evoluution tuote?
Eikö se ole osa persoonallisuutta?"
Vastaisin, että mieli on mukautuva.
Kyky tuntea surumelisyyttä, pelkoa,
iloa, mielihyvää
ja kaikkia muita inhimillisiä mielentiloja,
on uskomattoman arvokas.
Vakava masennus iskee
mielen rakenteen murtuessa.
Sopeutumiskyky puuttuu.
Ihmiset sanovat minulle:
"Uskon, että jos pärjään vielä vuoden,
niin selviän tästä."
Sanon aina heille: "Saatat selvitä,
mutta et koskaan enää ole 37-vuotias.
Elämä on lyhyt, ja aiot luopua
kokonaisesta vuodesta.
Mieti sitä."
Englannin kielessä ja monissa muissakin
kielissä on kummallinen puutos,
käytämme samaa sanaa ´masennus´
kuvaamaan lapsen tunteita,
kun syntymäpäivänä sataa,
ja ihmisen tunteita
hetkeä ennen itsemurhaa.
Minulle sanotaan: "Eikö se ole
tavallisen surumielisyyden jatkumoa?"
Sanon, että tavallaan.
Tiettyä jatkuvuutta on,
mutta samanlaista jatkuvuutta kuin
taloa ympäröivän rauta-aidan
ruostepilkku,
joka on hiottava pois ja maalattava uudelleen.
Mitä tapahtuu, jos jättää talon sadaksi vuodeksi
ja aita ruostuu läpeensä ja muuttuu
pelkäksi ruostekasaksi.
Tuohon ruostepilkkuun,
tuohon ruosteongelmaan,
yritämme puuttua.
Ihmiset sanovat:
"Syöt onnellisuuspillereitä,
tekevätkö ne sinusta onnellisen?"
Eivät tee.
Mutta en tule surulliseksi lounaan syömisestä,
enkä puhelinvastaajastani,
enkä suihkun ottamisesta.
Uskon itse asiassa tuntevani enemmän,
koska voin tuntea surullisuutta ilman tyhjyyttä,
suren ammatillisia pettymyksiä,
rikkoutuneita suhteita,
ja ilmaston lämpenemistä.
Nämä asiat tekevät minut nyt surulliseksi.
Minkä johtopäätöksen voin tehdä?
Miten ihmiset, joilla on parempi elämä,
mutta syvempi masennus, pystyvät selviytymään?
Millaiset ovat vastustuskyvyn mekanismit?
Päädyin lopulta siihen,
että ne ihmiset, jotka kieltävät kokemuksensa,
ja sanovat: "Olin masentunut kauan sitten,
enkä koskaan enää halua ajatella
tai miettiä sitä,
aion vain jatkaa elämääni."
Ironista kyllä, näitä ihmisiä
masennus orjuuttaa eniten.
Masennuksen kieltäminen voimistaa sitä.
Kun piiloutuu siltä, se kasvaa.
Paremmin selviävät ihmiset,
jotka pystyvät sietämään tosiasian,
että heitä vaivaa tämä tauti.
Ne, jotka voivat sietää masennustansa,
saavat paremman vastustuskyvyn.
Frank Russakoff sanoi minulle:
"Jos minun olisi koettava se uudelleen,
en toimisi samalla tavalla,
mutta jollain kummallisella tavalla olen
kiitollinen kokemuksistani.
Olen hyvilläni 40 sairaalakäynnistäni.
Ne opettivat niin paljon rakkaudesta,
ja suhteeni vanhempiini ja lääkäreihini
on ollut ja tulee aina olemaan hyvin kallisarvoinen."
Maggie Robbins sanoi:
"Toimin vapaaehtoisena AIDS-klinikalla
ja tapanani oli puhua pälpättää,
mutta kohtaamani ihmiset
eivät olleet kovin vastaanottavaisia, ja ajattelin,
etteivät he olleet kovin ystävällisiä tai avuliaita.
Sitten tajusin,
että he suostuisivat vain
muutaman minuutin pikku rupatteluun.
Tässä tilanteessa
minulla ei ollut aidsia, enkä tehnyt kuolemaa,
mutta pystyin sietämään sen, että heillä oli aids
ja he tekivät kuolemaa.
Tarpeemme ovat suurimpia vahvuuksiamme.
Selvisi, että olen oppinut antamaan
kaikkia tarvitsemiani asioita."
Oman masennuksen arvostaminen
ei estä uutta romahdusta,
mutta se voi tehdä mahdollisen romahduksen
ja jopa itse romahduksen helpommaksi sietää.
Kyse ei ole niinkään
suuren merkityksen löytämisestä
ja oman masennuksen merkityksen tajuamisesta,
vaan merkityksen etsimisestä,
ja masennuksen uusiutuessa ajatuksesta:
"Tästä tulee helvetillistä,
mutta tulen oppimaan siitä jotakin."
Omasta masennuksestani olen oppinut,
kuinka suuri tunne voi olla,
kuinka se voi olla tosiasioita todellisempi.
Olen huomannut, että tuo tieto
on saanut minut kokemaan positiivisia tunteita
voimakkaammin ja tasapainoisemmin.
Masennuksen vastakohta ei ole onnellisuus,
vaan elinvoima,
ja nykyään elämäni on elinvoimaista,
jopa surulisina päivinä.
Päässäni vietettiin hautajaiset,
ja istuin kolossin vieressä
maailman laidalla,
ja olen löytänyt
sisältäni jotakin,
mitä minun pitäisi kutsua sieluksi.
Pystyin muotoilemaan sen vasta 20 vuotta sitten, päivänä,
jolloin helvetti tuli yllätysvierailulle luokseni.
Vihasin masennusta silloin
ja vihaisin sitä nytkin,
mutta olen löytänyt keinon rakastaa masennustani.
Rakastan sitä, koska se on pakottanut minut
löytämään iloa ja tarrautumaan siihen.
Rakastan sitä, koska päätän joka päivä,
joskus leikkisästi
ja joskus järjenvastaisesti
tarrautua elämisen syihin.
Minusta tällainen hurmio on suuri etuoikeus.
Kiitoksia.
(Suosionosoituksia)