1980-luvulla

kommunistisessa Itä-Saksassa,

jos omisti kirjoituskoneen,

se piti rekisteröidä valtion rekisteriin.

Omistajan piti toimittaa

paperillinen esimerkkitekstiä,

joka oli kirjoitettu sillä kirjoituskoneella.

Näin tehtiin,

jotta valtio voisi seurata mistä tekstit tulivat.

Jos he löysivät kirjoituksen,

jossa oli vääränlaisia ajatuksia,

he voisivat etsiä henkilön,

joka nuo ajatukset oli kirjoittanut paperille.

Ja me länsimaissa

emme voineet ymmärtää miten kukaan saattoi toimia näin.

Miten kukaan saattoi rajoittaa sananvapautta näin.

Me emme koskaan tulisi tekemään näin

meidän omissa maissamme.

Mutta nykyään, 2011,

jos menet ja ostat värilaserkirjoittimen

miltä tahansa merkittävältä valmistajalta

ja tulostat sivun,

sivulle tulostuu myös

melkein näkymättömiä keltaisia pisteitä.

Samat pisteet löytyvät

jokaiselta tulostamasi sivulta,

yksilöiden sinut ja tulostimesi.

Tämä tapahtuu

meille juuri nyt.

Ja kukaan ei tunnu kiinnittävän mitään huomiota asiaan.

Tämä on esimerkki

niistä tavoista,

joilla meidän omat valtiomme

käyttävät teknologiaa

meitä kansalaisia vastaan.

Tämä on yksi kolmesta tärkeimmästä

verkkohyökkäysten lähteestä.

Voimme luokitella verkkohyökkäykset

hyökkääjien perusteella eli ryhmiin.

Hyökkääjät jakautuvat kolmeen pääryhmään.

Ensimmäinen ryhmä on verkkorikolliset.

Kuten tässä Dimitry Golubov

Kievistä, Ukrainasta.

Verkkorikollisten motiivit

ovat helppoja ymmärtää.

Motiivi on raha.

Verkkorikolliset tekevät

rikoksillaan rahaa.

Todella paljon rahaa.

Tiedämme, että verkosta löytyy

miljoonäärejä, jotka tienasivat miljoonansa

verkkorikosten avulla.

Tässä on Vladimir Tšaštšin, kotoisin Tarttosta, Virosta.

Tässä on Alfred Gonzales.

Tässä on Stephen Watt.

Tässä on Björn Sundin.

Tässä Matthew Anderson ja Tariq Al-Daour.

Ja niin edelleen.

Nämä kaverit tekevät

rahansa verkossa

rikollisin keinoin

kuten pankkitroijalaisilla,

jotka varastavat rahaa pankkitileiltämme,

kun käymme verkkopankeissa.

Tai näppäimistönauhureilla,

jotka keräävät luottokorttimme tiedot,

kun teemme verkko-ostoksia saastuneella tietokoneella.

Yhdysvaltain salainen palvelu

sulki kaksi kuukautta sitten

sveitsiläisen pankkitilin, joka kuului

Sam Jain -nimiselle verkkorikolliselle.

Tuolla pankkitilillä oli 14,9 miljoonaa dollaria,

kun se suljettiin.

Itse Jain on karkuteillä;

kukaan ei tiedä hänen olinpaikkaansa.

Minä väitän, että nykyään

on todennäköisempää joutua

rikoksen uhriksi verkossa

kuin reaalimaailmassa.

Ja on ilmeistä,

että tilanne on huononemassa.

Tulevaisuudessa valtaosa rikoksista

tulee tapahtumaan verkossa.

Toinen merkittävä ryhmä

hyökkääjiä nykyään

ei ole rahan motivoimaa.

Heitä motivoi jokin muu.

Heitä motivoi protesti,

heitä motivoi mielenilmaus,

heitä motivoi hauskanpito.

Ryhmät kuten Anonymous

ovat nousseet esiin viimeisen vuoden aikana.

Heistä on tullut merkittävä tekijä

verkkohyökkäysten takana.

Joten kolme tärkeintä ryhmää ovat:

rikolliset, joiden motiivi on raha,

haktivistit kuten Anonymous,

joiden motiivi on protesti,

ja viimeinen ryhmä:

valtiot, jotka tekevät verkkohyökkäyksiä.

Näemme yhä enemmän tapauksia

kuin mitä tapahtui yrityksessä nimeltä DigiNotar.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu,

kun valtiot hyökkäävät

omia kansalaisiaan vastaan.

DigiNotar on Sertifikaattiauktoriteetti eli CA.

Se on kotoisin Hollannista --

tai oikeastaan oli kotoisin Hollannista.

Se meni konkurssiin

viime syksynä,

koska heidän järjestelmiinsä murtauduttiin.

Joku löysi reitin sisään

ja hakkeroi heidät perusteellisesti.

Olin viikko sitten kokouksessa

Hollannin valtion edustajien kanssa,

ja kysyin eräältä heidän johtajistaan

pitikö hän todennäköisenä,

että ihmisiä kuoli

DigiNotar-tietomurron takia.

Ja hänen vastuksensa oli kyllä.

Mutta miten ihmisiä kuolee

tietomurron seurauksena?

DigiNotar oli sertifikaattiauktoriteeti.

He myyvät sertifikaatteja.

Mihin sertifikaatteja tarvitaan?

Niitä tarvitaan,

jos on web-palvelin, joka käyttää SSL-suojausta

eli https-yhteyttä.

Esimerkiksi Gmail on tällainen palvelu.

Useimmat meistä käyttävät

Gmailia tai vastaavaa webmailia.

Mutta nämä palvelut ovat erityisen suosittuja

totalitarisissa valtioissa.

Kuten Iranissa,

missä toisinajattelijat

käyttävät ulkomaisia palveluita, kuten Gmail,

koska heidän kotimaansa vastaaviin palveluihin ei voi luottaa.

Ja koska Gmail-yhteydet ovat SSL-salattuja,

paikallinen hallitus ei voi salakuunnella

heidän viestintäänsä.

Mutta jos hallitus murtautuu ulkomaiseen CA:han

ja luo väärennettyjä sertifikaatteja

he voivat salaa seurata kansalaistensa viestejä.

Juuri näin kävi DigiNotar-tapauksessa.

Entäs arabikevät

ja kansannousut joita on tapahtunut esimerkiksi Egyptissä?

Itse asiassa Egyptissä

mellakoijat rynnivät sisään

salaisen poliisin päämajaan

huhtikuussa 2011.

Ja he löysivät sieltä paljon salaisia dokumentteja.

Noiden dokumenttien seassa

oli tämä kansio jossa luki FINFISHER.

Tuon kansion sisällä oli tarjous

saksalaiselta yhtiöltä,

joka oli myynyt Egyptin valtiolle

verkkotyökaluja,

joilla valtio

pystyi laajamittaisesti

seuraamaan kansalaistensa viestintää.

He olivat myyneet tämän vakoilutyökalun

Egyptiin 280,000 eurolla.

Saksalaisyrityksen pääkonttori on tässä.

Länsimaat siis

toimittavat totalitaarisille valtioille työkaluja,

joilla he voivat vahtia kansalaisiaan.

Mutta länsimaat tekevät itsekin samaa.

Esimerkiksi Saksassa

aivan lähiaikoina

löytyi niin kutsuttu Staats-troijalainen.

Tällä troijalaisella

Saksan viranomaiset

tutkivat omia kansalaisiaan.

Jos sinua epäillään rikoksesta,

on selvää, että puhelintasi ehkä salakuunnellaan.

Mutta nykyään voidaan tehdä paljon enemmänkin.

Internet-yhteytesi pannaan seurantaan.

He voivat jopa saastuttaa tietokoneesi

troijalaisella, jonka avulla

he voivat seurata

kaikkea viestintääsi.

He voivat kuunnella nettipuheluitasi

ja kerätä salasanasi.

Kun mietimme tarkemmin

tällaisia uhkakuvia

ihmisten reaktio on usein:

"Kyllä, kuulostaa pahalta,

mutta ei kosketa minua, koska minä en riko lakia.

Miksi huolestuisin tästä,

koska minulla ei ole mitään salattavaa."

Tällainen argumentointi

ei kestä tarkastelua.

Yksityisyys on ehdoton oikeutemme.

Yksityisyydestä ei neuvotella.

Kyse ei ole asetelmasta,

jossa ovat vastakkain yksityisyys

ja turvallisuus.

Vaan vastakkain ovat vapaus

ja valvonta.

Ja vaikka luottasimmekin johtajiimme

juuri nyt ja juuri tässä, 2011,

joka kerta kun luovumme oikeuksistamme, luovumme niistä lopullisesti.

Haluammeko me sokeasti luottaa

kaikkiin tuleviin johtajiin.

Johtajiin, jotka ovat vallassa

50 vuoden kuluttua?

Nämä ovat niitä asioita,

joista meidän pitää huolehtia tulevien vuosikymmenten ajan.