Elämme historian murroskautta, jossa lajimme sijoittuu tähtien saavuttamisen ja kotiplaneettamme menettämisen välille. Pelkästään viime vuosina olemme suuresti laajentaneet tietämystämme siitä, miten Maa sijoittuu maailmankaikkeuteen. NASAn Kepler-tehtävä on löytänyt tuhansia potentiaalisia, muita tähtiä kiertäviä planeettoja, mikä osoittaa, että Maa on vain yksi galaksimme miljardeista planeetoista. Kepler on avaruusteleskooppi, joka mittaa tähtien kirkkaudenmuutoksia, kun planeetat kulkevat niiden edestä estäen pientä valomäärää pääsemästä luoksemme. Keplerin data paljastaa planeettojen koot samoin kuin niiden etäisyyden tähdestä, jota ne kiertävät. Yhdessä tämä auttaa ymmärtämään, ovatko nämä planeetat pieniä ja kivisiä kuten maankaltaiset planeetat aurinkokunnassamme ja myös kuinka paljon valoa ne saavat tähdeltään. Tämä puolestaan antaa vihjeitä siitä, voivatko löytämämme planeetat olla elinkelpoisia vai eivät. Harmi vain, että samalla kun löydämme tämän aarreaitan, joka on täynnä potentiaalisia asuinmaailmoja, planeettamme sortuu ihmisyyden taakan alle. Vuosi 2014 rikkoi lämpöennätyksen. Jäätiköt ja merijää, jotka ovat olleet kanssamme vuosituhansia, haihtuvatkin nyt vuosikymmenissä. Nämä maailmanlaajuiset ympäristömuutokset, jotka olemme laittaneet alulle, ovat jo niin pitkällä, että kohta on hankala muuttaa niiden suuntaa. Mutta en ole ympäristötieteilijä, olen tähtitieteilijä. Tutkin tähtien vaikutusta planeettojen asumiskelpoisuuteen siinä toivossa, että löytäisimme sellaisia paikkoja, joista saatamme löytää Maan ulkopuolista elämää. Voisi sanoa, että etsin avaruuden hyviä kiinteistöjä. Sikäli kun olen näinkin paneutunut etsimään elämää maailmankaikkeudesta, voin sanoa, että mitä enemmän etsii Maan kaltaisia planeettoja, sitä enemmän arvostaa meidän omaa planeettaamme. Jokainen uusi maailma vaatii vertaamaan uuta löydettyä planeetta niihin, jotka tunnemme parhaiten: aurinkokuntamme planeettoihin. Otetaan esimerkiksi Mars. Mars on pieni ja kivinen, ja vaikka se on melko kaukana Auringosta, sitä voitaisiin pitää potentiaalisesti asutettavana, jos esimerkiksi Kepler löytäisi sen. Itse asiassa on mahdollista, että Mars oli ennen elinkelpoinen, ja osittain tästä syystä tutkimme Marsia niin paljon. Curiosityn kaltaiset mönkijämme liikkuvat sen pinnalla ja kaivelevat vihjeitä mahdollisista menneistä elämänmuodoista. Avaruusluotaimet kuten MAVEN tutkivat Marsin kaasukehää, jotta ymmärrettäisiin, kuinka Marsista kenties on tullut elinkelvoton. Yksityiset avaruuslentoyhtiöt eivät tarjoa ainoastaan lentoja lähiavaruuteen vaan myös kutkuttavan mahdollisuuden siirtyä elämään Marsiin. Mutta vaikka Marsin näköalat muistuttavat kotimaailmamme aavikoita, paikkoja, jotka yhdistämme pioneereihin ja rajaseutuihin, Maahan verrattuna Mars on melko kurja paikka elää. Ajatelkaa, missä määrin emme ole asuttaneet oman planeettamme aavikoita, paikkoja, jotka kukoistavat Marsiin verrattuina. Jopa Maan kuivimmissa ja korkeimmissa paikoissa ilma on raikasta ja täynnä happea, jota tuottavat sademetsät tuhansien kilometrien päässä. Olen huolissani -- huolissani, että into kolonisoida Mars ja muut planeetat luo jälkeensä pitkän, tumman varjon: joidenkuiden päätelmän ja uskon, että Mars pelastaa meidät itseaiheutetulta tuholta, jolle altistamme ainoan tunnetusti asuinkelpoisen planeetan, Maan. Vaikka rakastankin tähtienvälistä tutkimusta, olen syvästi eri mieltä. On monia loistavia syitä lähteä Marsiin, mutta sellainen, joka sanoo, että Mars on ihmisille varana, on kuin Titanicin kapteeni, joka kertoo, että oikeat bileet odottavat pelastusveneissä. (Naurua) (Taputuksia) Kiitos. Tähtienvälinen tutkimus ja planeettojen varjelu eivät kuitenkaan ole vastakohtia. Itse asiassa ne ovat saman kolikon kääntöpuolia: ymmärtää, varjella ja parantaa elämää tulevaisuuteen suuntautuen. Maailmamme ääriympäristöt ovat vieraita näkymiä. Ne ovat vain lähempänä kotia. Jos voimme ymmärtää, kuinka luoda ja ylläpitää elinkelpoisia alueita Maan vihamielisillä ja asuinkelvottomilla alueilla, kenties täytämme molemmat tarpeet: sekä elinympäristömme varjelemisen että sen ylitse siirtymisen. Lopetan ajatusleikillä: Fermin paradoksilla. Monia vuosia sitten fyysikko Enrico Fermi esitti kysymyksen, että sikäli kun maailmankaikkeutemme on ollut olemassa jo hyvin kauan ja oletamme, että siinä on monia planeettoja, meidän olisi pitänyt jo löytää todisteita avaruusolennoista. Mutta missä ne ovat? No, yksi mahdollinen ratkaisu Fermin paradoksiin on, että kun sivilisaatioista tulee niin kehittyneitä, että avaruusmatkailusta tulee mahdollista, ne kokonaan unohtavat, kuinka tärkeää on varjella kotimaailmaa, joka alun alkaenkin salli sen edistyksen. On sokeaa itsevarmuutta uskoa, että yksin planeetoiden kolonisointi pelastaa meidät itseltämme, mutta planeettojen varjelu ja tähtienvälinen matkustaminen voivat toimia yhdessä. Jos todella uskomme kykyymme muovata Marsin vihamielisestä ympäristöstä sopivan ihmisasutukselle, meidän pitäisi kyetä ratkaisemaan myös paljon helpompi tehtävä säilyttää Maan elinkelpoisuus. Kiitos. (Taputuksia)