Olen viisivuotias ja hyvin ylpeä.

Isäni on rakentanut parhaan käymälän

pieneen kyläämme Ukrainassa.

Sisältä vessa on suuri haiseva reikä maassa,

mutta ulkoa se on helmenvaaleaa laminaattia

ja se kiiltää auringossa.

Olen niin ylpeä ja tärkeä.

Nimitän itseni kaveriryhmämme johtajaksi

ja suunnittelen meille tehtäviä.

Hiiviskelemme talosta taloon.

Etsimme hämähäkinverkkoihin 
takertuneita kärpäsiä

ja vapautamme ne.

Neljä vuotta aiemmin ollessani yksivuotias,

Tšernobylin onnettomuuden jälkeen,

sade oli mustaa,

ja siskoni hiukset irtosivat tukkoina.

Vietin yhdeksän kuukautta sairaalassa.

Vierailijoita ei sallittu,

mutta äitini lahjoi sairaalan työntekijän.

Hän hankki sairaanhoitajan asun

ja hiipi joka ilta istumaan viereeni.

Viiden vuoden kuluttua meitä onnisti.

Tšernobylin vuoksi saamme 
turvapaikan USA:ssa.

Olen kuusivuotias, enkä itke, 
kun jätämme kodin

ja tulemme Amerikkaan.

Uskon Amerikan olevan täynnä harvinaisia

ja ihania asioita: banaaneja ja suklaata

ja Bazooka-purukumia.

Purukumi on kääritty 
pieneen sarjakuvapaperiin.

Ukrainassa saamme sitä kerran vuodessa

ja pureskelemme yhtä palaa viikon ajan.

Ensimmäisenä päivänä New Yorkissa

isoäitini ja minä löydämme pennin

kodittomien asuntolan lattialta.

Emme tiedä, että se on asuntola.

Luulemme sitä hotelliksi, 
jossa on paljon rottia.

Penni on jähmettynyt kiinni lattiaan.

Varmasti joku rikas mies on jättänyt sen,

koska tavalliset ihmiset 
eivät hukkaile rahojaan.

Pidän rahaa kädessäni.

Se on tahmea ja ruosteinen,

mutta siinä on kokonainen omaisuus.

Päätän hankkia oman

Bazooka-purukumin.

Tunnen itseni miljonääriksi.

Vuoden kuluttua tunnen niin taas,

kun roskiksesta löytyy 
pussillinen pehmoeläimiä,

ja siinä on enemmän leluja

kuin minulla on ollut koskaan.

Ja taas sama tunne, kun Brooklynin

asuntomme ovelle ilmestyy

pizzalähetti

mukanaan pizza, jota emme ole tilanneet.

Ensimmäinen pizzamme!

Ahmimme sen pala palalta

miehen tuijottaessa ovenpielessä.

Hän pyytää maksua, 
mutta emme puhu englantia.

Mies pyytää rahaa äidiltäni.

Rahat eivät riitä.

Äitini kävelee 50 korttelia töihin ja takaisin

säästääkseen bussimaksun.

Naapurimme ilmestyy paikalle

ja raivostuu huomattuaan,

että alakerran maahanmuuttajat

ovat napanneet hänen pizzansa.

Olemme kaikki poissa tolaltamme.

Mutta pizza on herkullista.

Vasta vuosien kuluttua ymmärrän 
kuinka vähän meillä oli.

Päätämme juhlia kymmenettä 
vuosipäiväämme USA:ssa

varaamalla huoneen

hotellista, jossa asuimme aluksi.

Vastaanoton mies nauraa ja sanoo,

ettei asuntolasta voi varata huonetta.

Olemme järkyttyneitä.

Myös mieheni Brian oli lapsena koditon.

Brianin perhe menetti kaiken,
kun hän oli 11-vuotias.

Hän asui motelleissa isänsä kanssa.

Heidän ruokansa takavarikoitiin,

kunnes he pystyivät maksamaan laskunsa.

Kun hän sai vihdoin takaisin

muropakettinsa, se oli täynnä torakoita.

Mutta yhden asian hän omisti.

Hän kantoi mukanaan laatikkoa.

Siinä oli yhdeksän sarjakuvakirjaa:

Kaksi G.I. Joeta, jotka oli maalattu 
näyttämään Hämähäkkimieheltä

ja viisi Gobottia -- hänen aarteensa.

Ne olivat hänen sankareitaan,

jotka pitivät hänet poissa 
huumeista ja jengeistä

ja luovuttamasta unelmistaan.

Kerron vielä yhdestä

aiemmin kodittomasta perheenjäsenestämme.

Tämä on Scarlett.

Scarlett toimi koiratappelujen syöttinä.

Se sidottiin ja heitettiin kehään

toisten koirien ärsykkeeksi.

Tänä päivänä Scarlett syö orgaanista ruokaa

ja nukkuu ikiomassa sängyssään.

Kun kaadamme Scarlettille vettä,

se heiluttaa häntäänsä kiitollisena.

Joskus kävelemme puistossa 
Scarlettin kanssa

ja se möyrii ruohossa.

Katsomme sitä

ja toisiamme,

ja olemme kiitollisia.

Poissa ovat 
keskiluokkaisen arjen turhautumiset

ja pettymykset.

Tunnemme itsemme miljonääreiksi.

Kiitos.

(Suosionosoituksia)