29. kesäkuuta 2016. Arvon kansalainen: kirjoitan sinulle tänä päivänä, sinulle, joka olet häviäjä tässä aikakaudessa. Tämänlaisena hetkenä, arkisessa elämässämme, kun maailma on täynnä tuhoa, vihaa ja pelkoa. Kohdistan tämän kirjeen sinulle, vaikka me tiedämmekin, että "sinä" tarkoittaa montaa ihmistä aivan samalla tavalla kuin "minä". Kirjoitan sinulle, sillä tällä hetkellä epätasapainoinen maailma, jossa elämme, pelottaa minua. Uskon, että se pelottaa myös sinua. Kuitenkin osa pelkäämistämme asioista ovat yhteisiä pelkoja, vaikka tuntuu, että suurimmaksi osaksi pelkäämme toisiamme. Sinä pelkäät maailmaa, jossa minä haluaisin asua -- minä vastaavasti pelkään sinun näkemyksiäsi. Tiedätkö sen tunteen, kun aavistat myrskyn ennen sen alkua? Tunnetko samanlaisen tunteen tällä hetkellä? Se epämukavuuden tunne ja huolestuneisuus, joka on heillä, jotka muistelevat 1930-luvun tapahtumia. Ehkä et tunne sitä. Sillä meidän pelot eivät ole samoja. Havaitsen kuitenkin, että sinun pelkosi minua kohtaan -- maailmasta, jonka väitin olevan meille oikeanlainen, on kasaantunut sukupolven aikana. Siinä kului hetki ennen kuin sinun pelkosi laukaisi minun pelkoni, joka ei ollut vähäistä, sillä aluksi en edes ajatellut että minun tulisi pelätä sinua. Olin tietoinen -- mutta en kuunnellut. Kaikki nämä vuodet kun sanoit, että tämä mahtava uusi maailma ei ollutkaan niin mahtava sinulle, eikä monelle muullekaan tässä teollistuneessa maailmassa. Tämä avoin, kirkas maailma, jota nautiskelin; ihmisistä, hyödykkeistä ja vapaasta teknologiasta, vapaasta kansainvälisestä kehityksestä, ei ollut sinulle vapauttava. Olen kävellyt kaupungeissanne katsoen ympärilleni ymmärtämättä tilanteita. Huomasin Stephenvillessä, Texasissa, että kaupungin keskusta oli täynnä asianajajien toimistoja yksi toisensa jälkeen, sillä ihmiset vuorottelivat vankeuden ja vapauden välillä. Huomasin karut kaupat Wagnerissa, South Dakotassa, ja sotaveteraanien kokoontumishallin, joka oli vain pilkan kohteena yhteisössä joka yritti selviytyä. Huomasin Pennsylvaniassa Lancasterin Wal-Martissa kuinka liian moni 20-30-vuotias näytti vuosikymmenen tai kaksi vajaalta kuolemastaan hajanaisilla, epätasaisilla ihoillaan ja harvoilla, nauhamaisilla hiuksillaan; ruskehtavilla, hioutuneilla hampaillaan, epätoivo silmissään. Huomasin, että nuoret, joita kohtasin Pariisissa, Florencessa ja Barcelonassa, omasivat tutkintoja, mutta eivät voineet hyödyntää niitä, eläen työharjoittelijoina ainakin 30-vuotiaiksi estettynä elämän mahdollisuuksilta, tässä taloudellisessa tilassa, joka luo vaurautta -- ei työpaikkoja. Huomasin uutiset Lontoon haamukortteleista, joissa erittäin rikkaat ostavat epäilyttävillä rahoillaan tyhjiä asuntoja rahastaen kaupungin asukkaita, nuoria pareja -- heidän uudesta kodistaan. Kuulin myös, että elämäsi rakenne oli repeytymäisillään. Ennen pystyit turvautumaan työpaikkaasi -- toisin kuin nyt. Pystyit ennen ruokkia lapsesi ja luvata että he pystyisivät saavuttamaan hieman enemmän kuin mitä itse olit, toisin kuin nyt. Teit ennen töitä, josta sait arvostusta, toisin kuin nyt. Oli normaalia, että kuka tahansa sinun tapainen omistaisi kodin, mutta ei enää. En voi sanoa, että en tiennyt näistä asioista, mutta kiinnitin huomiotani tulevaisuuden rakentamiseen, jossa eläisimme Marsissa, vaikkakin sinä kärsit tällä maapallolla. Kiinnitin huomiotani kuolemattomuuden kehittämiseen, vaikkakin monet teistä alkoi elämään lyhyempää elämää kuin vanhempanne. Kuulin kaikki nämä asiat, mutta en kuunnellut. Katsoin, mutta en nähnyt. Luin, mutta en ymmärtänyt. Kiinnitin huomiota vasta silloin, kun aloit äänestämään ja huutamaan. Kun äänestit ja huusit, sisältö alkoi uhkaamaan minua. Kuuntelin vasta silloin, kun aloit hajottamaan mannerten välisiä liittoja ja valitsemaan päättäjiksi rahvaita kansankiihottajia. Vasta tämän tapahduttua sinun tuskasi tuli osaksi minun kiinnostusta. Tiedän, että loukkaantuneisuus on useimmiten vasta alkua mielipahan käsittelyssä. Pohdinkin nyt, olisitko vähemmän innokkaampi käsittelemään sitä, jos olisin ollut kanssasi, kun vasta tunsit niin. Kyselen itseltäni, miksi en ollut sinun kanssasi silloin. Yksi syistä oli se, että lumouduin muutoksen gurujen mukana. Minusta tuli uusien asioiden uskonnon palvoja, globalisaation ja avoimien rajojen sekä kaleidoskooppisen monipuolisuuden. Kun muutos oli kaikki mihin uskoin, pystyin olemaan sokea. En tiedostanut muutoksen seurauksia. Pystyin sivuttamaan asioiden tärkeyden, kuten sukujuurien, perinteiden, rituaalien, vakauden -- ja kuulumisen. Ja mitä enemmän kiihkoilin muutoksen ja avoimuuden palvonnassa, sitä enemmän vein sinua toiseen suuntaan, takertuneeseen, pysähtyneeseen, suljettuun olemassaoloon. Näen nyt paremmin kuin aikaisemmin, että oikeanlaisen ihon tai elimen puuttuminen ei olekaan ainoa haittatyyppi. On myös olemassa hienostuneemmat, vaietut haittapuolet etuoikeutetuissa ominaisuuksissa, ja silti tunsit ajan kulkevan sinusta poispäin; menneisyys oli suotuisa sinun kaltaisille ihmisille, tulevaisuus tulee olemaan suotuisampi muille; niin että maailma muuttuu vähemmän tutuksi, vähemmän omaksesi päivä toisensa jälkeen. En tosiaan myönnä etteikö vanhojen etuoikeuksien pitäisi vähentyä. Ne eivät kuitenkaan vähene tarpeeksi nopeasti. Sinun tulee itse pystyä sopeutumaan uuteen vuosisataan, jossa ei ole etuja tietynlaisille ihmisille. Jos ja kun vihasi muuttuu inhoksi, pidä mielessäsi, että sellaiselle ei ole tilaa meidän yhteiselossamme. Mutta minä myönnän sinulle, että olen jättänyt pois taakan, jota kannetaan statuksen menetyksen jälkeen. olen unohtanut, että sosiaalisesti tärkeät asiat voivat olla myös henkilökohtaisesti uuvuttavia. Samankaltainen asia tapahtui jaetun taloutemme kanssa. Samalla kun en halunnut tehdä niin, että tasa-arvo ja erilaisuus lähtisi kehittymään takaisin huonompaan suuntaan, ja silti ymmärtää sen menetyksen tunteen, jonka ne voivat luoda. Minä myös kieltäydyn, pystymättä, vaikka toivoisinkin, muuttamaan ajan kulun tässä entistä enemmän yhdistyneessä, toisista riippuvaisesta maailmasta ja keksinnöistä, jotka eivät pysy keksimättöminä. Silti minun tulee ymmärtää sinun kokemuksesi näistä asioista. Olet jo vuosia kertonut minulle, että kokemuksesi näistä asioista eivät ollutkaan yhtä hyviä kuin teorioitteni ennakkoarvio. Ennen kuin pystyit kuitenkaan valittamaan kokonaisella lauseella elämän hankaluudesta epäsäännöllisillä työtunneilla, epävakaalla palkalla, haihtuvilla mahdollisuuksilla, tuskasta, kun viet lapsesi ympärivuorokautiseen päiväkotiin päästäksesi työvuorollesi, kello kolme aamuyöstä. Keskeytin sinut -- ennen kuin pystyit sanomaan sanottavaasi loppuun -- minun oppini -- se, mitä oikeasti koitkin oli joustavuutta sekä vapautta. Kieli on yksi ainoista asioista, joka todella yhdistää meitä ja silti käytin sen yhdistävää perintötekijää peittämään, vääristämään ja oikeuttamaan itseäni; markkinoimalla sitä, mikä oli hyväksi minulle, hyvältä vaikuttavaksi meille molemmille, kun heittelin ilmoille termejä kuten "jakamistalous", "sekasorto" ja "globaali resurssien jakaminen". Huomaan kuitenkin, että mitä oikeasti tein, ajoittain, olikin, että lunastin sinun tuskasi halvalla. Tyylittelin sitä ja yritin palauttaa sen sinulle takaisin vapautena. Halusin uskoa ja että sinä uskoisit, että järjestelmä, joka on ollut hyvä minulle, joka oli tehnyt elämästäni entistä saumattomamman, on myös sinulle paras mahdollinen järjestelmä. Olen ollut sinulle alentava kertoessani että äänestät omaa taloudellista etuasi vastaan -- äänestäessä kiinnostustasi vastaan, aivan kuten tietäisin edes mitä ne ovat. Se on vain joustamaton ekonomismini äänessä. Minulla on heikkous, että pidän ihmisten taloudellisia etuja heidän ainoina etuinaan, välittämättä asioista kuten olemassaolo ja ylpeys ja halu tehdä vaikutus heihin, jotka eivät huomioi sinua. Tässä sitä ollaan, pelottavassa, mutta ei kuitenkaan selittämättömässä tilanteessa keskellä kansankiihkoa, murtuneisuutta, muukalaisvastaisuutta, mielipahaa ja pelkoa. Ja pelkään meidän molempien puolesta jos jatkamme tätä rataa, minä kuuntelematta, sinä kuulematta, että joudut huutamaan, että saat minut kuuntelemaan. Minua huolestuttaa, että olemme lumoutuneina tulevaisuuksistamme jossa ei ole paikkaa toiselle. Jos tämä jatkuu, jos tämä todellakin jatkuu, lopputulos voi olla verinen. Siitä on jo näkynyt häivähdyksiä lehdissä päivittäin. Tästä voi seurata kerääntymisiä, hyökkäyksiä, karkotuksia, leirejä, eriytymistä. Enkä todellakaan usko että liioittelen. Voi myös nousta puheita sodasta paikoissa, joissa oltiin jo varmoja että ne olivat ohi. Aina on kuitenkin olemassa toivoa pelastukselle, mutta se ei tule olemaan huono, pinnallinen pelastus, joka tulee jaarittelun lopputuloksena, että aiheutimme tämän yhdessä. Tämä tulee vaatimaan enemmän. Se tulee vaatimaan hyväksyntää, että me teimme päätöksiä ollaksemme täällä. Me luomme ympärillemme "kaikki muut". Vanhempina, naapureina, kansalaisina, me joskus elävöitämme ja joskus välttelemme toistemme olemassaoloa. Sinä et syntynyt kostonhimoiseksi. Minulla on osani himossasi, jonka nyt tunnet kostona, ja se himo houkuttelee minua suunnittelemaan vielä taidokkaampia välttelyitä arkisesta elämästämme; kouluista, naapuripiireistä, lentokentistä ja huvipuistoista, jotka olivat ennen meidän yhteisiä. Kohtaamme siten ongelman joka ei johdu näistä suurista, etäisistä voimista. Kohtaamme ongelman meidän kahden välillä. Me valitsimme tavat, jolla vaikutimme toisiimme, ja ne saivat meidät tähän tilanteeseen. Voimme toisaalta valita tavat vaikuttaa, jotka saavat meidät pois tästä tilanteesta. Mutta on myös asioita, joista meidän pitää ehkä luopua, aloittamalla meidän rakastetuista todellisuuden versioista. Kuvittele, jos luopuisit haaveistasi yhteiskunnasta, josta olisi poistettu tietynlaiset henkilöt. Kuvittele, jos minä lopettaisin tapani pelastaa maailmaa selkäsi takana, tekemällä tulevaisuudesta tarkoituksellisen; työsi, ruokasi, koulusi kannalta paikoissa, jossa et itse päässyt turvatoimien läpi. Voimme tehdä tämän vain, jos ensiksi hyväksymme, että olemme laiminlyöneet toisiamme. Jos on olemassa yhtään toivoa, tänä pahaenteisenä hetkenä, sen aika on nyt. Olemme jo liian kauan, jahdanneet erilaisia loistavia unelmia, sen hinnalla, ettemme huomioineet toistemme haaveita, haavetta, jossa huolehdimme toisistamme, niin, ettei toisen ideat pääsisi valloilleen, että pystyimme etenemään ajassa yhdessä. Pystyisimme rohkeina sitoutumaan toistemme unelmaan ainoana asiana, jolla on merkitystä yli kaiken muun. Olkaamme siis rohkeita. Vilpittömästi sinun, tavallinen kansalainen. (Aplodit)