Mustekalat lumosivat minut jo pikkupoikana Mobilessa, Alabamassa. Jonkunhan täytyy olla kotoisin Mobilesta. Mobilessa viisi jokea yhtyy kauniilla suistoalueella. Alligaattorit ryömivät kalaisten jokien varsilla, sypressit kuhisevat käärmeitä, lintuja joka makuun. Todellinen taikamaa lapselle, jota eläimet kiinnostavat. Mobile-lahdelta suistovesi päätyy Meksikonlahteen. Ensikontaktini mustekaloihin sain viisi-, kuusivuotiaana. Uidessani näin pikku mustekalan pohjassa. Poimin sen, ja se hurmasi minut heti nopeudellaan, voimallaan ja ketteryydellään. Se vipusi sormiani erilleen pyrkien käteni selkäpuolelle. Pitelin tätä ällistyttävää otusta. Se rauhoittui kämmenilleni alkoi sykähdellä kaikissa väreissä ja laskosti lonkeronsa alleen, kohottautui pallonmuotoiseksi, ja muuttui suklaanruskeaksi ja valkoraitaiseksi. "Voi nenä!" En ollut eläissäni nähnyt vastaavaa. Hetken ihasteltuani päätin vapauttaa sen takaisin alas. Se lähti käsistäni, mutta teki kavalan tempun ja laskeutui pohjakivikkoon -- " viuh!" -- hävisi sen tien! -- ihan silmieni alla. Tiesin heti -- kuusivuotiaana -- haluavani tutustua siihen paremmin. Menin yliopistoon, suoritin tutkinnon meribiologiassa, Pääsin jatko-opintoihin Havaijin yliopistoon. Opiskelijana tein töitä Waikikin akvaariolla. Siellä oli suuria kala-altaita, mutta vähän selkärangattomia. Selkärangattomana kaverina lähdin keräilemään näitä ihastuttavia eläimiä, joihin olin tutustunut opiskelijana, ja panin hienot kokoelmani esille. Kalat altaissa olivat mahtavaa katseltavaa, mutta ne eivät vuorovaikuttaneet ihmisten kanssa. Mutta mustekalat kyllä. Jos käveli altaalle aamutuimaan ennen muita, mustekala nousi katsomaan. "Katseleeko tuo kaveri tosiaan minua?" Altaan edessä tajuaa mustekalat omiksi persoonikseen. Jotkut pysyttelivät paikoillaan. Toiset livahtivat kivien sekaan. Yksi hämmästyttävä eläin... Altaalla se tuijottaa minua pikku sarvet silmien yläpuolella. Menin ihan lasin eteen, kymmenen sentin päähän. Mustekala istui lepokivellään ja laskeutui myös ihan lasin taa. Tuijottelin sitä vajaan 20 sentin päästä. Silloin näin tarkasti lähelle. Nyt tiirailen sumeita sormiani. Tuijottelimme toinen toisiamme, se koukkaa pohjasta kourallisen soraa ja päästää sen suodinjärjestelmän vesisuihkuun. "Tsik, tsik, tsik, tsik!" -- sora iskeytyy etulasiin ja putoaa. Se ottaa toisen kourallisen, päästää sen... "Tsik, tsik, tsik, tsik!" -- sama juttu. Se nostaa käden. Minä nostan käteni. Se nostaa toisen käden. Niin minäkin. Mustekala voitti käsikilpailun: minulla ei yhtään, mutta sillä kuusi jäljellä. Ainoa tapa kuvailla mitä näin sinä päivänä on se, että mustekala leikki, mikä on melko hienostunutta käytöstä pelkältä selkärangattomalta. Kolmisen vuotta opiskeltuani sattui hassu juttu matkalla toimistoon. Se muutti elämäni. Eräs mies tuli akvaariolle. Pitkä tarina, mutta hän lähetti minut ja pari kaveriani Eteläiselle Tyynellemerelle keräilemään eläimiä. Evääksi saimme kaksi 16mm:n kameraa. "Tehkää elokuva retkestä." ... OK, pari biologia elokuvan teossa -- mielenkiintoista. Menoksi! Teimme tosiaan elokuvahistorian huonoimman filmin. Se oli huippujuttu, tosi hauskaa. Sain neronleimauksen: "Hetkinen, ehkä voin tehdä tätä kokopäiväisesti. Ryhdyn elokuvantekijäksi!" Palasin työmatkalta, lopetin opinnot, ripustin oveeni ammattikuvaajan kyltin, paljastamatta kenellekään totuutta. Se on toiminut hyvin. Koulutukseni oli silti tosi hyödyllinen. Jos kuvaa villieläimiä ja menee kentälle kuvaamaan, erityisesti käyttäytymistä, on hyvä olla perustiedot näistä eläimistä ja niiden käyttäytymisestä. Todelliset tietoni mustekaloista sain tehdessäni elokuvia niistä. Vietin pitkiä aikoja niiden kanssa ja näin mustekalat merellisissä kodeissaan. Matkalla Australiassa kävin "Yhden puun saarella". Evoluutio oli toiminut nopeasti "yksipuisella" saaren nimeämisen ja tuloni välillä. Saarella oli ainakin kolme puuta, kun olimme siellä. Yksi puu kasvaa lähellä kaunista koralliriuttaa. Siellä on tulvakanava, jossa vuorovesi juoksee eestaas kahdesti päivässä. Kauniin ja monipuolisen riutan runsaassa eläimistössä on paljon mustekaloja. Eivät ainutkertaisesti, mutta taatusti, Australian mustekalat osaavat naamioitua. Itse asiassa tuossa on yksi. Ensimmäinen haasteemme oli löytää ne. Kova haaste. Vietimme siellä kuukauden. Halusin totuttaa eläimet meihin voidaksemme tarkkailla niitä häiritsemättä. Ensimmäinen viikko kului pyrkiessämme mahdollisimman lähelle. Joka päivä vähän lähemmäksi. Jos ne hermostuivat, poistuimme muutamaksi tunniksi. Viikossa ne tottuivat meihin. "En tiedä, mikä tuo on, mutta ei se uhkaa minua." Ne jatkoivat puuhiaan. Katselemme hyvin läheltä kosiskelua, parittelua ja tappelua. Uskomaton kokemus. Visuaalisesti fantastisimpia esityksiä oli ruuan etsintä. Ne käyttivät monia eri tekniikoita. Tämä käytti näköaistia. Nähtyään korallikohouman parin metrin päässä ne lähestyivät sitä. Näkivätkö ne ravun vai kuvittelivatko ne vain? Niin tai näin, ne hyppäsivät pohjalta laskeutuen suoraan kohoumalle. Sitten lonkeroiden välinen kalvo nielaisi kohouman. Ne ottavat rapuja kiinni. Heti kun ravut koskettivat lonkeroa, valot sammuivat. Mietin mitä kalvon alla tapahtui. Selvitimme sen. Ensi kerran näin suuvärkin toiminnassa. Fantastista. Jos aikoo kuvata paljon tiettyä eläintä, voi valita yleisen. Kuten mustekalat, joita on kaikissa valtamerissä. Ne elävät syvällä. En syyllistä mustekaloja väkevästä innostani nousta syväsukelluslaitteisiin, mutta pidän syvyyksistä. Se on vertaansa vailla. Jos todella haluaa päästä pois, nähdä jotain ennennäkemätöntä, ja haluaa tilaisuuden nähdä, mitä kukaan ei ole ikinä nähnyt. Kipua laitteeseen, sulje luukku, avaa happihana, käynnistä puhdistin, joka poistaa CO2:n hengitysilmasta. Kippaus yli laidan. Ei yhteyttä pinnalle, paitsi makee radio. Vajotessasi pintavesien pesukonemainen pauhu rauhoittuu. Hiljenee. Alkaa tuntua kivalta. Syvemmällä ihanan sininen vesi, johon sinut laskettiin, vaihtuu yhä tummemmaksi. Lopulta syvän laventelinsiniseksi ja satoja metrejä alempana pikimustaksi. Olet saapunut välivesien valtakuntaan. Voisi pitää luennon välivesien asukeista. Eittämättä eriskummallisimmat muodot ja pöyristyttävimmät käytöstavat liittyvät eläimiin, jotka elävät välivesiyhteisöissä. Ohitamme nopsaan tämän alueen, joka kattaa n. 95 prosenttia planeettamme elintilasta. Jatkamme vielä ainutlaatuisemmalle keskiselänteelle. Valtava vuorijono kiemurtelee 65 000 km:n pituisena pallomme ympäri. Vuoret nousevat satoihin metreihin, jotkut kilometreihin ja puhkaisevat pinnan luoden Havaijin kaltaisia saaria. Vuorijonon yläosa halkeilee kahteen muodostaen vajoaman. Kun sukeltaa sinne, löytää toiminnan ytimen. Tuhannet aktiiviset tulivuoret purkautuvat milloin hyvänsä pitkin 65 000 km:n vuoristoa. Mannerlaattojen vetäytyessä toisistaan, ylös purskahtava magma täyttää aukot. Uutta maata syntyy silmiesi alla. Yllä tuhansia metrejä vettä ja valtava paine pakottaa vettä halkeamista maan keskustaan, kunnes se osuu magmaonteloon, missä se ylikuumenee ja kyllästyy mineraaleista, kääntää suuntaansa ja syöksyy pintaan kuin Yellowstonen geysir. Koko alue muistuttaa Yellowstonea kaikkine lisukkeineen. Purkausneste on lähes 400-celsiusasteista. Ympäröivä vesi pari astetta yli jäätymispisteen. Se jäähtyy välittömästi eikä voi pidättää liuottamaansa materiaalia. Se saostuu mustaa savua tupruten. Muodostuu torneja, jopa kymmenmetrisiä savupiippuja. Niiden kyljet hohtavat kuumina, täynnä elämää. Kaikkialla toimivia mustia savuttajia ja piipuissa jopa 3-metrisiä putkimatoja. Matojen päistä pilkistävät somat punaiset höyhenistöt. Tiheiköissä asustaa kokonainen eliöyhteisö, katkarapuja, kaloja, hummereita, rapuja, ostereita ja niveljalkaisparvia, jotka pelaavat vaarallista peliään polttavan ja jäätävän välillä. Koko ekosysteemi löydettiin vasta 33 vuotta sitten. Se keikautti tieteen päälaelleen, sai tiedemiehet uusiin aatoksiin elämän alkamisesta Maassa. Ennen savuttajien löytymistä kaiken elämän avaimena pidettiin aurinkoa ja fotosynteesiä. Syvyydessä ei ole aurinkoa, ei fotosynteesiä. Käyttövoimana on kemosynteesi ja kaikki on lyhytkestoista. Kun filmaa uskomatonta syvänmeren savuttajaa, sen luulee olevan toiselta planeetalta. Ei usko sen olevan maapallolta vaan muukalaisia toiselta planeetalta. Kahdeksan vuoden päästä sama savuttaja voi olla täysin kuollut. Ei kuumaa vettä. Kaikki eläimet ovat kuolleet. Savupiiput ovat yhä paikallaan luoden pelottavan aavekaupungin, tietenkin vailla elämää. Muutaman km:n päässä... Ppssshhh! Toinen tulivuori purkautuu. Siellä on uusi musta savuttaja yhteisöineen. Kuumavesiyhteisöjä syntyy ja kuolee 30-40 vuoden välein kaikkialla vuoristossa. Kuumavesiyhteisön väliaikainen luonne ei juuri eroa joistakin 35 vuoden kuvausmatkoilla näkemistäni alueista. Kuvattuaan kivan pätkän lahdella tulee kotiin ja miettii: "Missä voisin... Tiedän missä kuvata sen. Kauniilla lahdella, missä on koralleja ja sirkkaäyriäisiä." Kun matkaa sinne, se onkin tyhjä. Ei koralleja, vain leväkasvustoa, vesi hernerokkaa. Mitä tapahtui? Kääntyy ympäri. Rinteellä rakennetaan lähiötä, ja maansiirtokoneet ovat työssä. Tuonne nousee golfkenttä. Olemme tropiikissa. Sataa kuin saavista. Sadevesi tulvii rinteeltä tuoden sedimenttejä työmaalta tukehduttaen korallit. Lannoitteet ja myrkyt kulkeutuvat golfkentältä veteen. Myrkyt tappavat toukat ja pikkueliöt. Lannoitteet luovat kauniin leväkukintosopan. Rohkaisevaa kyllä, olen nähnyt vastakohdan. Melko törkyisen lahden. Katsoessani sanoin: "Yäk" ja menin saaren toiselle puolelle. Viisi vuotta myöhemmin sama lahti on upea. Kaikkialla eläviä koralleja, kaloja, kristallinkirkas vesi. "Miten se tapahtui?" Se tapahtui, koska paikallinen yhteisö heräsi. Tajuttiin lopettaa saastuttaminen. Vaadittiin lakeja ja lupia vastuulliseen rakentamiseen ja kentän hoitoon. Estettiin sedimenttien ja kemikaalien virtaaminen lahteen. Lahti toipui. Valtameri kykenee ihmeesti toipumaan, jos jätämme sen rauhaan. Margaret Mead sanoi sen parhaiten: pieni ajattelevainen ihmisryhmä voi muuttaa maailmaa. Näin on aina ollut. Pieni ryhmä muutti lahden. Kannatan ruohonjuurijärjestöjä. Monen luennon lopuksi tulee väistämättä kysymys: "Mitä minä voin tehdä? Olen yksi ihminen. Ongelmat ovat niin kaikenkattavia." Tarpeellinen kysymys. Vastaan: "Älkää tarkastelko musertavan suuria kysymyksiä. Katsokaa takapihallenne. Katsokaa sydämeenne. Miettikää, mikä ei ole kunnossa alueellanne. Korjatkaa se. Luokaa toipumisvyöhyke lähiöönne, ja rohkaiskaa toisia. Toipumisvyöhykkeet voivat pirskottaa pieniä pisteitä kartalle. Voimme nykyisin kommunikoida niin, että Alaska tietää heti mitä Kiinassa tapahtuu, Uudessa-Seelannissa taas ja Englannissa yritetään... Kaikki keskustelevat. Kartan pisteet eivät enää ole yksittäisiä. Syntyy verkosto. Toipumisvyöhykkeet voivat kasvaa, mennä jopa päällekkäin. Hyvää voi tapahtua. Näin vastaan: Katsokaa takapihallenne, katsokaa peiliin. Mitä voitte tehdä vastuullisemmin kuin nyt? Tehkää se. Levittäkää sanaa. Savuttajien eliöyhteisöt eivät voi päättää elämästä ja kuolemasta ympäristössään, mutta täällä ylhäällä voimme. Teoriassa olemme rationaalisia ihmisiä. Voimme muuttaa käyttäytymistämme, joka vaikuttaa ympäristöömme, kuten lahden tervehdyttäneet ihmiset. TED Prize-toiveessaan Sylvia aneli meitä tekemään mitä tahansa, kaiken voitavamme suojellaksemme pikku pisteiden lisäksi merkittävästi laajempia merialueita, "toivon saarekkeita". Tästä kiitän häntä sydämestäni. Jotkut "toivon saarekkeet" voivat olla syvällä valtamerissä. Alueilla, joita on vakavasti laiminlyöty ja hyväksikäytetty -- mieleeni tulee "hautaaminen". Jos jokin on kaatopaikalle liian iso tai myrkyllinen, haudatkaa se mereen. Toivon, että voimme säilyttää "toivon saarekkeita" myös merien syvyyksissä. En voi esittää toivetta, mutta voin sanoa tekeväni kaiken voitavani Sylvia Earlen toiveen täyttämiseksi. Lupaan sen. Kiitoksia paljon.