Mustekalat lumosivat minut jo pikkupoikana
Mobilessa, Alabamassa.
Jonkunhan täytyy olla kotoisin Mobilesta.
Mobilessa viisi jokea yhtyy
kauniilla suistoalueella.
Alligaattorit ryömivät
kalaisten jokien varsilla,
sypressit kuhisevat käärmeitä,
lintuja joka makuun.
Todellinen taikamaa lapselle,
jota eläimet kiinnostavat.
Mobile-lahdelta suistovesi päätyy Meksikonlahteen.
Ensikontaktini mustekaloihin sain
viisi-, kuusivuotiaana.
Uidessani näin pikku mustekalan pohjassa.
Poimin sen, ja se hurmasi minut heti
nopeudellaan, voimallaan ja ketteryydellään.
Se vipusi sormiani erilleen pyrkien käteni selkäpuolelle.
Pitelin tätä ällistyttävää otusta.
Se rauhoittui kämmenilleni
alkoi sykähdellä
kaikissa väreissä
ja laskosti lonkeronsa alleen,
kohottautui pallonmuotoiseksi,
ja muuttui suklaanruskeaksi ja valkoraitaiseksi.
"Voi nenä!" En ollut eläissäni nähnyt vastaavaa.
Hetken ihasteltuani päätin vapauttaa sen
takaisin alas.
Se lähti käsistäni, mutta teki kavalan tempun
ja laskeutui pohjakivikkoon
-- " viuh!" -- hävisi sen tien! --
ihan silmieni alla.
Tiesin heti -- kuusivuotiaana --
haluavani tutustua siihen paremmin.
Menin yliopistoon, suoritin tutkinnon meribiologiassa,
Pääsin jatko-opintoihin
Havaijin yliopistoon.
Opiskelijana tein töitä Waikikin akvaariolla.
Siellä oli suuria kala-altaita,
mutta vähän selkärangattomia.
Selkärangattomana kaverina lähdin
keräilemään näitä ihastuttavia eläimiä,
joihin olin tutustunut opiskelijana,
ja panin hienot kokoelmani esille.
Kalat altaissa olivat mahtavaa katseltavaa,
mutta ne eivät vuorovaikuttaneet ihmisten kanssa.
Mutta mustekalat kyllä.
Jos käveli altaalle
aamutuimaan ennen muita,
mustekala nousi katsomaan.
"Katseleeko tuo kaveri tosiaan minua?"
Altaan edessä tajuaa
mustekalat omiksi persoonikseen.
Jotkut pysyttelivät paikoillaan.
Toiset livahtivat kivien sekaan.
Yksi hämmästyttävä eläin...
Altaalla se tuijottaa minua
pikku sarvet silmien yläpuolella.
Menin ihan lasin eteen,
kymmenen sentin päähän.
Mustekala istui lepokivellään
ja laskeutui myös ihan lasin taa.
Tuijottelin sitä vajaan 20 sentin päästä.
Silloin näin tarkasti lähelle.
Nyt tiirailen sumeita sormiani.
Tuijottelimme toinen toisiamme,
se koukkaa pohjasta kourallisen soraa
ja päästää sen
suodinjärjestelmän vesisuihkuun.
"Tsik, tsik, tsik, tsik!" -- sora iskeytyy etulasiin ja putoaa.
Se ottaa toisen kourallisen, päästää sen...
"Tsik, tsik, tsik, tsik!" -- sama juttu.
Se nostaa käden. Minä nostan käteni.
Se nostaa toisen käden. Niin minäkin.
Mustekala voitti käsikilpailun:
minulla ei yhtään, mutta sillä kuusi jäljellä.
Ainoa tapa kuvailla mitä näin sinä päivänä
on se, että mustekala leikki,
mikä on melko hienostunutta käytöstä pelkältä selkärangattomalta.
Kolmisen vuotta opiskeltuani
sattui hassu juttu matkalla toimistoon.
Se muutti elämäni.
Eräs mies tuli akvaariolle. Pitkä tarina, mutta
hän lähetti minut ja pari kaveriani Eteläiselle Tyynellemerelle
keräilemään eläimiä.
Evääksi saimme kaksi 16mm:n kameraa.
"Tehkää elokuva retkestä."
... OK, pari biologia elokuvan teossa --
mielenkiintoista.
Menoksi! Teimme tosiaan
elokuvahistorian
huonoimman filmin.
Se oli huippujuttu, tosi hauskaa.
Sain neronleimauksen:
"Hetkinen,
ehkä voin tehdä tätä kokopäiväisesti.
Ryhdyn elokuvantekijäksi!"
Palasin työmatkalta,
lopetin opinnot, ripustin oveeni ammattikuvaajan kyltin,
paljastamatta kenellekään totuutta.
Se on toiminut hyvin.
Koulutukseni oli silti tosi hyödyllinen.
Jos kuvaa villieläimiä
ja menee kentälle kuvaamaan,
erityisesti käyttäytymistä,
on hyvä olla perustiedot
näistä eläimistä
ja niiden käyttäytymisestä.
Todelliset tietoni mustekaloista
sain tehdessäni
elokuvia niistä.
Vietin pitkiä aikoja
niiden kanssa ja näin mustekalat
merellisissä kodeissaan.
Matkalla Australiassa
kävin "Yhden puun saarella".
Evoluutio oli toiminut
nopeasti "yksipuisella"
saaren nimeämisen ja tuloni välillä.
Saarella oli ainakin kolme puuta,
kun olimme siellä.
Yksi puu kasvaa lähellä
kaunista koralliriuttaa.
Siellä on tulvakanava,
jossa vuorovesi juoksee eestaas kahdesti päivässä.
Kauniin ja monipuolisen riutan
runsaassa eläimistössä
on paljon mustekaloja.
Eivät ainutkertaisesti,
mutta taatusti, Australian mustekalat
osaavat naamioitua.
Itse asiassa
tuossa on yksi.
Ensimmäinen haasteemme oli löytää ne.
Kova haaste.
Vietimme siellä kuukauden.
Halusin totuttaa eläimet meihin
voidaksemme tarkkailla niitä häiritsemättä.
Ensimmäinen viikko kului
pyrkiessämme mahdollisimman lähelle.
Joka päivä vähän lähemmäksi.
Jos ne hermostuivat,
poistuimme muutamaksi tunniksi.
Viikossa ne tottuivat meihin.
"En tiedä, mikä tuo on, mutta ei se uhkaa minua."
Ne jatkoivat puuhiaan.
Katselemme hyvin läheltä
kosiskelua, parittelua ja tappelua.
Uskomaton kokemus.
Visuaalisesti fantastisimpia
esityksiä
oli ruuan etsintä.
Ne käyttivät monia
eri tekniikoita.
Tämä käytti näköaistia.
Nähtyään korallikohouman
parin metrin päässä
ne lähestyivät sitä.
Näkivätkö ne ravun vai kuvittelivatko ne vain?
Niin tai näin, ne hyppäsivät pohjalta
laskeutuen suoraan kohoumalle.
Sitten lonkeroiden välinen kalvo
nielaisi kohouman.
Ne ottavat rapuja kiinni.
Heti kun ravut koskettivat lonkeroa, valot sammuivat.
Mietin mitä kalvon alla tapahtui.
Selvitimme sen.
Ensi kerran näin suuvärkin toiminnassa.
Fantastista.
Jos aikoo kuvata paljon tiettyä eläintä,
voi valita yleisen.
Kuten mustekalat, joita on kaikissa valtamerissä.
Ne elävät syvällä.
En syyllistä mustekaloja
väkevästä innostani
nousta syväsukelluslaitteisiin,
mutta pidän syvyyksistä.
Se on vertaansa vailla.
Jos todella haluaa päästä pois,
nähdä jotain ennennäkemätöntä,
ja haluaa tilaisuuden nähdä,
mitä kukaan ei ole ikinä nähnyt. Kipua laitteeseen,
sulje luukku, avaa happihana,
käynnistä puhdistin,
joka poistaa CO2:n hengitysilmasta.
Kippaus yli laidan. Ei yhteyttä pinnalle,
paitsi makee radio.
Vajotessasi pintavesien pesukonemainen
pauhu rauhoittuu.
Hiljenee.
Alkaa tuntua kivalta.
Syvemmällä ihanan sininen vesi, johon sinut laskettiin,
vaihtuu yhä tummemmaksi.
Lopulta syvän laventelinsiniseksi
ja satoja metrejä alempana pikimustaksi.
Olet saapunut
välivesien valtakuntaan.
Voisi pitää luennon
välivesien asukeista.
Eittämättä
eriskummallisimmat muodot
ja pöyristyttävimmät käytöstavat
liittyvät eläimiin, jotka elävät välivesiyhteisöissä.
Ohitamme nopsaan tämän alueen,
joka kattaa n. 95 prosenttia
planeettamme elintilasta.
Jatkamme vielä ainutlaatuisemmalle keskiselänteelle.
Valtava vuorijono kiemurtelee
65 000 km:n pituisena pallomme ympäri.
Vuoret nousevat satoihin metreihin,
jotkut kilometreihin
ja puhkaisevat pinnan
luoden Havaijin kaltaisia saaria.
Vuorijonon yläosa
halkeilee kahteen muodostaen vajoaman.
Kun sukeltaa sinne, löytää toiminnan ytimen.
Tuhannet aktiiviset tulivuoret
purkautuvat milloin hyvänsä
pitkin 65 000 km:n vuoristoa.
Mannerlaattojen vetäytyessä toisistaan,
ylös purskahtava magma täyttää aukot.
Uutta maata
syntyy silmiesi alla.
Yllä tuhansia metrejä vettä
ja valtava paine
pakottaa vettä halkeamista maan keskustaan,
kunnes se osuu magmaonteloon,
missä se ylikuumenee
ja kyllästyy mineraaleista,
kääntää suuntaansa ja syöksyy pintaan
kuin Yellowstonen geysir.
Koko alue
muistuttaa Yellowstonea kaikkine lisukkeineen.
Purkausneste on lähes 400-celsiusasteista.
Ympäröivä vesi pari astetta yli jäätymispisteen.
Se jäähtyy välittömästi
eikä voi pidättää
liuottamaansa materiaalia.
Se saostuu mustaa savua tupruten.
Muodostuu torneja,
jopa kymmenmetrisiä savupiippuja.
Niiden kyljet
hohtavat kuumina, täynnä elämää.
Kaikkialla toimivia mustia savuttajia
ja piipuissa
jopa 3-metrisiä putkimatoja.
Matojen päistä pilkistävät
somat punaiset höyhenistöt.
Tiheiköissä asustaa
kokonainen eliöyhteisö,
katkarapuja, kaloja, hummereita, rapuja,
ostereita ja niveljalkaisparvia,
jotka pelaavat vaarallista peliään
polttavan ja jäätävän välillä.
Koko ekosysteemi
löydettiin
vasta 33 vuotta sitten.
Se keikautti tieteen päälaelleen,
sai tiedemiehet uusiin aatoksiin
elämän alkamisesta Maassa.
Ennen savuttajien löytymistä
kaiken elämän avaimena
pidettiin aurinkoa ja fotosynteesiä.
Syvyydessä ei ole aurinkoa,
ei fotosynteesiä.
Käyttövoimana on kemosynteesi
ja kaikki on lyhytkestoista.
Kun filmaa
uskomatonta syvänmeren savuttajaa,
sen luulee olevan toiselta planeetalta.
Ei usko sen olevan maapallolta
vaan muukalaisia toiselta planeetalta.
Kahdeksan vuoden päästä sama savuttaja
voi olla täysin kuollut.
Ei kuumaa vettä.
Kaikki eläimet ovat kuolleet.
Savupiiput ovat yhä paikallaan
luoden pelottavan
aavekaupungin,
tietenkin vailla elämää.
Muutaman km:n päässä...
Ppssshhh! Toinen tulivuori purkautuu.
Siellä on uusi musta savuttaja yhteisöineen.
Kuumavesiyhteisöjä syntyy ja kuolee
30-40 vuoden välein
kaikkialla vuoristossa.
Kuumavesiyhteisön
väliaikainen luonne
ei juuri eroa joistakin
35 vuoden kuvausmatkoilla
näkemistäni alueista.
Kuvattuaan kivan pätkän lahdella
tulee kotiin
ja miettii: "Missä voisin...
Tiedän missä kuvata sen.
Kauniilla lahdella, missä on koralleja ja sirkkaäyriäisiä."
Kun matkaa sinne, se onkin tyhjä.
Ei koralleja, vain leväkasvustoa, vesi hernerokkaa.
Mitä tapahtui?
Kääntyy ympäri.
Rinteellä rakennetaan lähiötä,
ja maansiirtokoneet ovat työssä.
Tuonne
nousee golfkenttä.
Olemme tropiikissa.
Sataa kuin saavista.
Sadevesi tulvii rinteeltä
tuoden sedimenttejä työmaalta
tukehduttaen korallit.
Lannoitteet ja myrkyt
kulkeutuvat golfkentältä veteen.
Myrkyt tappavat toukat ja pikkueliöt.
Lannoitteet luovat kauniin
leväkukintosopan.
Rohkaisevaa kyllä, olen nähnyt vastakohdan.
Melko törkyisen lahden.
Katsoessani sanoin: "Yäk"
ja menin saaren toiselle puolelle.
Viisi vuotta myöhemmin
sama lahti on upea.
Kaikkialla eläviä koralleja, kaloja,
kristallinkirkas vesi. "Miten se tapahtui?"
Se tapahtui, koska
paikallinen yhteisö heräsi.
Tajuttiin lopettaa saastuttaminen.
Vaadittiin lakeja ja lupia
vastuulliseen rakentamiseen
ja kentän hoitoon.
Estettiin sedimenttien ja kemikaalien
virtaaminen lahteen.
Lahti toipui.
Valtameri kykenee ihmeesti
toipumaan, jos jätämme sen rauhaan.
Margaret Mead
sanoi sen parhaiten:
pieni ajattelevainen ihmisryhmä
voi muuttaa maailmaa.
Näin on aina ollut.
Pieni ryhmä
muutti lahden.
Kannatan ruohonjuurijärjestöjä.
Monen luennon lopuksi
tulee väistämättä
kysymys:
"Mitä minä voin tehdä?
Olen yksi ihminen.
Ongelmat ovat niin kaikenkattavia."
Tarpeellinen kysymys.
Vastaan: "Älkää tarkastelko
musertavan suuria kysymyksiä.
Katsokaa takapihallenne.
Katsokaa sydämeenne.
Miettikää, mikä ei ole kunnossa alueellanne.
Korjatkaa se.
Luokaa toipumisvyöhyke lähiöönne,
ja rohkaiskaa toisia.
Toipumisvyöhykkeet voivat pirskottaa
pieniä pisteitä kartalle.
Voimme nykyisin kommunikoida niin,
että Alaska tietää heti mitä Kiinassa tapahtuu,
Uudessa-Seelannissa taas ja Englannissa yritetään...
Kaikki keskustelevat.
Kartan pisteet eivät enää ole yksittäisiä.
Syntyy verkosto.
Toipumisvyöhykkeet voivat kasvaa,
mennä jopa päällekkäin. Hyvää voi tapahtua.
Näin vastaan:
Katsokaa takapihallenne, katsokaa peiliin.
Mitä voitte tehdä vastuullisemmin
kuin nyt?
Tehkää se. Levittäkää sanaa.
Savuttajien eliöyhteisöt
eivät voi päättää
elämästä ja kuolemasta
ympäristössään, mutta täällä ylhäällä voimme.
Teoriassa olemme rationaalisia ihmisiä.
Voimme muuttaa käyttäytymistämme,
joka vaikuttaa ympäristöömme,
kuten lahden tervehdyttäneet ihmiset.
TED Prize-toiveessaan Sylvia aneli
meitä tekemään mitä tahansa,
kaiken voitavamme
suojellaksemme pikku pisteiden lisäksi
merkittävästi laajempia
merialueita,
"toivon saarekkeita".
Tästä kiitän häntä sydämestäni.
Jotkut "toivon saarekkeet"
voivat olla syvällä valtamerissä.
Alueilla, joita on
vakavasti laiminlyöty ja hyväksikäytetty --
mieleeni tulee "hautaaminen".
Jos jokin on kaatopaikalle liian iso tai myrkyllinen,
haudatkaa se mereen.
Toivon, että voimme säilyttää
"toivon saarekkeita" myös merien syvyyksissä.
En voi esittää toivetta,
mutta voin sanoa
tekeväni kaiken voitavani
Sylvia Earlen toiveen täyttämiseksi.
Lupaan sen.
Kiitoksia paljon.