Vielä-sanan voima.

Kuulin chicagolaisesta lukiosta,

jossa oppilaiden piti läpäistä
tietty määrä kursseja valmistuakseen,

ja jos he eivät läpäisseet kurssia,
arvosanaksi tuli "Ei vielä."

Se oli minusta mahtavaa,

koska hylätyn saadessaan
ajattelee, että ei ole mitään.

Mutta arvosanan "ei vielä" saadessaan

ymmärtää olevansa oppimiskäyrällä.

Se antaa polun tulevaisuuteen.

"Ei vielä" antoi myös minulle oivalluksen
kriittisessä vaiheessa uraani,

todellisen käännekohdan.

Halusin tietää,

miten lapset käsittelevät
haasteita ja vaikeuksia,

joten annoin 10-vuotiaille

ongelmia, jotka olivat heille
hiukan liian vaikeita.

Jotkut heistä reagoivat
hätkähdyttävän positiivisesti.

He sanoivat esimerkiksi:
"Rakastan haasteita",

tai: "Toivoin, että tämä olisi
opettavaista."

He ymmärsivät, että
heidän kykynsä voivat kehittyä.

Heillä oli kasvun ajattelumalli,
kuten sitä kutsun.

Mutta toiset oppilaat pitivät sitä
hirveänä katastrofina.

Heidän muuttumattomuus-ajattelumallin
mukaan

heidän älykkyytensä oli arvioitu,
ja he olivat epäonnistuneet.

Vielä-voimasta nautiskelun sijaan

he olivat nyt-tyrannian otteessa.

Mitä he siis tekevät seuraavaksi?

Kerron teille.

Yhdessä tutkimuksessa he kertoivat
todennäköisesti huijaavansa

ennemmin kuin opiskelevansa lisää,
jos he epäonnistuvat kokeessa.

Toisessa tutkimuksessa
epäonnistumisen jälkeen

he etsivät jonkun,
joka oli pärjännyt huonommin,

jotta voisivat tuntea
itsensä paremmiksi.

Tutkimus toisensa jälkeen
he juoksevat pakoon vaikeutta.

Tutkijat mittasivat aivojen
sähköistä aktiivisuutta,

kun oppilaat kohtasivat virheen.

Vasemmalla ovat muuttumattomuusajatteluun
taipuvaiset oppilaat.

Ei näy juuri aktiivisuutta.

He juoksevat pakoon virhettä.

He eivät yritä oppia siitä.

Oikealla kasvuajatteluun taipuvaiset
oppilaat,

jotka uskovat kykyjen kehittymiseen.

He yrittävät todella oppia.

Heidän aivonsa ovat tulessa "vielästä".

He yrittävät oppia.

He prosessoivat virhettä.

He yrittävät oppia siitä ja korjata sen.

Miten kasvatamme lapsiamme?

Kasvatammeko heidät ajattelemaan
nyt vai vielä?

Kasvatammeko lapsia, jotka
jahtaavat kymppejä?

Jotka eivät osaa unelmoida isosti?

Heidän päämääränsäkö on saada kymppi
seuraavasta kokeesta?

Kantavatko he mukanaan tämän tarpeen
tulla hyväksytyiksi

tuleviin elämiinsä?

Ehkä niin, sillä työnantajat
kertovat minulle,

että olemme jo kasvattaneet sukupolven

nuoria työntekijöitä, jotka
eivät selviydy päivästä

ilman palkintoa.

Mitä voimme tehdä asialle?

Miten voimme rakentaa sillan "vielään"?

Tässä muutama asia.

Voimme kehua viisaasti,
kun emme kehu älykkyyttä tai lahjakkuutta.

Se ei toiminut.

Älkää tehkö sitä enää.

Kehukaa prosessia,
jolla lapset osallistuvat:

heidän yritystä, strategioita,
keskittymistä, sitkeyttä,

kehitystä.

Tämä prosessin kehuminen

luo lapsia, jotka ovat
pelottomia ja sinnikkäitä.

On kaksi tapaa palkita 'vielä'.

Jokin aika sitten aloitimme yhteistyön 
peli-tieteilijöiden kanssa,

Washingtonin yliopistosta,

luodaksemme uuden matikkapelin,
joka palkitsee 'vielää'.

Pelissä oppilaita palkitaan yrityksestä,
strategiasta ja edistymisestä.

Tavallinen matikkapeli palkitsee
oikeista vastauksista,

mutta tämä palkitsee prosessista.

Saimme enemmän yritystä,

enemmän strategioita,

enemmän osallistumista
pidemmillä aikaväleillä,

ja enemmän sitkeyttä, kun he kohtasivat
todella, todella vaikeita ongelmia.

Pelkästään sana "vielä" tai "ei vielä"

antaa lapsille enemmän itseluottamusta

ja polun tulevaisuuteen, joka luo
peräänantamattomuutta.

Pystymme siis muuttamaan
oppilaiden ajattelua.

Yhdessä tutkimuksessa opetimme heille,

että aina kun he menevät
mukavuusalueensa ulkopuolelle

oppiakseen jotain uutta ja vaikeaa,

neuronit heidän aivoissaan luovat
uusia, voimakkaampia yhteyksiä,

ja ajan myötä heistä tulee fiksumpia.

Tässä tutkimuksessa

oppilaat, joille
ei ollut opetettu kasvuajattelua,

saivat yhä huonompia arvosanoja
vaikeassa koulutilanteessa,

ja ne, joille opetettiin, nostivat
arvosanansa nopeasti takaisin ylös.

Olemme osoittaneet tämän kehityksen

nyt tuhansilla ja tuhansilla lapsilla,
erityisesti niillä, joilla on ongelmia.

Joten puhutaanpa tasa-arvosta.

Maassamme on oppilasryhmiä, jotka

suoriutuvat kroonisesti alle oman tasonsa.

Esimerkiksi lapset kantakaupungissa

tai lapset intiaanireservaateissa.

He ovat suoriutuneet huonosti
niin pitkään, että siitä on tullut normi.

Mutta opettajien luodessa luokkaan
"vielään" perehtynyttä kasvuajattelua

saadaan aikaan tasa-arvoa.

Tässä vain muutama esimerkki.

Yhdessä vuodessä lastentarhaluokka
Harlemissa, New Yorkissa

pääsi 95. persentiiliin
National Achievement Testissä.

Useat lapset eivät osanneet
pidellä kynää tullessaan kouluun.

Yhdessä vuodessa

muita jäljessä olleista oppilaista
neljännellä luokalla Etelä-Bronxissa

tuli paras neljäs luokka
New Yorkin osavaltiossa

osavaltion matematiikkakokeessa.

Vuodessa tai puolessatoista

intiaanioppilaat reservaatissa

ponkaisivat piirikunnan pohjalta
ykkösiksi,

ja tuo piirikunta sisälsi
vauraita alueita Seattlesta.

Intiaanilapset pesivät Microsoft-lapset.

Heidän käsityksensä
yrityksestä ja vaikeudesta

olivat muuttuneet.

Aiemmin yrittäminen ja vaikeus

saivat heidät tuntemaan itsensä
tyhmiksi ja luovuttamaan,

mutta nyt ne saivat heidän
neuroninsa luomaan kestävämpiä yhteyksiä.

Heistä tulee fiksumpia.

Sain äskettäin kirjeen
13-vuotiaalta pojalta:

"Hyvä Professori Dweck,

arvostan sitä, että kirjoituksenne
perustuu tieteellisiin faktoihin,

ja siksi päätin kokeilla neuvojanne.

Käytin enemmän aikaa koulutyöhön,

perheeseeni,

ja lapsiin koulussa,

ja koin suuren parannuksen 
kaikilla noilla aloilla.

Ymmärrän nyt tuhlanneeni
suurimman osan elämästäni."

Ei tuhlata enempää elämiä,

koska kun tiedämme kykyjemme
voivan kasvaa,

siitä tulee ihmisoikeus kaikille lapsille

asua paikoissa, jotka luovat kasvua,

asua paikoissa,
jotka ovat täynnä "vielää".

Kiitos.

(Suosionosoituksia)