Amanda Palmer: Pyytämisen taito

Älkää pakottako ihmisiä maksamaan musiikista, sanoo Amanda Palmer. Antakaa heidän maksaa. Intohimoisessa puheessaan, joka alkaa hänen kokemuksistaan katutaitelijana (tiputa dollari Eight-Foot Briden hattuun!), hän tutkii artistin ja fanien uutta suhdetta.

(Hengittää sisään, hengittää ulos)

En ole aina ansainnut elantoani musiikilla.

Noin viiden vuoden ajan, valmistuttuani

kunniallisesta humanististen aineiden yliopistosta,

tämä oli päivätyöni.

Työllistin itseni elävänä patsaana nimeltä 8-Foot Bride,

ja rakastan kertoa ihmisille, että tein tätä työkseni,

sillä kaikki haluavat tietää,

keitä nämä kummajaiset ovat oikeassa elämässä.

Terve.

Maalasin itseni yhtenä päivänä, nousin laatikolle,

laitoin hatun tai purkin eteeni,

ja jos joku tuli ja pudotti rahaa,

ojensin heille kukan ja katsoin heitä silmiin.

Jos he eivät ottaneet kukkaa,

elehdin surullisuutta ja kaipausta,

kun he kävelivät poispäin.

(Naurua)

Minulla oli syvällisiä kohtaamisia ihmisten kanssa,

erityisesti yksinäisten ihmisten, jotka

näyttivät siltä, ettei kukaan ollut puhunut heille viikkoihin,

ja meillä oli tämä kaunis hetki --

pitkä, sallittu katse toistemme silmiin kaupungin kadulla,

ja tavallaan rakastuimme toisiimme vähän.

Minun silmäni sanoivat: "Kiitos. Näen sinut."

Ja heidän silmänsä sanoivat:

"Kukaan ei koskaan näe minua. Kiitos."

Joskus minua häirittiin.

Jotkut huusivat ohi ajaessaan.

"Menisit töihin!"

"Mutta tämähän on työni."

Se sattui, koska pelkäsin

tekeväni "epätyötä";

jotain epäreilua ja hävettävää.

En aavistanut, miten hyvän opetuksen sain

musiikkibisnestä ajatellen.

Ja taloustietelijöille tiedoksi

tein aika ennustettavaa tulosta,

mikä oli pöyristyttävää,

ottaen huomioon asiakaskunnan vaihtuvuuden.

Suunnilleen 60 taalaa tiistaisin, 90 taalaa perjantaisin.

Johdonmukaisesti.

Samaan aikaan kiersin

yhtyeeni Dresden Dollsin kanssa klubeilla.

Minä pianolla, nero rumpali.

Kirjoitin lauluja, ja lopulta

tienasimme niin paljon, että saatoin lopettaa työni patsaana.

Kun aloitimme kiertue-elämän,

en halunnut menettää

rakastamaani suoraa yhteyttä ihmisiin.

Keikan jälkeen annoimme nimikirjoituksia,

halasimme faneille, ja jäimme juttelemaan.

Pyysimme ihmisiä mukaan ja auttamaan meitä,

ja etsin paikallisia muusikoita

ja taiteilijoita esiintymään ulkona.

He keräsivät rahaa

ja liittyivät meihin lavalla,

joten meillä oli omituinen vierailijakokoelma.

Sitten Twitter tuli kuvioihin

ja asiat muuttuivat maagisemmiksi, koska saatoin kysyä

välittömästi mitä tahansa missä tahansa.

Jos tarvitsin pianoa harjoitteluun,

tuntia myöhemmin olin fanin kotona. Tämä on Lontoosta.

Ihmiset toivat kokkaamaansa ruokaa meille

joka puolella maailmaa. Tämä on Seattlesta.

Fanit töissä museossa, kaupassa tai missä tahansa

julkisessa tilassa auttoivat,

jos päätimme tehdä spontaanin ilmaisen keikan.

Tämä on kirjasto Aucklandissa.

Lauantaina tviittasin tätä koria ja hattua,

koska en halunnut raahata niitä itärannikolta,

ja ne ilmestyivät tämän Chrisin ansiosta.

Chris Newport Beachiltä sanoo hei.

Kerran tviittasin, missä Melbournessa voi ostaa nenäkannun.

Sairaanhoitaja sairaalasta toi sellaisen

heti kahvilaan, jossa istuin,

ja ostin hänelle smoothien,

ja puhuimme hoitamisesta ja kuolemasta.

Rakastan tällaista satunnaista läheisyyttä,

mikä on hyvä asia, sillä harrastan sohvasurffausta.

Kartanoissa, joissa jokainen ryhmän jäsen saa oman huoneen,

mutta missä ei ole langatonta nettiä, ja punkkarimestoilla,

kaikki lattialla samassa huoneessa ilman vessaa,

mutta langaton netti pelaa. Niin on parempi.

(Naurua)

Kerran ajoimme

todella köyhälle alueelle Miamin lähellä,

ja meille selvisi, että isäntänä toimi

18-vuotias tyttö, joka asui kotona,

ja hänen koko perheensä Hondurasista oli laittomasti maassa.

Sinä yönä koko hänen perheensä

nukkuivat sohvilla ja hän nukkui äitinsä kanssa,

jotta me saisimme nukkua sängyissä.

Makasin siinä ajatellen,

näillä ihmisillä on niin vähän.

Onko tämä reilua?

Aamulla hänen äitinsä opetti meille

miten tehdä tortilloita ja halusi antaa minulle Raamatun,

ja hän vei minut syrjään ja kertoi huonolla englannillaan:

"Sinun musiikkisi on auttanut tytärtäni niin paljon.

Kiitos, että yövyitte meillä. Olemme todella kiitollisia."

Ja ajattelin, on tämä reilua.

Se on tätä.

Muutamaa kuukautta myöhemmin Manhattanilla

tviittasin pikaista yösijaa, ja keskiyöllä

soitin ovikelloa Lower East Sidella,

ja mieleeni juolahti, etten koskaan ole tehnyt tätä yksin.

Mukanani oli aina bändini tai ryhmäni.

Näinkö hölmöt ihmiset toimivat? (Naurua)

Näinkö tyhmät kuolevat?

Ovi avautui.

Nainen oli taiteilija. Mies oli finanssibloggari Reuterssilla,

ja he kaatoivat minulle lasillisen punaviiniä

ja tarjosivat kylvyn,

ja olen kokenut tuhansia öitä molemman laisia.

Sohvasurffaan siis paljon. Tykkään myös sukeltaa yleisöön.

Mielestäni niissä on kyse

samasta asiasta.

On yleisön varassa

ja molemmat luottavat toisiinsa.

Pyysin kerran lämmittelybändiltäni

haluaisivatko he minun tavoin kerätä yleisöltä rahaa

ansaitakseen vähän ekstraa.

Bändi oli innoissaan,

paitsi yksi kaveri,

joka kertoi, ettei hän pysty siihen.

Se tuntui liikaa kerjäämiseltä.

Tunnistin hänen pelkonsa, "Onko tämä reilua?" ja "Menisit töihin."

Ja bändini sen kuin jatkaa kasvuaan.

Allekirjoitimme levytyssopimuksen.

Musiikkimme on punkin ja kabareen yhdistelmä.

Ei ihan kaikkien suosikki.

No ehkä teidän.

Allekirjoitamme, ja uutta levyämme hypetetään.

Ja se julkaistaan ja se myy 25 000 kappaletta ensimmäisten viikkojen aikana,

ja levy-yhtiö koki sen fiaskoksi.

Ihmettelin, eikö 25 000 ole aika paljon?

"Ei, myynti vähenee. Levy menestyi todella huonosti."

Ja kävelivät pois.

Samoihin aikoihin annan nimikirjoituksia ja halauksia keikan jälkeen,

kun mies tulee luokseni

ja antaa 10 dollarin setelin,

ja sanoo:

"Olen todella pahoillani. Kopioin CD:si kaveriltani."

(Naurua)

"Mutta luen blogiasi. Tiedän, että vihaat levy-yhtiötäsi.

Joten haluan vain antaa sinulle nämä rahat."

Ja tätä alkoi käydä koko ajan.

Minusta tuli hattu keikkojen jälkeen,

ja minun piti seistä ja ottaa vastaan ihmisten apu,

ja toisin kuin kaverilla lämmittelybändistä,

minulla oli itse asiassa kokemusta seisomisesta.

Kiitos.

Ja sinä hetkenä päätin

antaa musiikkini ilmaiseksi internetissä

aina kuin vain mahdollista,

eli Metallica täällä, Napster paha;

Amanda Palmer täällä, ja aion rohkaista

torrenttia, imurointia, jakamista, mutta pyydän myös apua,

koska näin sen toimivan kadulla.

Joten taistelin itseni ulos levytyssopimuksesta

uuden bändini, Grand Theft Orchestran, kanssa,

ja etsin joukkorahoitusta,

hyppäsin tuhansien kontaktieni varaan

ja pyysin joukkoa ottamaan kiinni.

Tavoite oli 100 000 dollaria.

Fanini antoivat lähes 1,2 miljoonaa,

mikä teki siitä isoimman joukkorahoitusprojektin musiikissa.

(Aplodeja)

Voidaan katsoa montako ihmistä se tekee.

Noin 25 000 ihmistä.

Ja media kysyi: "Amanda,

musiikkiteollisuus uppoaa ja sinä kehoitat piratismiin.

Miten laitoit kaikki nämä ihmiset maksamaan?"

Oikea vastaus on, en pakottanut heitä. Pyysin heitä.

Pyytämällä ihmisiä

olin luonut heihin yhteyden,

ja jos heillä on yhteys, he haluavat auttaa.

Se ei ole itsestään selvää monille artisteille.

He eivät halua pyytää.

Ja ei ole helppoa pyytää.

Monille artisteille se on ongelma.

Pyytäminen tekee haavoittuvaksi.

Kickstarter-projektini menestyttyä

minua kritisoitiin paljon siitä, että

jatkoin hullua joukkorahoitusta,

erityisesti, koska kysyin muusikoita,

jotka ovat fanejani, josko he haluavat esiintyä kanssamme

muutaman laulun ajan saaden vaihdossa rakkautta ja lippuja

ja olutta. Tämä oli retusoitu kuva,

joka esitettiin minusta.

Se sattui hyvin tutulla tavalla.

Ihmiset, jotka sanoivat, etten saa enää kysyä

apua sillä tavoin,

muistuttivat minua ihmisistä, jotka huusivat autoistaan: "Menisit töihin!"

Koska he eivät olleet mukanamme,

he eivät voineet nähdä vastavuoroisuutta

minun ja yleisöni välillä.

Vaihtokauppa, joka oli meistä reilu, mutta heistä omituinen.

Vähän vaarallista työtä.

Nämä ovat Kickstarter-juhlani Berliinissä.

Lopussa strippasin ja annoin ihmisten piirtää iholleni.

Uskokaa pois, jos haluatte kokea

vatsaa kourivan tunteen luottamuksesta vieraisiin,

suosittelen tätä,

varsinkin, jos vieraat ovat humalaisia saksalaisia.

Tämä oli ninja-master-tason faniyhteys,

koska tosiasiassa se sanoi, että

luotan teihin näin paljon.

Pitäisikö minun? Näyttäkää.

Suurimman osan historiaa

muusikot, taitelijat ovat olleet osa yhteisöä,

yhdistäjiä ja avaajia, eivät tavoittamattomia tähtiä.

Kuuluisuudessa paljon ihmisiä rakastaa artistia etäältä,

mutta internet ja sen sisältö,

jota voimme vapaasti jakaa,

vie meidät takaisin.

Siinä on kyse muutaman ihmisen rakkaudesta lähellä,

ja siitä, että nuo ihmiset riittävät.

Monet ihmettelevät ajatusta vapaasta

hinnasta.

He näkevät sen ennustamattomana riskinä, mutta kokemukseni --

Kickstarter, kadut, ovikellot --

en näe niitä riskeinä.

Näen ne luottamuksena.

Internetin työkalut tekevät vaihtokaupasta

yhtä helppoa ja vaistonvaraista kuin kadulla --

siihen päästään vielä.

Mutta parhaatkaan työkalut eivät auta meitä,

jos emme voi kohdata toisiamme,

antaa ja vastaanottaa pelottomasti,

ja mikä tärkeämpää,

pyytää häpeämättä.

Urallani musiikissa

olen yrittänyt kohdata ihmisiä internetissä

kuten tein laatikolla seistessä,

joten bloggaan ja tviittaan kiertuepäivien

ja uuden videoni lisäksi työstämme ja taiteestamme,

ja peloistamme ja krapuloistamme, virheistämme,

ja me näemme toisemme.

Ja kun todella näemme toisemme,

haluamme auttaa toisiamme.

Uskon, että ihmiset ovat keskittyneet väärään kysymykseen,

eli miten saamme ihmiset maksamaan musiikista.

Mitä jos kysyisimme,

miten annamme ihmisten maksaa musiikista?

Kiitos.

(Aplodeja)