Milloin olla puolestapuhuja — ja milloin päästää irti

Ash Beckham joutui hiljattain tilanteeseen, joka sai hänet kysymään: kuka olen? Hän koki kahden roolin - tädin ja puolestapuhujan - vedon. Hänen mukaansa jokainen meistä kokee joskus tämän kamppailun, ja hän tarjoaa ehdotuksia siihen, kuinka olla moraalisesti johdonmukainen silloin, kun se ei käy kätevästi.

Tänä kesänä olin
läheisteni häissä Ohiossa

ja siellä ollessani

oli myös tapahtuma "Tapaa Anna ja Elsa"
elokuvasta "Frozen".

Eivät siis aidot Anna ja Elsa "Frozenista",

koska tämä ei ollut Disneyn
hyväksymä tapahtuma.

Kaksi yrittäjää pyörittivät bisneksenä
prinsessajuhlia.

Täyttääkö lapsesi 5 vuotta?

He tulevat sinne laulamaan,
heittelemään keijupölyä ja muuta mahtavaa.

He eivät halunneet hukata tilaisuutta,

niinpä he olivat paikalla
"Frozen"-teemalla.

Paikallinen lelukauppa palkkasi heidät.

Lapset tulisivat lauantaiaamuna,

ostaisivat Disney-krääsää ja pääsisivät
yhteiskuvaan prinsessojen kanssa.

Vähän niin kuin joulupukki,
mutta ilman sesonkirajoitteita.

(Naurua)

Kolme ja puolivuotias siskontyttöni
Samantha oli rieumuissaan.

Häntä vähät kiinnosti, että nämä naiset
allekirjoittivat julisteita ja värityskirjoja

"Lumikuningatar" ja "prinsessa Ana",
vain yhdellä N-kirjaimella,

välttääkseen tekijänoikeustuomiot.

(Naurua)

Siskontyttöni ja muiden yli 200:n
paikalla olevan lapsen mukaan

nämä olivat Anna ja Elsa "Frozenista".

Oli tukahduttavan kuuma
elokuinen lauantaiaamu.

Saavuimme paikalle klo. 10,
kaikki oli aikataulussa

saimme jonotusnumeroksemme 59.

Klo. 11.00 mennessä numerot 21-25
oli kutsuttu.

Tässä tulisi siis kestämään tovi,

tarjolla ei ollut ilmaisia kasvomaalauksia
tai leikkitatuointeja,

joilla olisi voitu ennaltaehkäistä kaupan
ulkopuolella tapahtuvia hermoromahduksia.

(Naurua)

Joten klo. 12:30,
vuoromme viimein koitti

"Numerot 56-63, olkaa hyvä!"

Kävellessäni sisään paikka oli
sanoinkuvaamaton,

se oli kuin Norja olisi oksentanut.

(Naurua)

Siellä oli korttipöytä ja lattian täydeltä
leikattuja lumihiutaleita,

glitteriä jokaisella tasolla ja
jääpuikkoja seinillä.

Ja jonossa seisoessamme

aikomuksenani antaa siskontytölleni
paremman katselupaikan,

kuin mitä äiti numerolla 58 tulisi saamaan,

nostin siskontyttöni olkapäilleni.

Hän lumoutui välittömästi
nähdessään prinsessat.

Ja mitä lähemmäs pääsimme,
sitä innokkaammaksi hän tuli,

kunnes vihdoin päästessämme
jonon alkuun

jonottaja numero 58:kin aukaisi oman
julisteensa allekirjoitettavaksi

ja tunsin selvästi siskontyttöni jännityksen.

Ja täytyy myöntää, olin itsekin
melko jännittynyt.

(Naurua)

Tarkoitan, skandinaavinen rappio
oli kerrassaan lumoavaa.

(Naurua)

Päästyämme siis jonon etupäähän

voipunut myyjä kääntyi siskontyttöni
puoleen ja sanoi

"Hei kultaseni, olet seuraava!

Haluatko tulla alas vai
haluatko jäädä

isäsi hartioille kuvauksen ajaksi?"

(Naurua)

Jäädyin, en keksi parempaa
kuvausta olotilalleni.

(Naurua)

Käsittämätöntä, mutta kyseisellä hetkellä
kohtasimme kysymyksen,

kuka minä olen?

Olenko täti?
Vai olenko puolustaja?

Miljoonat ihmiset ovat nähneet videoillani
kuinka käydään vaikea keskustelu

ja siinä sellainen oli, suoraan edessäni.

Toisaalta

elämässäni olevat lapset ovat
minulle hyvin tärkeitä,

joten löysin itseni tilanteesta, josta
löydämme itsemme usein,

kahden vaihtoehdon välistä,
kaksi mahdotonta päätöstä.

Puolustautuisinko?

Laskisinko siskontyttöni olkapäiltäni
ja selittäisin myyjälle

itse asiassa olevani hänen tätinsä,
en hänen isänsä

ja että hänen tulisi olla
jatkossa varovaisempi

päättömien hiustyyliin ja olkapääkyydityksiin
perustuvien sukupuolipäätelmiensä kanssa --

(Naurua)

Ja samaan aikaan

menettäisin yhden siskontyttöni tähänastisen
elämän tärkeimmästä tilanteesta.

Vai olisinko täti?

Vähät välittäisin tuosta kommentista,
ottaisin miljoona kuvaa

ja en antaisi tilanteen
häiritä tunnelmaa

ja tekemällä niin

kantaisin mukanani häpeää,
koska en puolustanut itseäni

siskontyttöni edessä.

Kuka minä niistä olin?

Kumpi niistä oli tärkeämpi?
Kumpi rooli oli sen arvoista?

Olinko täti?
Vai olinko puolustaja?

Minulla oli
sekunnin sadasosa aikaa päättää.

Meille on opetettu,

että elämme maailmassa, jossa on jatkuvasti
kasvava määrä vastakkaisuuksia.

Kaikki on mustaa ja valkoista, me ja ne,
oikein ja väärin.

Ei ole puoliväliä, ei harmaata,
vain vastakkaisuuksia.

Vastakkaisuus on tila, jossa
kaksi ideaa tai mielipidettä

ovat täysiä vastakohtia toiselle;

Täysin vastakkaisia.

Millä puolella olet?

Oletko yksiselitteisen varmasti sodanvastainen,
abortinkannattaja, kuolemantuomiovastainen,

kannatatko asesäädöstä, avoimia rajoja
ja liitoksia?

Vai, oletko ehdottomasti
ja tinkimättömästi

sodan, elämän,
kuolemantuomion kannattaja,

toisen lakimuutoksen
kiistaton kannattaja,

pakolaisvastainen vai
businessmyönteinen?

Se on joko kaikki tai ei mitään,
puolella tai vastaan.

Se on vastakkaisuutta.

Vastakkaisuuden ja ehdottomuuden
ongelma on se, että

se poistaa ihmisten kokemusten
omaperäisyyden

ja se tekee siitä ristiriitaisen
ihmisluontoomme nähden.

Jos meitä vedetään näihin
kahteen suuntaan,

näin ei käy oikeassa elämässä--

vastakkaisuus ei ole
oikeaa todellisuutta--

mitä saavutamme sillä?

Mitä löytyy toisen kirjon päästä?

En usko sen olevan uskomattoman
harmonista utopiaa,

mielestäni vastakkaisuuden vastakohta
on kaksijakoisuus.

Kaksijakoisuus on kahden osapuolen tila,

mutta ei vastakkainen vastakohta,

samanaikainen olemassaolo.

Etkö usko sen olevan mahdollista?

Tässä on ihmisiä joita tunnen:

Tunnen katolilaisen abortin kannattajan,
feministihijabistin,

sodanvastaisia veteraaneja,

kivääriyhdistysen jäseniä, joiden mielestä
minulla on oikeus mennä naimisiin.

Tunnen nämä ihmiset, he ovat
ystäviäni ja perhettäni.

Suurin osa yhteiskunnastamme
on sitä mieltä, sinä ja minä.

(Aplodeja)

Kaksijakoisuus on kyky pitäytyä
kahdessa asiassa.

Kysymys kuuluu: pidämmekö
oman kaksijakoisuutemme?

Onko meillä rohkeutta
pitäytyä molemmissa?

Työskentelen kaupungissa ravintolassa,

meistä tuli blokkarin kanssa
hyviä ystäviä.

Olin tarjoilija ja meille
kasvoi mahtava suhde,

meillä oli todella hauskaa yhdessä.

Hän puhui hyvää espanjaa

...koska hän tuli Meksikosta.

(Naurua)

Tuon lauseen ei pitänyt mennä noin..

Hänen englannin kielensä oli vajavaista,
mutta parempaa kuin minun espanjani.

Meitä yhdisti samankaltaisuutemme,

eroavaisuutemme ei erottanut meitä.

Olimme läheisiä, vaikka olimme
eri maailmoista.

Hän oli Meksikosta,

hän jätti perheensä, jotta hän voisi
tulla tänne

ja mahdollistaa heille paremman elämän.

Hän oli harras,
konservatiivinen katolilainen,

kannatti perinteisiä perhearvoja,

stereotyyppisiä sukupuolirooleja.

Ja minä taas, no,
olin minä.

(Naurua)

Asiat, jotka lähensivät todella meitä,
oli silloin, kun hän kysyi tyttöystävästäni,

tai silloin, kun näytti perheensä kuvia.

Nuo asiat toivat meidät yhteen.

Yhtenä päivänä olimme takahuoneessa,

ahmimme ruokaa pienen pöydän
ääressä niin nopeasti kuin pystyimme

lyhyen tauon aikana.

Keittiöllä juuri aloittanut
nuorukainen tuli luoksemme--

joka sattui olemaan hänen serkkunsa --

istahti alas, täynnä mahtailua ja machoilua,

jota tämä 20-vuotias poika pystyi
juuri ylläpitämään.

(Naurua)

Hän sanoi ystävälleni espanjaksi,
"Onko Ashillä poikaystävää?"

Hän vastasi pojalle espanjaksi,
"Ei, hänellä on tyttöystävä."

"Tyttöystävä?!?"

Ystäväni lasku haarukan kädestään, katsoi
poikaa silmiin

ja sanoi tälle espanjaksi,
"Kyllä, tyttöystävä. Siinä kaikki."

Pojan omahyväinen hymy katosi nopeasti,

hän otti lautasensa ja palasi
takaisin töidensä pariin.

Ystäväni ei ottanut
katsekontaktia minuun.

Hän nousi ja palasi myös töidensä pariin.

Se oli noin 10 sekunnin keskustelu,
hyvin lyhyt kanssakäyminen.

Ystävälläni oli ulkoisesti enemmän
yhteistä nuorukaisen kanssa:

kieli, kulttuuri, historia, perhe,
yhteisö oli hänen turvaverkkonsa,

mutta hänen moraalinen kompassinsa
ylitti kaiken sen.

Myöhemmin he vitsailivat espanjaksi
keskenään keittiössä

ja se ei liittynyt mitenkään minuun,

se oli todellista kaksijakoisuutta.

Ystäväni ei tarvinnut omaksua
homomyönteistä kantaa.

Hänen ei tarvinnut vaihtaa
perhettään ystäväänsä.

Vastakkainasettelu ei ollut,
"Joko Jeesus tai Ash"

(Naurua)

(Aplodeja)

Hänen moraalinsa oli
niin vahvaperusteinen,

että hän uskalsi pitää kiinni molemmista.

Moraalinen lahjomattomuutemme on
oma vastuumme

ja meidän on oltava valmiita puolustamaan
sitä silloin ,kun se ei ole mukavaa.

Sitä tarkoittaa olla liittolainen,
ja jos tahdot olla sellainen,

sinun on oltava aktiivinen liittolainen:

Esitä kysymyksiä, reagoi kun kuulet
jotain epäkunnioittavaa,

sitoudu siihen oikeasti.

Minulla oli perhetuttu, joka vuosikausia
kutsui tyttöystävääni rakastajaksi.

Ihanko tosissasi? Rakastaja?

Niin yliseksuaalista,

niin 70-luvun homopornomaista.

(Naurua)

Mutta hän sentään yritti ja hän kyseli.

Hän olisi voinut kutsua
tyttöystävää ystäväkseni

tai "ystäväksi" tai "erikoiskaverikseni"

(Naurua)

tai vielä pahempaa,
olla kutsumatta häntä miksikään.

Uskokaa, toivoisimme häntä kutsuttavan.

Rakastaja oli parempi vaihtoehto kuin
olla kutsumatta häntä miksikään.

Ihmiset sanovat usein minulle,
"Ash, minä en välitä.

En näe rotua, uskontoa tai
seksuaalista suuntautumista.

Sillä ei ole väliä. En ajattele sitä niin."

Uskon, että homofobian, rasismin ja
muukalaispelon vastakohta ei ole rakkaus,

se on välinpitämättömyys.

Jos et näe homouttani,
et silloin näe todellista minua.

Jos sinulla ei ole mitään väliä
kenen kanssa makaan,

et voi silloin kuvitella, miltä se tuntuu,

kun kävelen kadulla kumppanini kanssa
käsikkäin myöhään yöllä

ja lähestymme ihmisryhmää
ja on tehtävä päätös:

pidänkö hänen kädestään kiinni
vai pitäisikö päästää siitä irti

vaikka haluaisin vain
puristaa sitä kovemmin.

Se pieni voitontunne silloin,

kun pääsemme ohi ja otteeni
ei ole irronnut.

Ja se uskomaton pelkuruuden ja pettymyksen
tunne silloin, kun otteeni irtosi.

Jos et näe kamppailuani,

jota käyn homouteni takia,
et silloin näe todellista minua.

Jos haluat olla liittolaiseni,
sinun tulee nähdä todellinen minäni.

Yksilöinä, liittolaisina, ihmisinä

meidän tulee pitää kiinni
molemmista asioista:

hyvistä ja huonoista

helpoista ja vaikeista.

Et opi pumpulissa pitämään kiinni
kahdesta asiasta,

opit sen vain kivikossa.

Entäpä jos kaksijakoisuus on
ensimmäinen askel?

Mitä jos myötätunnon, empatian
ja kanssakäymisen kautta

oppisimme pitämään näistä kahdesta kiinni?

Jos pystymme pitämään kiinni kahdesta,
voimme pitää kiinni neljästä,

ja jos voimme pitää kiinni neljästä,
voimme pitää kiinni kahdeksasta,

ja jos voimme pitää kiinni kahdekasta,
voimme pitää kiinni sadoista.

Olemme monimutkaisia yksilöitä

täynnä ristiriitoja.

Pidätte kiinni niin monesta
asiasta tälläkin hetkellä.

Miten voisitte pitää vielä
muutamasta muustakin?

Ja takaisin Toledo Ohioon.

Olen jonon päässä,

siskontyttö olkapäilläni,
väsähtänyt myyjä kutsui minua isäksi.

Onko teitä ikinä sekoitettu
toiseen sukupuoleen?

Eikä pelkästään se.

Onko teitä ikinä kutsuttu sellaiseksi
mitä ette todellisuudessa ole?

Tältä se tuntui minusta:

Sillä hetkellä sisälläni käy
tunneskaalojen myrsky.

Raivoa ja nöyryytystä sisältävä
hiki nousee iholleni,

tuntuu kuin koko kauppa tuijottaisi minua,

ja samaan aikaan tunnen
itseni näkymättömäksi.

Tahdon räjäyttää ilmoille
raivoisan vuodatuksen

ja samaan aikaan piiloutua kiven alle.

Kaiken sen turhautumisen lisäksi
olen pukeutunut

tyypilliseen, hyvin istuvaan,
violettiin t-paitaan,

jossa koko kauppa voi nähdä,
että minulla on rinnat,

jolloin on varmaa, että tämä tapahtuma
ei tule uusiutumaan.

(Naurua)

Huolimatta yrityksistäni tulla nähdyksi
omana sukupuolenani.

sitä tapahtuu silti.

Toivoin joka solullani,
että kukaan ei kuullut sitä --

ei siskoni, tyttöystäväni
eikä varsinkaan siskontyttöni.

Olen tottunut tähän tuttuun kipuun,

mutta teen mitä tahansa suojellakseni
läheisiäni siltä.

Niimpä lasken siskontyttöni olkapäiltäni

ja hän juoksee Elsan ja Annan luo --

mitä hän on jo niin pitkään odottanut--

ja kaikki se muu katoaa.

Vain hänen hymyllään on väliä.

Kun 30 sekunnin osuus lähenee loppua
mitä jonotimme 2,5 tuntia

keräämme tavaramme
ja katsahdan myyjään

hän hymyilee pahoittelevasti minulle
ja muodostaa sullaan

"Olen pahoillani!"

(Naurua)

Hänen inhimillisyytensä, tahto myöntää virheensä,
riisuu minut välittömästi aseista.

Sanon hänelle, "Eipä mitään,
sitä sattuu. Kiitos kuitenkin."

Juuri sillä hetkellä ymmärrän,

että minun ei tarvitse olla

täti tai puolustaja.
Voin olla molemmat.

Voin elää kaksinaisuudessa, voin pitää
kiinni kahdesta asiasta.

Ja jos voin pitää kiinni kahdesta asiasta
tuossa ympäristössä,

voin pitää kiinni niin monesta muustakin.

Kun tyttöystäväni ja siskontyttöni
poistuivat etuovesta käsikkäin,

käännyin siskoni puoleen ja kysyin
"Oliko tämä sen arvoista?"

Hän vastaa,
"Kysytkin vielä.

Näitkö ilmeen hänen kasvoillaan?
Tämä oli hänen elämänsä paras päivä!"

(Naurua)

"Se oli 2,5 läkähdyttävän tunnin
odottelun arvoista,

se oli sen ylihinnoitellun värityskirjan
arvoista, joka meiltä löytyi jo kotoa"

(Naurua)

Se oli jopa sen arvoista, vaikka
sinua kutsuttiin isäksi."

(Naurua)

Ensimmäistä kertaa elämässäni
se todella oli sen arvoista.

Kiitos Boulder ja hyvää iltaa.

(Aploodeja)