Masentuneen koomikon tunnustuksia

Kevin Breel ei näyttänyt masentuneelta nuorelta: joukkueen kapteeni, kaikissa juhlissa, hauska ja itsevarma. Mutta hän kertoo tarinan illasta, jolloin hän tajusi että -- pelastaakseen oman elämänsä -- hänen tarvitsi sanoa kolme yksinkertaista sanaa.

Pitkän aikaa elämässäni

tunsin eläväni kahta eri elämää.

On elämä, jonka kaikki näkevät

ja sitten on elämä, jonka vain minä näen.

Siinä elämässä, jonka kaikki näkevät,

se mitä olen, on ystävä,

poika, veli,

stand up -koomikko ja teini.

Se on elämä, jonka kaikki näkevät.

Jos pyytäisitte ystäviäni tai
perhettäni kuvailemaan minua,

sen he kertoisivat teille.

Ja se on valtava osa minua.
Se on kuka olen.

Jos pyytäisitte minua kuvailemaan itseäni,

sanoisin varmaankin joitakin
noista samoista asioista.

Enkä valehtelisi,

mutta en myöskään kertoisi koko totuutta,

koska totuus on,

että se on vain elämä,
jonka kaikki muut näkevät.

Elämässä, jonka vain minä näen,

kuka todella olen,

on joku, joka kamppailee
vimmatusti masennuksen kanssa.

Olen kamppailut sen kanssa
kuusi viimeistä vuotta elämästäni,

ja jatkan kamppailua joka ikinen päivä.

Jollekin, joka ei ole kokenut masennusta

eikä tiedä, mitä se tarkoittaa,

se voi olla yllättävää kuultavaa,

koska on melko yleinen väärinkäsitys,

että masennus on vain surua,

kun jotakin elämässäsi menee pieleen:

kun eroat tyttöystävästäsi,

kun menetät rakkaan ihmisen,

kun et saa haluamaasi työtä.

Mutta se on surua. Se on luonnollista.

Se on ihmisen luonnollinen tunne.

Oikea masennus ei ole
surullisena olemista sen vuoksi,

että jotakin elämässäsi menee pieleen.

Oikea masennus on surullisena olemista,

kun kaikki elämässäsi menee oikein.

Se on aitoa masennusta
ja siitä minä kärsin.

Ollakseni täysin rehellinen,

on vaikea seistä täällä ja sanoa se.

Minusta on vaikea puhua siitä,

ja siitä puhuminen on vaikeaa muillekin,

niin vaikea, ettei kukaan puhu siitä.

Kukaan ei puhu masennuksesta,
mutta meidän pitäisi,

koska juuri nyt se on massiivinen ongelma.

Se on valtava ongelma.

Mutta sitä ei näy sosiaalisessa
mediassa, vai mitä?

Emme näe sitä Facebookissa.
Emme Twitterissä.

Emme näe sitä uutisissa,
koska se ei ole onnellista,

se ei ole hauskaa, se ei ole kevyttä.

Ja koska emme näe sitä,
emme näe sen ankaruutta.

Mutta sen ankaruus ja
vakavuus on tämä:

joka 30. sekunti,

joka 30. sekunti,

joku jossakin päin maailmaa,
ottaa itseltään hengen

masennuksen takia.

Se saattaa tapahtua kahden korttelin
tai kahden valtion päässä,

tai kahden mantereen päässä,
mutta se tapahtuu,

ja se tapahtuu joka ikinen päivä.

Meillä on taipumus, yhteiskuntana,

katsoa tilannetta ja sanoa "mitä sitten?"

Katsomme tilannetta ja sanomme,
"Se on sinun ongelmasi,

se on heidän ongelmansa."

Sanomme olevamme surullisia ja
olemme pahoillamme,

mutta sanomme myös "mitä sitten?"

Kaksi vuotta sitten
se oli minun ongelmani,

koska istuin sänkyni reunalla,

jossa olin istunut miljoona kertaa aiemmin

ja harkitsin itsemurhaa.

Harkitsin itsemurhaa.
Jos olisit katsonut elämääni ulkopuolelta,

et olisi nähnyt
itsemurhaa hautovaa nuorta.

Olisit nähnyt nuoren,
joka oli koripallojoukkueensa kapteeni,

vuoden draama- ja
teatteritaiteen opiskelija,

vuoden englanninopiskelija,

jonkun, joka oli jatkuvasti
parhaiden opiskelijoiden joukossa

ja jatkuvasti jokaisissa juhlissa.

Joten sanoisitte, etten
ollut masentunut,

etten ollut itsetuhoinen,
mutta olisitte väärässä.

Olisitte väärässä.
Istuin siellä sinä iltana

vieressäni purkki pillereitä,
kynä ja paperia kädessäni

ja ajattelin elämäni päättämistä

ja oli näin lähellä, etten tehnyt sitä.

Olin näin lähellä, etten tehnyt sitä.

Enkä tehnyt, joten olen yksi onnekkaista

ihmisistä, jotka saavat
astua jyrkänteen reunalle

ja katsoa alas, mutteivät hyppää,

yksi niistä onnekkaista, jotka selviävät.

Minä selvisin,
ja se jättää minulle vain tarinani,

ja tarinani on tämä:

Kolme yksinkertaista sanaa;
minä sairastan masennusta.

Minä sairastan masennusta.

Pitkän aikaa

elin kahta täysin eri elämää,

jossa toinen henkilö pelkäsi aina toista.

Pelkäsin, että ihmiset näkisivät
todellisen minäni,

etten ole se täydellinen, suosittu
lukiolainen, jona kaikki minua pitivät,

että hymyni takana oli taistelua,

että valoni takana, oli pimeää,

että ison persoonallisuuteni takana
vain piilotteli vieläkin isompi tuska.

Jotkut saattavat pelätä,
etteivät tytöt tykkää heistä takaisin.

Jotkut saattavat pelätä haita.
Jotkut saattavat pelätä kuolemaa.

Minä puolestani pelkäsin
suuren osan elämästäni itseäni.

Pelkäsin totuuttani, rehellisyyttäni,
haavoittuvuuttani

ja se pelko sai minut tuntemaan

kuin minut olisi pakotettu nurkkaan,

josta oli vain yksi tie ulos.

Ajattelin sitä yhtä tietä joka ikinen päivä.

Ajattelin sitä joka ikinen päivä,

ja ollakseni aivan rehellinen,
seisoessani tässä

olen ajatellut sitä taas,
koska se on juuri se sairaus,

se on se taistelu, se on masennusta,

eikä masennus ole vesirokko.

Sitä ei voiteta kerralla niin,
että se on poissa ikuisesti.

Se on jotakin, jonka kanssa
ja jossa eletään.

Se on kämppis, jota ei voi potkaista ulos.
Se on ääni, jota ei voi sivuuttaa.

Se on tunteita, joita et pysty pakenemaan.

Pelottavin osa sitä on,
että vähän ajan päästä,

sinusta tulee turta.
Siitä tulee sinulle normaalia,

ja se, mitä kaikkein eniten pelkäät,

ei ole kärsimys sisälläsi.

Se on toisten sisällä oleva stigma,

se on häpeä, nolous,

se on paheksuva katse ystäväsi kasvoilla,

se on kuiskaukset käytävällä,
että olet heikko,

se on kommentit, että olet hullu.

Se estää hakemasta apua.

Se saa sinut pitämään sen sisälläsi
ja piilottamaan sen.

Se on stigma, joten
pidät sen sisälläsi ja piilotat sen,

ja pidät sen sisälläsi ja piilotat sen.

Vaikka se pitää sinut sängyssä joka päivä

ja saa elämäsi tuntumaan tyhjältä,
vaikka kuinka yrität täyttää sitä,

piilotat sen, koska
stigma yhteiskunnassamme

masennuksen ympärillä on hyvin todellinen.

Se on hyvin todellinen ja jos epäilet,
ettei se ole, kysy itseltäsi:

Päivittäisitkö mieluummin seuraavaksi Facebook-statukseksesi,

sanotaanko, että sinun on
vaikea päästä ylös sängystä,

koska satutit selkäsi vai,

että sinun on vaikea päästä ylös
sängystä joka aamu,

koska olet masentunut?

Se on se stigma, koska valitettavasti

elämme maailmassa,
jossa jos murrat kätesi,

kaikki juoksevat signeeraamaan kipsisi,

mutta jos kerrot olevasi masentunut,
kaikki juoksevat toiseen suuntaan.

Se on se stigma.

Olemme niin hyväksyviä,
jos mikä tahansa muu ruumiinosa

kuin aivomme murtuu.
Ja se on tietämättömyyttä.

Se on puhdasta tietämättömyyttä,
joka on luonut

maailman, joka ei ymmärrä masennusta

joka ei ymmärrä mielenterveyttä.

Ja se tuntuu minusta ironiselta,
koska masennus

on yksi parhaiten dokumentoiduista
ongelmista maailmassa,

ja silti yksi vähiten keskustelluista.

Työnnämme sen sivuun,
laitamme sen nurkkaan

ja teeskentelemme, ettei sitä ole ja
toivomme, että se korjaantuu itsestään.

Se ei tee sitä. Se ei ole sitä tehnyt,
eikä tule tekemään,

koska se on toiveajattelua.

Toiveajattelu ei ole strategia,
vaan viivyttelyä,

emmekä voi viivytellä
näin tärkeän asian kanssa.

Ensimmäinen askel minkä tahansa
ongelman ratkaisemisessa

on sen olemassaolon tunnistaminen.

Emme ole tehneet sitä,
joten emme voi todella odottaa

löytävämme vastausta,
kun pelkäämme edelleen itse kysymystä.

Enkä minä tiedä, mikä ratkaisu on.

Toivon, että tietäisin,
mutten tiedä -- mutta luulen,

Luulen, että se on alettava täältä.

Sen on alettava minusta,
sen on alettava sinusta,

sen on alettava ihmisistä, jotka kärsivät,

niistä, jotka piilottelevat varjoissa.

Meidän on puhuttava asiasta
ja rikottava hiljaisuus.

Meidän on oltava rohkeita
sen vuoksi mihin uskomme,

koska yksi asia, jonka olen ymmärtänyt,

yksi asia, jonka koen
suurimpana ongelmana,

se ei ole luoda sellaista maailmaa,

jossa eliminoimme toistemme tietämättömyyden.

Se on sellaisen maailman luominen,
jossa opetamme itsemme hyväksymistä,

jossa olemme sovussa sen kanssa,
keitä olemme.

Kun olemme rehellisiä,

näemme, että me kaikki
kärsimme ja taistelemme.

Olkoon tämän asian tai
jonkun toisen asian kanssa,

me kaikki tiedämme,
miltä tuntuu kun sattuu.

Tiedämme kaikki,
miltä sydänsurut tuntuvat,

ja tiedämme kaikki,
kuinka tärkeää se on parantaa.

Mutta juuri nyt, masennus on
yhteiskunnan syvä haava,

jonka päälle laitamme vain laastarin ja
teeskentelemme ettei sitä ole olemassa.

No, se on olemassa.
Ja tiedättekö mitä? Se on okei.

Masennus on okei. Jos kärsit siitä nyt,
tiedä, että olet okei.

Ja tiedä, että olet sairas, et ole heikko,

ja se on asia, ei identiteetti,

koska kun pääset pelon ja pilkanteon yli

ja tuomitsemisen ja muiden stigman yli,

näet masennuksen sellaisena,
kuin se todella on.

Ja se on vain osa elämää,

vain osa elämää ja
niin paljon kuin vihaankin,

joitakin paikkoja,

joitakin aikoja elämästäni,
joihin masennus on minut raahannut,

monella tavalla, olen sille kiitollinen.

Koska kyllä,
se on laittanut minut laaksoihin,

mutta vain näyttääkseen,
että on myös huippuja,

ja kyllä, se on kiskonut minut pimeän läpi

mutta vain muistuttaakseen, että on valoa.

Minun tuskani, enemmän kuin mikään muu
yhdeksäntoista vuoden aikana

on antanut minulle
perspektiiviä, ja minun kipuni,

on pakottanut minut säilyttämään toivon,

säilyttämään toivon ja uskon,
uskon itseeni,

uskon toisiin, uskon siihen,
että se voi parantua,

että voimme muuttaa tämän,
että voimme puhua asiasta

ja taistella tietämättömyyttä vastaan,

taistella suvaitsemattomuutta vastaan,

ja enemmän kuin mitään,

oppia rakastamaan itseämme,

oppia hyväksymään itsemme
sellaisina kuin olemme,

ihmisinä, joita olemme, emme ihmisinä,
jollaisiksi maailma meidät haluaa.

Koska maailma, johon uskon, on sellainen,

jossa valosi syleily ei tarkoita
pimeäsi unohtamista.

Maailma, johon uskon, on sellainen,
jossa meitä mitataan

kyvyllämme ylittää esteet,
ei niiden välttelyllä.

Maailma, johon uskon, on sellainen,
jossa voin katsoa jotakuta silmiin

ja sanoa, "Tuntuu kuin olisin helvetissä."

ja he voivat katsoa minua ja sanoa
"Niin minustakin," ja se olisi okei.

ja se on okei, koska masennus on okei. Olemme ihmisiä.

Olemme ihmisiä ja
me taistelemme ja kärsimme

ja vuodamme verta ja itkemme
ja jos luulet, että todellinen vahvuus

tarkoittaa, ettei koskaan näytä
heikkouksiaan, niin olen tässä

kertomassa, että olet väärässä.

Olet väärässä, koska asia on päinvastoin.

Olemme ihmisiä ja meillä on ongelmia.

Emme ole täydellisiä ja se on okei.

Joten meidän on
lopetettava tietämättömyys,

lopetettava suvaitsemattomuus,
lopetettava stigma,

ja lopetettava hiljaisuus
ja meidän on poistettava tabut,

nähtävä totuus ja alettava puhua.

Ainut tapa, jolla voimme voittaa ongelman,

jota vastaan ihmiset taistelevat yksin,

on seisomalla vahvana yhdessä,

seisomalla vahvana yhdessä.

Uskon, että pystymme siihen.

Uskon, että me pystymme.
Kiitos todella paljon.

Tämä on toteutunut unelma. Kiitos. (Aplodeja)

Kiitos. (Aplodeja)