Yhden tarinan vaara

Elämämme, kulttuurimme, koostuvat useista päällekkäisistä tarinoista. Kirjailija Chimamanda Adichie kertoo tarinan siitä, kuinka hän löysi autenttisen kulttuurisen äänensä -- ja varoittaa, että jos kuulemme vain yhden tarinan toisesta henkilöstä tai maasta, me olemme suuressa väärinkäsityksen vaarassa.

Olen tarinankertoja.

Haluaisin kertoa teille muutaman
henkilökohtaisen tarinan

siitä, mitä kutsun
"yhden tarinan vaaraksi".

Kasvoin yliopistokampuksella
itäisessä Nigeriassa.

Äitini sanoo, että
aloin lukea kaksivuotiaana,

mutta luulen, että
neljä on lähempänä totuutta.

Olin siis aikainen lukija.

Luin brittiläisiä ja
amerikkalaisia lastenkirjoja.

Olin myös aikainen kirjoittaja.

Kun aloitin noin seitsenvuotiaana
kirjoittamaan lyijykynällä

väriliitupiirrustuksin kuvitettuja tarinoita,

joita äitiparkani joutui lukemaan,

kirjoitin juuri sellaisia tarinoita, joita luin.

Kaikki hahmoni olivat valkoisia ja sinisilmäisiä.

He leikkivät lumessa.

He söivät omenoita.

(Naurua)

Ja he puhuivat paljon säästä,

kuinka ihanaa oli, että aurinko alkoi paistaa.

(Naurua)

Tämä siitä huolimatta, että asuin Nigeriassa.

En ollut koskaan käynyt Nigerian ulkopuolella.

Meillä ei ollut lunta. Söimme mangoja.

Emmekä koskaan puhuneet säästä,

koska sille ei ollut tarvetta.

Hahmoni myös joivat paljon inkivääriolutta,

koska hahmot brittikirjoissa, joita luin,

joivat inkivääriolutta.

Huolimatta siitä, ettei minulla ollut tietoa, mitä se oli.

(Naurua)

Ja vuosien ajan minulla olisi epätoivoinen halu

maistaa inkivääriolutta.

Mutta se on toinen tarina.

Mielestäni tämä osoittaa,

miten vaikutuksille alttiita ja herkkiä me olemme

tarinan edessä,

varsinkin lapsina.

Olin lukenut vain kirjoja,

joissa oli ulkomaalaisia,

ja olin vakuuttunut, että kirjoissa

luonnostaan piti olla ulkomaalaisia

ja niiden piti kertoa asioista,

joihin en voinut samaistua.

Asia muuttui, kun löysin afrikkalaiset kirjat.

Niitä ei ollut paljon saatavilla. Eikä niitä

ollut niin helppo löytää kuin ulkomaalaisia kirjoja.

Kirjailijoiden Chinua Achebe ja Camara Laye ansiosta

käsitykseni kirjallisuudesta

muuttui.

Tajusin, että kaltaiseni ihmiset

-- tytöt, joiden iho on suklaan värinen,

ja joiden käkkärä tukka ei mennyt poninhännille --

voivat myös elää kirjallisuudessa.

Aloin kirjoittaa asioista, joita havaitsin.

Rakastin lukemiani amerikkalaisia ja brittiläisiä kirjoja.

Ne lietsoivat mielikuvitustani. Ne avasivat minulle uusia maailmoja.

Mutta tahaton seuraus

oli, että en tiennyt itseni kaltaisten ihmisten

voivan olla olemassa kirjallisuudessa.

Afrikkalaisten kirjailijoiden löytäminen teki tämän:

Se pelasti minut 'yhdeltä tarinalta' siitä,

mitä kirjat ovat.

Tulen sovinnaisesta, keskiluokkaisesta nigerialaisesta perheestä.

Isäni oli professori.

Äitini toimi hallinnossa.

Joten meillä, kuten oli tapana,

oli kotiapulaisia, jotka usein tulivat läheisistä maalaiskylistä.

Kun täytin kahdeksan saimme uuden apuripojan.

Hänen nimensä oli Fide.

Äitini kertoi hänestä ainoastaan,

että hänen perheensä on hyvin köyhä.

Äitini lähetti jamssia ja riisiä,

ja vanhoja vaatteitamme hänen perheelleen.

Kun en syönyt loppuun ateriaani, äitini sanoi:

"Syö loppuun! Etkö tiedä? Fiden perheen kaltaisilla ihmisillä ei ole mitään."

Joten tunsin käsittämätöntä sääliä Fiden perhettä kohtaan.

Yhtenä lauantaina menimme käymään hänen kyläänsä.

Hänen äitinsä näytti kauniisti värjätystä raffianiinistä tehdyn,

koristellun korin, jonka hänen veljensä oli tehnyt.

Hätkähdin.

Mieleeni ei ollut tullut, että kukaan hänen perheessään

voisi itse asiassa tehdä jotain.

Olin vain kuullut heidän olevan köyhiä,

joten minun oli mahdotonta nähdä heidät

muuta kuin köyhinä.

Heidän köyhyytensä oli minun yksi tarinani heistä.

Vuosia myöhemmin mietin tätä,

kun lähdin Nigeriasta yliopistoon Yhdysvaltoihin.

Olin 19.

Amerikkalainen huonetoverini järkyttyi minusta.

Hän kysyi, missä olin oppinut puhumaan englantia niin hyvin,

ja hämmentyi, kun kerroin,

että Nigeriassa englanti on virallinen kieli.

Hän kysyi voisiko kuunnella "heimomusiikkiani", kuten hän sitä kutsui,

ja oli siksi hyvin pettynyt,

kun otin esille Mariah Carreyn kasetin.

(Naurua)

Hän oletti, etten tiennyt, miten

käyttää hellaa.

Minuun iski tieto: Hän sääli minua

jo ennen kuin tapasi minut.

Hänen lähtökohtansa minua, afrikkalaista, kohtaan

oli holhoava, hyvää tarkoittava sääli.

Huonetoverillani oli vain yksi tarina Afrikasta.

Tarina katastrofista.

Tässä tarinassa ei ollut mahdollista

afrikkalaisten olla samanlaisia kuin hän millään tavalla.

Ei mahdollisuutta monimutkaisemmille tunteille kuin sääli.

Ei mahdollisuutta yhteyteen tasavertaisina ihmisinä.

On sanottava, että ennen kuin menin Yhdysvaltoihin,

en tietoisesti hahmottanut itseäni afrikkalaisena.

Mutta Yhdysvalloissa kaikki kääntyivät puoleeni Afrikka-asioissa.

Huolimatta siitä, etten tiennyt mitään paikoista kuten Nabimia.

Mutta omaksuin tämän uuden identiteetin.

Monin tavoin ajattelen itseäni nykyään afrikkalaisena.

Vaikka onkin aika ärsyttävää, kun

Afrikkaan viitataan maana.

Tuorein esimerkki tuli muuten ihanalla lennollani

Lagosista kaksi päivää sitten,

kun he ilmoittivat Virginin lennolla

hyväntekeväisyystyöstä "Intiassa, Afrikassa ja muissa maissa".

(Naurua)

Vietettyäni muutaman vuoden Yhdysvalloissa afrikkalaisena

aloin ymmärtää huonetoverini reaktiota minuun.

Jos en olisi kasvanut Nigeriassa ja tietäisin Afrikasta

vain uutisoinnin kautta,

minäkin ajattelisin Afrikkaa paikkana,

jossa on kauniita maisemia, kauniita eläimiä,

ja vaikeaselkoisia ihmisiä,

jotka taistelevat typeriä sotia, kuolevat köyhyyteen ja AIDSiin,

ovat kykenemättömiä puhumaan puolestaan,

ja odottavat pelastusta

kiltiltä valkoiselta ulkomaalaiselta.

Näkisin afrikkalaiset samoin kuin olin

lapsena nähnyt Fiden perheen.

Tämä yksi tarina Afrikasta tulee uskoakseni länsimaisesta kirjallisuudesta.

Tässä lainaus

John Lok -nimisen
lontoolaisen kauppiaan kirjoituksista.

Hän purjehti Länsi-Afrikkaan 1561

ja piti kiehtovaa päiväkirjaa matkastaan.

Viitattuaan mustiin afrikkalaisiin

"petoina, joilla ei ole taloja",

hän kirjoittaa: "He ovat myös päättömiä ihmisiä,

joiden suu ja silmät ovat heidän rinnassaan".

Olen nauranut joka kerta, kun luen tämän.

Täytyy ihailla John Locken mielikuvitusta.

Tässä kirjoituksessa tärkeää on se,

että se edustaa

afrikkalaisten tarinoiden kerrontatavan alkua lännessä.

Traditio, jossa Saharan eteläpuolinen Afrikka on negatiivisessa valossa,

erilainen, tumma,

ja ihmiset ovat, ihanan runoilijan

Rudyard Kiplingin sanoin

"puoliksi piruja, puoliksi lapsia".

Joten aloin ymmärtää, että amerikkalaisen huonetoverini

on täytynyt läpi elämänsä

nähdä ja kuulla eri versioita

tästä yhdestä tarinasta,

kuten oli professori,

joka kerran kertoi minulle, ettei romaanini ollut "autenttisen afrikkalainen".

Olin taipuvainen myöntämään, että romaanissani

oli useita puutteita,

että se oli epäonnistunut useissa kohdin.

Mutta en ollut kuvitellut, että se oli epäonnistunut

saavuttamaan jonkin afrikkalaisen autenttisuuden.

Itse asiassa, en tiennyt, mitä

afrikkalainen autenttisuus oli.

Professorini kertoi, että hahmoni

olivat liian hänen kaltaisiaan,

koulutettu keskiluokkainen mies.

Hahmoni ajoivat autoja.

He eivät nähneet nälkää.

Joten he eivät olleet autenttisia afrikkalaisia.

Minun täytyy myöntää, että olen itsekin yhtä syyllinen

yhden tarinan kysymyksessä.

Muutama vuosi sitten vierailin Meksikossa Yhdysvalloista.

Poliittinen ilmapiiri Yhdysvalloissa oli silloin kireä.

Maahanmuutosta keskusteltiin paljon.

Ja kuten usein tapahtuu Amerikassa,

maahanmuutosta tuli synonyymi meksikolaisille.

Oli lukemattomia tarinoita meksikolaisista

ihmisinä, jotka

huijasivat terveydenhuoltojärjestelmää,

ylittivät rajan salaa,

joita pidätettiin rajalla, ja sen sellaista.

Muistan kävelleeni ensimmäisenä päivänä Guadalajarassa

katsellen töihin meneviä ihmisiä,

käärimässä tortilloja torilla,

tupakoimassa, nauramassa.

Muistan ensimmäisenä olleeni hieman yllättynyt.

Sitten mieleni valtasi häpeä.

Tajusin, että olin niin uponnut

median tarinoihin meksikolaisista,

että heistä oli tullut mielessäni

säälittäviä, köyhiä maahanmuuttajia.

Olin niellyt tarinan yhdenlaisista meksikolaisista,

enkä olisi voinut olla enemmän häpeissäni.

Niin luodaan yksi tarina,

näytetään ihmiset yhtenä asiana,

vain yhtenä asiana,

uudelleen ja uudelleen,

ja sellaisia heistä tulee.

On mahdotonta puhua yhdestä tarinasta

puhumatta vallasta.

On olemassa igbonkielinen sana,

jota aina ajattelen ajatellessani

valta-asetelmia maailmassa, ja se on "nkali".

Se on substantiivi, joka kääntyy jotakuinkin

"olla suurempi kuin toinen".

Kuten talouselämämme ja poliittinen maailma,

tarinat ovat liiaksi määriteltyjä

nkalin perusteella.

Miten ne kerrotaan, kuka ne kertoo,

milloin ne kerrotaan, kuinka monta tarinaa kerrotaan,

kaikki riippuu vallasta.

Valta on kyky kertoa ei vain tarinaa toisesta henkilöstä

vaan tehdä siitä henkilön määrittelevä tarina.

Palestiinalainen runoilija Mourid Barghouti

kirjoittaa, että jos haluaa riistää kansaa,

helpoin tapa on kertoa heidän tarinansa [vain osaksi],

aloittaen [kohdasta] "toiseksi".

Aloita tarina alkuperäisten amerikkalaisten nuolista

äläkä brittien saapumisesta,

ja saat aivan eri tarinan.

Aloita tarina

afrikkalaisen valtion epäonnistumisesta

äläkä siirtomaavaltojen ohjaamasta afrikkalaisen valtion luomisesta,

ja saat aivan erilaisen tarinan.

Puhuin vastikään yliopistossa, jossa

opiskelija kertoi minulle,

että on kovin sääli,

että nigerialaiset miehet ovat hyväksikäyttäjiä,

kuten isähahmo romaanissani.

Kerroin hänelle, että olin juuri lukenut romaanin

nimeltä "Amerikan psyko" --

(Naurua)

-- ja on niin sääli,

että nuoret amerikkalaiset ovat sarjamurhaajia.

(Naurua)

(Aplodeja)

Tietysti sanoin sen hieman ärsyyntyneenä.

(Naurua)

Ei olisi ikinä tullut mieleenikään,

että vain luettuani romaanin,

jossa hahmo on sarjamurhaaja,

että hän olisi jotenkin tyypillinen

edustaja kaikista amerikkalaisista.

Ei siksi, että olisin parempi ihminen kuin tuo opiskelija,

vaan koska Amerikan kulttuurisesta ja taloudellisesta mahdista johtuen,

minulla oli useita tarinoita Amerikasta.

Olin lukenut Tyleria, Updikea, Steinbeckiä, ja Gaitskilliä.

Minulla ei ollut vain yhtä tarinaa Amerikasta.

Kun opin muutama vuosi sitten, että kirjailijoilla odotetaan

olevan hyvin onneton lapsuus, jotta

he menestyisivät,

aloin ajatella, miten voisin keksiä

hirveitä asioita, mitä vanhempani ovat tehneet minulle.

(Naurua)

Mutta totuus on se, että minulla oli hyvin onnellinen lapsuus,

täynnä naurua ja rakkautta, hyvin kiinteässä perheessä.

Mutta minulla oli myös isoisiä, jotka kuolivat pakolaisleireillä.

Serkkuni Polle kuoli, koska oli vailla riittävää terveydenhuoltoa.

Yksi läheisimmistä ystävistäni, Okoloma, kuoli lentokoneonnettomuudessa,

koska paloautoilla ei ollut vettä.

Kasvoin sortavien sotilashallitusten aikana.

Ne eivät arvostaneet koulutusta,

joten joskus vanhempani eivät saaneet palkkaansa.

Joten lapsena näin, kuinka hillo katosi aamiaispöydästä,

sitten margariini katosi,

sitten leipä oli liian kallista,

sitten maitoa säännösteltiin.

Ja ennen kaikkea, eräänlainen pysyvä poliittinen pelko

valloitti elämämme.

Kaikki nämä tarinat tekevät minusta mitä olen.

Mutta vain negatiivisten tarinoiden vaaliminen

latistaa kokemukseni

ja jättää huomiotta monet muut tarinat,

jotka muokkasivat minua.

Yksittäinen tarina luo stereotyyppejä.

Stereotyyppien ongelma ei ole se,

että ne eivät olisi tosia,

vaan se, että ne ovat epätäydellisiä.

Ne tekevät yhdestä tarinasta ainoan tarinan.

Toki Afrikka on katastrofien maanosa.

On suunnattomia sellaisia, kuten järkyttävät raiskaukset Kongossa.

Ja masentavia, kuten se tosiasia,

että 5000 ihmistä hakee yhtä työpaikkaa Nigeriassa.

Mutta on tarinoita, jotka eivät kerro katastrofeista.

Ja on hyvin tärkeää, yhtä tärkeää, puhua niistä.

Minusta on aina tuntunut, että on mahdotonta

sitoutua kunnolla paikkaan tai henkilöön

sitoutumatta kaikkiin tarinoihin siitä paikasta tai henkilöstä.

Yhden tarinan seuraus

on tämä: Se ryöstää ihmisiltä arvokkuuden.

Se tekee ihmisten tasa-arvon tunnustamisen vaikeaksi.

Se korostaa, kuinka olemme erilaisia,

eikä kuinka samanlaisia olemme.

Mitä jos ennen Meksikon matkaani

olisin seurannut maahanmuuttokeskustelua molemmilta puolilta,

Yhdysvaltojen ja Meksikon?

Mitä jos äitini olisi kertonut meille, että Fiden perhe on köyhä

ja ahkera?

Mitä jos meillä olisi afrikkalainen televisiokanava,

joka näyttäisi erilaisia afrikkalaisia tarinoita ympäri maailman?

Mitä nigerialainen kirjailija Chinua Achebe kutsuu

"tarinoiden tasapainoksi".

Mitä jos huonetoverini tietäisi nigerialaisesta kustantajastani,

Mukta Bakaraysta,

hämmästyttävä mies, joka jätti työnsä pankissa

seuratakseen unelmaansa kustantamon perustamisesta?

Perinteistä ajattelua oli, että nigerialaiset eivät lue kirjallisuutta.

Hän oli eri mieltä. Hän koki,

että ihmiset, jotka osaavat lukea, lukisivat,

jos kirjallisuudesta tehtäisiin kohtuuhintaista ja sitä olisi saatavilla.

Pian hänen julkaistuaan ensimmäisen romaanini,

menin TV-asemalle Lagosiin haastatteluun.

Nainen, joka toimi siellä viestinviejänä tuli luokseni ja sanoi:

"Pidin hirveästi romaanistasi. En pitänyt sen lopusta.

Sinun pitää kirjoittaa jatko-osa, ja siinä tulee käymään näin..."

(Naurua)

Ja hän kertoi, mitä minun pitäisi kirjoittaa jatko-osaan.

En ainoastaan hurmaantunut, olin hyvin liikuttunut.

Tässä oli nainen, tavallinen nigerialainen,

jonka ei muka pitänyt olla lukija.

Hän ei ollut ainoastaan lukenut kirjaa,

vaan ottanut sen omakseen, ja tunsi oikeudekseen

kertoa minulle, mitä kirjoittaa jatko-osaan.

Mitä jos huonetoverini tietäisi ystävästäni Fumi Ondasta,

peloton nainen, joka emännöi TV-ohjelmaa Lagosissa,

ja on päättänyt kertoa tarinoita, joiden toivoisimme unohtuvan?

Mitä jos huonetoverini tietäisi sydänleikkauksesta,

joka tehtiin Lagosin sairaalassa viime viikolla?

Mitä jos huonetoverini tietäisi nigerialaisesta nykymusiikista?

Lahjakkaat ihmiset laulavat englanniksi, pidgniniksi,

igboksi, jorubaksi, ja ijoksi,

sekoittaen vaikutteita Jay-Z:lta Felaan,

Bob Marleyhin ja isovanhempiinsa.

Mitä jos huonetoverini tietäisi naisasianajajasta,

joka äskettäin meni oikeuteen Nigeriassa

haastaakseen typerän lain,

jonka mukaan naisten pitää saada aviomiestensä lupa

ennen kuin he voivat uusia passinsa?

Mitä jos huonetoverini tietäisi Nollywoodista,

täynnä kekseliäitä ihmisiä, jotka tekevät elokuvia teknisistä puutteista huolimatta?

Elokuvat ovat niin suosittuja,

että ne todella ovat paras esimerkki,

kuinka nigerialaiset kuluttavat sitä, mitä he tuottavat.

Mitä jos huonetoverini tietäisi ihanan kunnianhimoisesta kampaajastani,

joka juuri aloitti oman yrityksensä myydäkseen hiuslisäkkeitä?

Tai niistä miljoonista muista nigerialaisista,

jotka aloittavat yrityksiä ja joskus epäonnistuvat,

mutta jatkavat kunnianhimoisina?

Joka kerta mennessäni kotiin kohtaan

samat ärsytystä aiheuttavat asiat, kuten useimmat nigerialaiset:

meidän epäonnistuneen infrastruktuurimme ja hallituksen.

Mutta myös uskomattoman joustavuuden ihmisissä,

jotka kukoistavat hallituksesta huolimatta

pikemminkin kuin sen ansioista.

Opetan kirjoitustyöpajoissa Lagosissa joka kesä.

On uskomatonta, miten monet ihmiset hakevat,

miten monet ihmiset haluavat kirjoittaa,

kertoa tarinoita.

Nigerialaisen kustantajani kanssa käynnistimme juuri

voittoa tavoittelemattoman 'Farafina Trust'in.

Meillä on isoja unelmia rakentaa kirjastoja

ja kunnostaa kirjastoja, jotka ovat jo olemassa,

ja hankkia kirjoja valtion kouluille,

joilla ei ole mitään kirjastoissaan,

ja järjestää useita työpajoja

lukemisesta ja kirjoittamisesta

kaikille niille ihmisille, jotka haluavat kertoa monia tarinoitamme.

Tarinat merkitsevät.

Useat tarinat merkitsevät.

Tarinoita on käytetty riistämiseen ja parjaamiseen.

Mutta tarinat voivat myös voimauttaa ja inhimillistää.

Tarinat voivat rikkoa ihmisten arvokkuuden.

Mutta tarinat voivat myös korjata rikkoutuneen arvokkuuden.

Amerikkalainen kirjailija Alice Walker kirjoitti tämän

eteläistä kotoisin olevista sukulaisistaan,

jotka olivat muuttaneet pohjoiseen.

Hän esitti heille kirjan

etelän elämästä, minkä he olivat jättäneet taakseen.

"He istuivat lukien kirjaa itsekseen,

kuunnellen minua lukemassa kirjaa, ja tietynlainen paratiisi saavutettiin uudelleen."

Haluaisin lopettaa tähän ajatukseen:

Kun hylkäämme 'yhden tarinan',

kun ymmärrämme, että ei ole olemassa vain yhtä tarinaa

mistään paikasta,

me saavutamme uudelleen tietynlaisen paratiisin.

Kiitos.

(Aplodeja)