Masennus, yhteinen salaisuutemme

"Masennuksen vastakohta ei ole onnellisuus, vaan elinvoimaisuus, ja sillä hetkellä elinvoimani tuntui ehtyvän." Kaunopuheisessa, mutta samalla armottomassa esityksessään, kirjailija Andrew Solomon paljastaa mielensä synkimmät kolkat vuosilta, jolloin hän taisteli masennuksen kourissa. Se vei hänet silmät avaavalle maailmanmatkalle haastattelemaan toisia masentuneita -- huomatakseen hämmästyksekseen, että mitä enemmän hän puhui, sitä enemmän ihmiset halusivat kertoa omia tarinoitaan. (Kuvattu TEDxMet -tapahtumassa)

"Hautajaisia päässäni vietettiin,

siellä edestakaisin

suruväki kulki ja kulki,

kunnes tajun jo kadotin.

Kun he istuivat, toimitus alkoi

kuin rummutus loputon,

joka kumisi, kumisi, kunnes

oli mieleni tunnoton.

Sitten kuulin, kun arkkua nostettiin,

yli sieluni askeleet kirskuivat

samoin saappain lyijyisin,

sitten taivas kuin yhtenä

kävi ruumiskellona soimaan

koko oleva korvanaan;

minut yksin hiljaisuuteen

oli hylätty, vieraana.

Jokin palkki päässäni silloin

petti, ja putosin syvyyksiin

suistuen yhä uudelleen

jo tietymättömiin."

Masennus tunnetaan metaforien kautta.

Emily Dickinson pystyi ilmaisemaan sen kielellisesti,

Goya kuvallisesti.

Puolet taiteen merkitystä

on kuvata tällaisia ikonisia tiloja.

Olin aina pitänyt itseäni lujana.

Ihmisenä, joka selviytyisi hengissä

keskitysleiriltäkin.

Vuonna 1991 koin useita menetyksiä.

Äitini kuoli,

parisuhteeni päättyi,

muutin takaisin Yhdysvaltoihin

vietettyäni muutaman vuoden ulkomailla,

ja selvisin tästä kaikesta ehjin nahoin.

Mutta vuonna 1994, kolme vuotta myöhemmin,

menetin mielenkiintoni miltei kaikkeen.

En halunnut tehdä mitään sellaista,

mitä olin ennen halunnut,

enkä tajunnut miksi.

Masennuksen vastakohta

ei ole onnellisuus, vaan elinvoimaisuus,

ja tuolloin elinvoimani

tuntui hiipuvan.

Kaikki mahdollinen

tuntui liian työläältä.

Kun tulin kotiin

ja näin punaisen valon välkkyvän puhelinvastaajassani,

en ollut innostunut kuulemaan ystävistäni,

vaan ajattelin:

"Kuinka monelle ihmiselle onkaan soitettava."

Jos päätin tarvitsevani lounasta,

ajattelin, että minun olisi otettava ruoka esille,

laitettava se lautaselle,

paloiteltava, pureskeltava ja nieltävä se.

Minulle se oli kuin Via Dolorosa.

Yksi masennuksesta puhuttaessa usein

unohtuva asia on,

että tietää sen naurettavaksi.

Tietää sen naurettavaksi kärsiessään siitä.

Tietää useimpien ihmisten pystyvän

kuuntelemaan viestinsä, syömään lounaansa,

ottamaan suihkun

ja menemään ovesta ulos

tekemättä siitä suurta numeroa,

ja kaikesta huolimatta on sen pihdeissä,

eikä kykene löytämään mitään ulospääsyä.

Huomasin tekeväni vähemmän,

ajattelevani vähemmän

ja tuntevani vähemmän.

Se oli jonkinlaista tyhjyyttä.

Silloin iski ahdistus.

Jos minulle olisi sanottu, että minun pitäisi olla

masentunut seuraavan kuukauden ajan,

olisin vastannut:
"Mikäli se on varmasti ohi marraskuussa, se sopii."

Mutta jos minulle olisi sanottu,

että minun on on kärsittävä
akuuttia ahdistusta seuraava kuukausi,

olisin mieluummin avannut ranteeni kuin kokenut sen.

Tuntui koko ajan siltä kuin

olisi kävelemässä

ja liukastuisi tai kompastuisi,

ja törmäisi maahan,

mutta tavallisen puolen sekunnin keston sijaan,

tunne kesti puoli vuotta.

Tuntee pelkäävänsä kaiken aikaa,

vaikkei edes tiedä mitä pelkää.

Siinä vaiheessa aloin ajatella,

että oli liian raskasta olla elossa,

ja että ainoa syy olla tappamatta itseään,

oli olla satuttamatta muita ihmisiä.

Lopulta eräänä päivänä heräsin

ja uskoin saaneeni aivoinfarktin,

koska makasin sängyssä täysin halvaantuneena

katsellen puhelinta ja ajatellen:

"Kaikki ei ole kunnossa, ja minun pitäisi pyytää apua."

En pystynyt ojentamaan kättäni

soittaakseni.

Lopulta kokonaiset neljä tuntia makailtuani
ja tuijoteltuani puhelinta,

se soi,

ja jollain keinoa onnistuin vastaamaan.

Soittaja oli isäni,

ja sanoin: "Olen pahoissa vaikeuksissa.

On pakko tehdä jotain."

Seuraavana päivänä alkoi lääkitykseni

ja terapiani.

Aloin käsitellä

karmeaa kysymystä:

Ellen ole se vahva ihminen,

joka olisi selviytynyt keskitysleiriltä,

kuka sitten olen?

Jos joudun syömään lääkkeitä,

tekevätkö ne minusta täydellisemmän itseni

vai jonkun toisen henkilön?

Miltä tuntuu,

jos lääkitys tekee minusta toisen ihmisen?

Aloittaessani taistelun minulla oli kaksi etua.

Ensinnäkin tiesin, että objektiivisesti ottaen,

minulla oli mukava elämä,

ja jos vain tervehtyisin,

toisessa päässä olisi jotakin

elämisen arvoista.

Toisekseen minulla oli mahdollisuus
hyvään hoitoon.

Siitä huolimatta pääsin pinnalle ja upposin pohjaan,

pinnalle ja pohjaan,

pinnalle ja pohjaan,

kunnes lopulta ymmärsin,

että joutuisin olemaan lääkityksessä

ja terapiassa lopun ikääni.

Ajattelin: "Onko tämä kemiallinen ongelma

vai psykologinen ongelma?

Tarvitaanko kemiallista vai filosofista hoitoa?"

Enkä pystynyt ratkaisemaan kumpaa tarvittiin.

Sitten tajusin, että itse asiassa

kumpikaan alue ei ole tarpeeksi kehittynyt

pystyäkseen selittämään asian täysin.

Sekä kemiallisilla että psykologisilla hoitokeinoilla

oli sanansa sanottavana,

ja päättelin myös, että masennus on kietoutunut

niin syvälle sisimpäämme,

ettei sitä voinut irrottaa

luonteestamme ja persoonallisuudestamme.

Väitän, että masennuksen nykyiset hoitokeinot

ovat tyrmistyttäviä.

Ne eivät ole kovinkaan tehokkaita.

Ne ovat erittäin kalliita.

Niihin liittyy lukemattomia sivuvaikutuksia.

Ne ovat katastrofi.

Mutta olen kiitollinen, että elän nyt,

enkä 50 vuotta sitten,

jolloin juuri mitään ei olisi ollut

tehtävissä.

Toivon, että 50 vuoden kuluttua

ihmiset kuulevat, kuinka minua hoidettiin

ja järkyttyvät niin primitiivisistä

hoitometodeista.

Masennus on viallista rakkautta.

Jos olisit naimisissa ja ajattelisit:

"Jos vaimoni kuolee, löydän kyllä toisen."

Se ei olisi oikeata rakkautta.

Rakkautta ei ole

ilman huolta sen menetyksestä.

Epätoivon aave

voi olla läheisyyden lähde.

Ihmiset sekoittavat helposti kolme asiaa:

masennuksen, surun ja alakulon.

Suru on selkeästi reaktiivista.

Jos koet menetyksen ja olet loputtoman onneton,

ja kuuden kuukauden kuluttua

olet yhä hyvin surullinen,
mutta toimintakykysi on vähän parempi,

kyse on luultavastin surusta,

ja lopulta asiat selviävät

jossain määrin.

Jos koet katastrofaalisen menetyksen

ja tunnet olosi hirvittäväksi,

etkä pysty kuuden kuukauden kuluttua toimimaan
juuri lainkaan,

kyseessä on todennäköisesti masennus,

jonka katastrofaaliset olosuhteet laukaisivat.

Edistyminen kertoo paljon.

Ihmiset luulevat masennusta pelkäksi alakuloksi.

Se on aivan liian paljon apeutta,

ihan liian paljon surua

aivan liian pienestä syystä.

Pyrkiessäni ymmärtämään masennusta

haastattelin ihmisiä, jotka olivat kokeneet sen,

jotkut ihmiset tuntuivat

päällisin puolin kärsineen vain

suhteellisen lievästä masennuksesta,

joka oli kuitenkin vammauttanut heidät pahasti.

Toiset ihmiset

kuvailivat masennustaan

äärettömän syväksi,

mutta elivät hyvää elämää

masennusjaksojensa väliaikoina.

Ryhdyin selvittämään,

mikä tekee joistakin ihmisistä

toisia sitkeämpiä.

Mitkä mekanismit

auttavat ihmisiä pysymään hengissä?

Lähdin haastattelemaan monia ihmisiä,

jotka kärsivät masennuksesta.

Eräs ensimmäisistä haastattelemistani ihmisistä

kuvasi masennusta

hitaammaksi tavaksi olla kuollut,

ja minun oli hyvä kuulla se heti alkuun,

koska se muistutti minulle,

että tuo hidas tapa olla kuollut

voi johtaa oikeaan kuolemaan,

mikä on vakava asia.

Masennus on maailman yleisin vamma,

ja ihmiset kuolevat siihen joka päivä.

Yksi ihmisistä, joille puhuin

yrittäessäni ymmärtää tämän,

oli rakas ystäväni,

jonka tunsin vuosien takaa.

Hänellä oli ollut opintojensa alkuvaiheessa

psykoottinen jakso,

jolloin hän sukelsi kauhistuttavaan masennukseen.

Hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö,

joka tunnettiin silloin maanisena depressiona.

Hän pärjäsi oikein hyvin

monia vuosia litiumin avulla,

mutta lopulta

hänet vieroitettiin litiumista,

jotta nähtäisiin, miten hän selviytyisi ilman sitä,

ja hän joutui uudelleen psykoosiin

ja syöksyi pahimpaan koskaan näkemääni

masennukseen,

jonka aikana hän istui vanhempiensa asunnossa

miltei katatonisena, pääosin liikkumattomana,

päivät pääksytysten.

Kun haastattelin häntä tästä kokemuksesta
joitakin vuosia myöhemmin --

hän on runoilija ja psykoterapeutti,
nimeltään Maggie Robbins --

hän kertoi:

"Lauloin 'Where Have All The Flowers Gone'

kerta toisensa perään työllistääkseni aivojani.

Lauloin himmentääkseni aivoituksiani.

'Et ole mitään. Et ole kukaan.

Et edes ansaitse elää.'

Silloin aloin todella harkita

itsemurhaa."

Masennuksen kourissa ei usko

pukeutuneensa harmaaseen huntuun

ja näkevänsä maailman mielipahan

usvan läpi.

Uskoo, että huntu on poistettu,

onnellisuuden huntu,

ja luulee näkevänsä totuuden.

On helpompi auttaa skitsoreenikkoja, jotka tajuavat,

että heidän sisällään on jotain vierasta,

mikä pitää häätää pois,

mutta masentuneet ovat hankalampia,

koska me uskomme näkevämme totuuden.

Mutta totuus valehtelee.

Tästä lauseesta tuli pakkomielteni:

"Totuus valehtelee."

Puhuessani masentuneille ihmisille huomasin,

että heillä on monia harhaisia käsityksiä.

Ihmiset sanovat: "Kukaan ei rakasta minua."

Voi vastata: "Minä rakastan sinua,

vaimosi rakastaa sinua, äitisi rakastaa sinua."

Tuohon on melko helppo vastata,

ainakin useimmille ihmisille.

Mutta masentuneet ihmiset saattavat sanoa:

"Teimmepä mitä hyvänsä,

lopulta kuolema on meidän kaikkien osamme."

He voivat sanoa: "Kahden ihmisen välillä ei voi

olla todellista yhteyttä.

Jokainen on oman ruumiinsa vanki."

Siihen on sanottava:

"Pitää paikkansa,

mutta juuri nyt meidän tulisi miettiä,

mitä syömme aamiaiseksi."

(Naurua)

Monesti

heidän sanomansa ei ole sairautta, vaan oivaltamista,

ja on todella erikoista,

että useimmat meistä tuntevat nämä
eksistentiaaliset kysymykset,

eivätkä ne juurikaan vaivaa meitä.

Pidin erityisesti eräästä tutkimuksesta,

jossa masentuneita

ja ei-masentuneita ihmisiä

pyydettiin pelaamaan videopeliä tunnin ajan,

ja pelin päätyttyä

heiltä kysyttiin, kuinka monta pikku hirviötä

he uskoivat tappaneensa.

Masentuneiden ryhmä onnistui arviossaan

noin kymmenen prosentin tarkkuudella,

mutta ei-masentuneet arvelivat

listineensä 15 - 20 kertaa enemmän

pikku hirviöitä -- (Naurua) --

kuin todellisuudessa olivat tappaneet.

Kun kirjoitin masennuksestani, monet ihmiset sanoivat,

että on varmasti hyvin vaikea

tulla kaapista ulos, kertoa ihmisille.

He kysyivät: "Puhuvatko ihmiset sinulle eri tavalla?"

Minä vastasin: "Kyllä, ihmiset puhuvat minulle eri tavalla."

He puhuvat minulle siinä mielessä eri tavalla,

että he alkavat kertoa minulle kokemuksistaan,

tai sisarensa kokemuksista,

tai ystävänsä kokemuksista.

On tapahtunut muutos, koska tiedän nyt,

että masennus on perhesalaisuus,

joka on kaikilla ihmisillä.

Muutama vuosi sitten kävin kokouksessa,

ja kolmipäiväisen kokouksen perjantaina,

yksi naisosanottajista vei minut syrjään ja sanoi:

"Kärsin masennuksesta

ja minua nolostuttaa vähän,

mutta olen syönyt lääkkeitä

halusin vain kysyä teiltä joitakin asioita."

Yritin neuvoa häntä parhaan kykyni mukaan.

Hän sanoi:

"Mieheni ei voisi mitenkään ymmärtää tätä.

Hänelle tämä olisi täysin käsittämätöntä,

joten asia jäänee meidän väliseksemme."

Vastasin: "Se sopii hyvin."

Saman kokouksen sunnuntaina,

hänen miehensä vei minut syrjään

ja sanoi: "Vaimoni ei pitäisi

minua miehenä eikä minään, jos hän tietäisi tämän,

mutta olen kamppaillut masennuksen kanssa

ja minulla on lääkitys,

ja haluaisin kuulla mielipiteenne."

He piilottelivat

samoja lääkkeitä kahdessa eri paikassa

samassa makuuhuoneessa.

Sanoin uskovani, että

aviopuolisoiden välinen viestintä

saattaa aiheuttaa joitakin heidän ongelmistaan.

(Naurua)

Mutta minua myös hämmensi

tuollaisen molemminpuolisen

salaisuuden raskas taakka.

Masennus on uuvuttavaa.

Se vie niin paljon ihmisen aikaa ja energiaa,

ja siitä vaikeneminen

tekee sen entistäkin pahemmaksi.

Aloin pohtia, millä tavoin

ihmiset saavat olonsa paremmaksi.

Aluksi olin perinteisten hoitokeinojen kannalla.

Uskoin muutamiin terapiamuotoihin,

jotka olivat tietysti --

lääkehoito,

tietyt psykoterapiat,

sekä mahdollisesti sähköhoito.

Kaikki muu oli hölynpölyä.

Sitten keksin jotakin.

Jos ihmisellä on aivosyöpä,

ja hän kertoo, että 20 minuutin päälläseisonta

aamuisin tekee olon paremmaksi,

se saattaa tehdä olon paremmaksi,

mutta syöpä on ja pysyy,

ja siihen luultavasti kuolee.

Mutta jos ihminen kärsii masennuksesta,

ja 20 minuutin päälläseisonta joka aamu

parantaa oloa, niin hoito on tehonnut,

koska masennus on tunnesairaus,

ja jos tuntee olonsa paremmaksi,

niin ei itse asiassa ole enää masentunut.

Aloin katsella suopeammin silmin

vaihtoehtohoitojen laajaa kokonaisuutta.

Saan kirjeitä, saan satoja kirjeitä ihmisiltä,

jotka kirjoittavat minulle, mikä heihin on tehonnut.

Joku kyseli minulta tänään

mietiskelystä.

Suosikkikirjeeni

tuli naiselta,

joka kertoi kokeilleensa terapiaa,

lääkitystä, miltei kaikkea.

Hän oli löytänyt ratkaisun ja toivoi,
että kertoisin sen maailmalle:

Hän teki pieniä juttuja langasta.

(Naurua)

Hän lähetti minulle joitakin. (Naurua)

En käytä niitä juuri nyt.

Ehdotin, että hänen olisi hyvä tutkia

pakko-oireisen häiriön diagnoosia.

Silti vaihtoehtohoidot antoivat minulle

uusia näkökulmia.

Osallistuin Senegalissa perinteiseen
henkien manaukseen,

jossa kului rutkasti pässinverta.

Jätän kuitenkin yksityiskohdat väliin.

Muutamaa vuotta myöhemmin työskentelin

Ruandassa eri projektissa

ja satuin kuvailemaan kokemuksiani jollekulle.

Hän sanoi: "Sehän on

Länsi-Afrikkaa, ja nyt olemme Itä-Afrikassa,

ja meidän rituaalimme ovat joiltain osin hyvin erilaisia,

mutta meillä on kyllä rituaaleja, joilla on

jotain yhteistä kuvailemasi kanssa."

Sanoin: "Niinkö?" Hän vastasi: "Kyllä,

mutta meillä on ollut kovasti harmia ulkomaisten
mielenterveystyöntekijöiden kanssa,

erityisesti heti kansanmurhan jälkeen saapuneiden."

Kysyin: "Millaisia vaikeuksia teillä oli?"

Hän sanoi: "Niin,

heillä oli eriskummallinen tapa.

He eivät vieneet ihmisiä auringonpaisteeseen,

missä olo alkaa tuntua paremmalta.

He eivät käyttäneet rummutusta tai musiikkia
saadakseen ihmisten veret liikkeelle.

He eivät ottaneet koko yhteisöä mukaan.

He eivät ulkoistaneet masennusta

häiritseväksi hengeksi.

Sen sijaan he veivät ihmisiä

yksi kerrallaan pieniin nuhruisiin huoneisiin

ja panivat heidät tunniksi puhumaan

heille sattuneista pahoista asioista."

(Naurua) (Suosionosoituksia)

Hän sanoi: "Heitä oli pyydettävä poistumaan maasta."

(Naurua)

Esimerkkinä toisenlaisista vaihtoehtohoidoista

voisin kertoa Frank Russakoffista.

Frank Russakoff kärsi ehkä pahimmasta masennuksesta,

joka voi tulla ihmisen osaksi.

Hän oli alinomaan masentunut.

Kun tapasin hänet, hän eli vaihetta,

jolloin hän sai sähkösokkihoitoa joka kuukausi.

Sen jälkeen hän tunsi olonsa sekavaksi viikon ajan.

Sitten olo oli ihan ok viikon ajan.

Sitten mentiin viikko alamäkeä.

Sitten saatiin taas sähköhoitoa.

Tavatessamme hän sanoi minulle:

"En kestä enää tällaisia viikkoja.

En voi jatkaa tällä tavalla,

olen päättänyt, kuinka teen lopun kaikesta,

ellen parane.

Mutta olen kuullut Massachusetts General -sairaalan

hoitosuosituksesta, cingulotomy-nimisestä

toimenpiteestä, joka on aivoleikkaus,

ja aion kokeilla sitä."

Muistan olleeni ymmälläni ajatellessani,

että ihmisessä,

jolla oli ollut niin monia huonoja kokemuksia

niin monista eri hoitomuodoista,

oli yhä optimismia

kokeilla vielä yhtä.

Hänelle tehtiin leikkaus,

ja se onnistui yli odotusten.

Hän on nyt ystäväni.

Hänellä on ihana vaimo ja kaksi kaunista lasta.

Hän kirjoitti minulle kirjeen leikkauksen jälkeisenä jouluna

ja kertoi:

"Isäni lähetti minulle kaksi lahjaa tänä vuonna.

Toinen oli sähkökäyttöinen CD-teline,

jota en oikeastaan tarvinnut,

mutta tiesin, että hän antoi sen minulle sen kunniaksi,

että asun omillani,

ja että minulla on työ, josta näytän pitävän.

Toinen lahja

oli kuva isoäidistäni,

joka teki itsemurhan.

Kun avasin sen, aloin itkeä,

ja äitini sanoi:

'Itketkö sellaisten sukulaisten takia,
joita et koskaan tuntenut?'

Vastasin: 'Hänellä oli sama sairaus kuin minulla.'

Itken nyt kirjoittaessani sinulle.

En ole niinkään surullinen, mutta poissa tolaltani,

koska olisin voinut tappaa itseni,

mutta vanhempani ja lääkärit

saivat minut jatkamaan,

ja minut leikattiin.

Olen elossa ja kiitollinen.

Elämme oikealla hetkellä,

vaikkei se aina siltä tunnu."

Minua hämmästytti, että masennusta

pidetään yleisesti nykyaikaisena,

länsimaisena ja keskiluokkaisena juttuna,

ja ryhdyin tutkimaan, kuinka se toimi

monissa muissa olosuhteissa.

Yksi minua eniten kiinnostaneita asioita

oli varattomien ihmisten masennus.

Yritin tutkia,

miten köyhien ihmisten masennusta hoidettiin.

Huomasin, että köyhiä ihmisiä

ei yleensä hoideta masennuksen takia.

Masennus johtuu geneettisestä alttiudesta,

jota esiintyy oletettavasti tasaisesti väestössä,

ja laukaisevat olosuhteet

ovat todennäköisesti rajummat

köyhille ihmisille.

Kävi kuitenkin ilmi, että jos ihmisellä on

todella mukava elämä, mutta koko ajan surkea olo,

hän miettii: "Miksi oloni on tällainen?

Olen varmasti masentunut."

Silloin lähtee etsimään hoitoa.

Mutta jos ihmisellä on täysin kaamea elämä,

ja hän tuntee olonsa surkeaksi kaiken aikaa,

tunne vastaa oikeasti hänen elämäntilannettaan,

eikä päähän juolahda ajatella:

"Ehkä tämä on hoidettavissa."

Tässä maassa on masennusepidemia

köyhien ihmisten keskuudessa.

Sitä ei huomata, eikä sitä hoideta,

eikä siihen puututa.

Se on valtava katastrofi.

Tapasin tutkijan,

jolla oli tutkimusprojekti

Washingtonin esikaupunkislummeissa,

missä hän valitsi naisia, jotka olivat etsineet apua
muihin terveysongelmiin,

teki masennusdiagnoosin

ja tarjosi mahdollisuuden kuuden kuukauden
kokeelliseen hoitojaksoon.

Yksi heistä, Lolly,

sanoi näin tulopäivänään.

Hän oli muuten nainen,

jolla oli seisemän lasta. Hän sanoi:

"Kävin ennen töissä, mutta minun piti lopettaa,

koska en pystynyt menemään ovesta ulos.

Minulla ei ole mitään sanottavaa lapsilleni.

Aamuisin maltan tuskin odottaa heidän lähtevän,

ja sitten kipuan sänkyyni ja vedän peiton korvilleni,

ja kun he tulevat kotiin kolmelta,

se tuntuu liian aikaiselta.

Olen syönyt paljon Tylenolia,

mitä tahansa voidakseni nukkua enemmän.

Mieheni on väittänyt minun olevan tyhmä ja ruma.

Toivoisin pääseväni eroon kivusta."

Hänet otettiin mukaan tähän kokeiluun,

ja kun haastattelin häntä kuusi kuukautta myöhemmin,

hän oli saanut työpaikan lastenhoitajana

USA:n armeijan palveluksessa ja
jättänyt herjaavan aviomiehensä.

Hän sanoi minulle:

"Lapseni ovat nyt paljon onnellisempia.

Uudessa asunnossani on yksi huone

pojille ja toinen tytöille,

mutta iltaisin he kerääntyvät vuoteeseeni,

ja teemme kaikki yhdessä läksyjä sun muuta.

Yksi haluaa saarnaajaksi,

yksi palomieheksi,

ja yksi tytöistä sanoo, että hänestä tulee juristi.

He eivät itke,

eivätkä riitele kuten ennen.

Nyt en tarvitse muuta kuin lapseni.

Kaikki asiat muuttuvat,

pukeutumiseni, tunteeni ja käyttäytymiseni.

Voin mennä ulos pelkäämättä enää,

enkä usko huonojen tuntemusten palaavan.

Ilman tohtori Mirandaa

olisin yhä kotona peitto korvissa,

jos olisin edes hengissä.

Pyysin Herraa lähettämään minulle enkelin,

ja hän kuuli rukoukseni."

Liikutuin hänen kokemuksistaan

ja päätin kirjoittaa niistä

sekä työn alla olleessa kirjassani

että myös lehdessä.

Sain New York Times -lehdeltä toimeksiannon

kirjoittaa köyhien masennuksesta.

Jätin kirjoitukseni,

ja toimittajani soitti minulle ja sanoi:

"Emme todellakaan voi julkaista tätä."

Kysyin: "Miksi ette?"

Hän sanoi: "Se on ihan liian kaukaa haettu.

Nämä ihmiset, jotka tavallaan istuvat
yhteiskunnan alimmalla oksalla,

saavat hoitoa muutaman kuukauden

ja pystyvät miltei johtamaan Morgan Stanley -pankkia.

Se on liian epäuskottavaa.

En ole kuullutkaan mokomasta."

Sanoin: "Se, ettet ole kuullut asiasta,

osoittaa sen olevan uutinen."

(Naurua) (Suosionosoituksia)

"Lehtenne on uutislehti."

Pienen taivuttelun jälkeen

artikkeli hyväksyttiin.

Se mitä he sanoivat

liittyi jollakin oudolla tavalla

vieläkin vallitsevaan vastenmielisyyteen

hoitoideaa kohtaan,

käsitykseen, että köyhien yhteisöjen ihmisten

hoitaminen olisi

jonkinlaista hyväksikäyttöä,

koska se muuttaisi heitä.

Tämä väärä moraalinen velvollisuus

tuntuu yhä sanovan,

että masennuksen hoito,

lääkitys ja niin edelleen,

ovat luonnotonta temppuilua.

Minusta siinä ei ole perää.

Ihmisten hampaiden putoaminen olisi luonnollista,

mutta kukaan ei kampanjoi hammastahnaa vastaan,

ainakaan minun lähipiirissäni.

Siihen sanotaan: "Eikö masennus ole

osa ihmisten välttämättättömiä kokemuksia?

Eikö masennus ole evoluution tuote?

Eikö se ole osa persoonallisuutta?"

Vastaisin, että mieli on mukautuva.

Kyky tuntea surumelisyyttä, pelkoa,

iloa, mielihyvää

ja kaikkia muita inhimillisiä mielentiloja,

on uskomattoman arvokas.

Vakava masennus iskee

mielen rakenteen murtuessa.

Sopeutumiskyky puuttuu.

Ihmiset sanovat minulle:

"Uskon, että jos pärjään vielä vuoden,

niin selviän tästä."

Sanon aina heille: "Saatat selvitä,

mutta et koskaan enää ole 37-vuotias.

Elämä on lyhyt, ja aiot luopua

kokonaisesta vuodesta.

Mieti sitä."

Englannin kielessä ja monissa muissakin

kielissä on kummallinen puutos,

käytämme samaa sanaa ´masennus´

kuvaamaan lapsen tunteita,

kun syntymäpäivänä sataa,

ja ihmisen tunteita

hetkeä ennen itsemurhaa.

Minulle sanotaan: "Eikö se ole
tavallisen surumielisyyden jatkumoa?"

Sanon, että tavallaan.

Tiettyä jatkuvuutta on,

mutta samanlaista jatkuvuutta kuin

taloa ympäröivän rauta-aidan

ruostepilkku,

joka on hiottava pois ja maalattava uudelleen.

Mitä tapahtuu, jos jättää talon sadaksi vuodeksi

ja aita ruostuu läpeensä ja muuttuu

pelkäksi ruostekasaksi.

Tuohon ruostepilkkuun,

tuohon ruosteongelmaan,

yritämme puuttua.

Ihmiset sanovat:

"Syöt onnellisuuspillereitä,
tekevätkö ne sinusta onnellisen?"

Eivät tee.

Mutta en tule surulliseksi lounaan syömisestä,

enkä puhelinvastaajastani,

enkä suihkun ottamisesta.

Uskon itse asiassa tuntevani enemmän,

koska voin tuntea surullisuutta ilman tyhjyyttä,

suren ammatillisia pettymyksiä,

rikkoutuneita suhteita,

ja ilmaston lämpenemistä.

Nämä asiat tekevät minut nyt surulliseksi.

Minkä johtopäätöksen voin tehdä?

Miten ihmiset, joilla on parempi elämä,

mutta syvempi masennus, pystyvät selviytymään?

Millaiset ovat vastustuskyvyn mekanismit?

Päädyin lopulta siihen,

että ne ihmiset, jotka kieltävät kokemuksensa,

ja sanovat: "Olin masentunut kauan sitten,

enkä koskaan enää halua ajatella

tai miettiä sitä,

aion vain jatkaa elämääni."

Ironista kyllä, näitä ihmisiä

masennus orjuuttaa eniten.

Masennuksen kieltäminen voimistaa sitä.

Kun piiloutuu siltä, se kasvaa.

Paremmin selviävät ihmiset,

jotka pystyvät sietämään tosiasian,

että heitä vaivaa tämä tauti.

Ne, jotka voivat sietää masennustansa,

saavat paremman vastustuskyvyn.

Frank Russakoff sanoi minulle:

"Jos minun olisi koettava se uudelleen,

en toimisi samalla tavalla,

mutta jollain kummallisella tavalla olen

kiitollinen kokemuksistani.

Olen hyvilläni 40 sairaalakäynnistäni.

Ne opettivat niin paljon rakkaudesta,

ja suhteeni vanhempiini ja lääkäreihini

on ollut ja tulee aina olemaan hyvin kallisarvoinen."

Maggie Robbins sanoi:

"Toimin vapaaehtoisena AIDS-klinikalla

ja tapanani oli puhua pälpättää,

mutta kohtaamani ihmiset

eivät olleet kovin vastaanottavaisia, ja ajattelin,

etteivät he olleet kovin ystävällisiä tai avuliaita.

Sitten tajusin,

että he suostuisivat vain

muutaman minuutin pikku rupatteluun.

Tässä tilanteessa

minulla ei ollut aidsia, enkä tehnyt kuolemaa,

mutta pystyin sietämään sen, että heillä oli aids

ja he tekivät kuolemaa.

Tarpeemme ovat suurimpia vahvuuksiamme.

Selvisi, että olen oppinut antamaan

kaikkia tarvitsemiani asioita."

Oman masennuksen arvostaminen

ei estä uutta romahdusta,

mutta se voi tehdä mahdollisen romahduksen

ja jopa itse romahduksen helpommaksi sietää.

Kyse ei ole niinkään

suuren merkityksen löytämisestä

ja oman masennuksen merkityksen tajuamisesta,

vaan merkityksen etsimisestä,

ja masennuksen uusiutuessa ajatuksesta:

"Tästä tulee helvetillistä,

mutta tulen oppimaan siitä jotakin."

Omasta masennuksestani olen oppinut,

kuinka suuri tunne voi olla,

kuinka se voi olla tosiasioita todellisempi.

Olen huomannut, että tuo tieto

on saanut minut kokemaan positiivisia tunteita

voimakkaammin ja tasapainoisemmin.

Masennuksen vastakohta ei ole onnellisuus,

vaan elinvoima,

ja nykyään elämäni on elinvoimaista,

jopa surulisina päivinä.

Päässäni vietettiin hautajaiset,

ja istuin kolossin vieressä

maailman laidalla,

ja olen löytänyt

sisältäni jotakin,

mitä minun pitäisi kutsua sieluksi.

Pystyin muotoilemaan sen vasta 20 vuotta sitten, päivänä,

jolloin helvetti tuli yllätysvierailulle luokseni.

Vihasin masennusta silloin

ja vihaisin sitä nytkin,

mutta olen löytänyt keinon rakastaa masennustani.

Rakastan sitä, koska se on pakottanut minut

löytämään iloa ja tarrautumaan siihen.

Rakastan sitä, koska päätän joka päivä,

joskus leikkisästi

ja joskus järjenvastaisesti

tarrautua elämisen syihin.

Minusta tällainen hurmio on suuri etuoikeus.

Kiitoksia.

(Suosionosoituksia)