Tarinani taikuudesta, ystävällisyydestä ja hengissä pysymisestä holokaustin aikana

Holokaustista hengissä selvinnyt Werner Reich muistelee raastavia teinivuosiaan vankina, jota kuljetettiin eri keskitysleirien välillä - ja jakaa tarinan siitä, kuinka pieni, ystävällinen teko voi antaa elinikäisen inspiraation myötätunnolle. "Jos koskaan tiedät ketään, joka tarvitsee apua, jos tiedät ketään, joka on peloissaan, ole heille ystävällinen", hän sanoo. "Jos teet näin oikeaan aikaan, se menee heidän sydämiinsä ja pysyy heidän mukanaan mihin tahansa he menevätkään, ikuisesti."

Hyvin ihastuttavassa kirjassa
"Pikku Prinssi",

on seuraava siteeraus:

"Vain sydämellään voi nähdä oikein.

Se mikä on oleellista on näkymätöntä."

Ja kun kirjailija kirjoitti nämä sanat
istuessaan mukavassa tuolissaan,

jossakin päin Yhdysvaltoja,

opin itse tämän saman opetuksen

kilometrien päässä saasteisella,
likaisella kasarmilla

tuhoamisleirillä Puolassa.

Lahjan arvolla tai koolla ei ole
todellista merkitystä,

vaan sillä, miten pidät sen sydämessäsi.

Ollessani kuusivuotias,

äitini, isäni, sisareni ja minä

lähdimme juutalaisia vihaavasta Saksasta,
ja menimme Jugoslaviaan.

Ja asuimme Jugoslaviassa
seitsemän onnellista vuotta,

ja sitten Saksa hyökkäsi Jugoslaviaan

ja yhtäkkiä meitä jälleen vainottiin,

ja minun piti mennä piiloon.

Ja noin kahden vuoden ajan olin piilossa

pariskunnan luona, jotka olivat
työkennelleet vastarintaliikkeen parissa.

Ja minä kehitin filmejä,
ja tein suurennuksia.

Eräänä päivänä ollessani 15-vuotias,

Gestapo pidätti minut

ja minut hakattiin,

ja kahden kuukauden ajan,
minua raahattiin vankilasta toiseen,

ja lopulta päädyin

150-vuotiaaseen linnoitukseen
Tsekkoslovakiassa,

jonka natsit olivat muuttaneet
keskitysleiriksi.

Olin siellä 10 kuukautta.

Asensin junaraiteita,

hävitin tuhoeläimiä,

valmistin koreja,

ja 10 kuukauden jälkeen,

meistä noin 2 000 lastattiin
karjankuljetusautoihin,

ovet suljettiin, ja meidät
lähetettiin itään.

Kolmen päivän ajan me matkustimme näin,

ja kun autot purettiin,

haisimme virtsalta ja ulosteilta,

ja löysimme itsemme
Auschwitzin keskitysleiriltä.

Leiri, jossa oli tuohon mennessä

murhattu jo yli miljoona
ihmistä,

ja heidät oli savupiipuista
lähetetty taivaaseen.

Saavuimme, meiltä vietiin
kaikki omaisuus,

mitä meillä sitten olikin,

ja meille annettiin raidalliset asut,

tatuointi käsivarsiin,

ja meille annettiin viesti, että

tulisimme olemaan leirillä
tarkalleen kuusi kuukautta.

Ja tämän jälkeen, lähtisimme leiriltä.

Savupiipun kautta.

Meidät siirrettiin eri kasarmeille.

Ja kasarmit olivat täynnä
puisia kerrossänkyjä.

kuusi ihmistä joka tasolla,

kolme ihmistä nukkui yhteen suuntaan
ja kolme toiseen suuntaan,

joten miten päin vain nukuitkin,

sinulla oli aina
jalkapari kasvoillasi.

Vieressäni oleva mies oli
erityisen mukava herrasmies,

ja kertoi nimensä olevan
herra Herbert Levine.

Herra Levine oli ystävällinen
ja kohtelias.

Eräänä päivänä palatessani
työtehtävästä,

kiipesin ylös,

olin kolmikerroksisen sängyn
ylimmällä tasolla,

ja Herra Levine oli siellä
korttipakan kanssa.

Ja hän sekoitti näitä kortteja.

Ja en oikein ymmärtänyt sitä, tiedätkö,

korttipakan omistaminen Auschwitzissa

oli kuin gorillan löytäminen
kylpyhuoneestasi.

(Naurua)

Eli siis, "mitä hän siellä tekee?"

Ja sitten Herra Levine kääntyi puoleeni

ja tarjosi minulle pakkaa, ja
sanoi: "Valitse yksi kortti."

Joten valitsin kortin,

ja hän näytti minulle korttitempun.

Hän teki ihmeen.

En koskaan aikaisemmin ollut nähnyt
korttitemppua,

ja mies, joka sen minulle nyt näytti,
istui suoraan edessäni.

Ja sitten Herra Levine teki jotain
käsittämätöntä.

Hän itse asissa näytti minulle
miten temppu tehtiin.

Ja sanat polttautuivat aivoihini.

Ja minä muistin joka ikisen sanan,

ja tuosta päivästä lähtien,

harjoittelin temppua joka päivä.

Vaikka minulla ei ollutkaan kortteja.

Jatkoin vain harjoittelemista.

Noin kolme viikkoa myöhemmin,

koko leiri, lukuunottamatta noin
kahtasataa meistä,

passitettiin kaasukammioihin.

Minut lähetettiin toiselle leirille,
jossa työskentelin talleilla,

ja sitten, tammikuussa 1945,

kun venäläiset lähestyivät,

60 000 meistä lähettiin kuolemanmarssille.

Ja me kävelimme kolme päivää,
aina välillä,

ja keskellä talvea,

ja siihen mennessä kun saavuimme
rautatien sivuraiteelle,

60 000:sta ihmisestä,

15 000 oli kuollut.

Ja loput meistä lastattiin
avoimiin junavaunuihin,

ja neljän päivän ajan, meidät kuljetettiin
Puolasta Itävaltaan.

Ja löysimme itsemme kuolemanleiriltä,

keskitysleirissä nimeltä Mauthausen,

joka sekin oli rakennettu kuin linnoitus.

Ja siinä paikassa, SS-joukot
hylkäsivät meidät,

ja siellä ei ollut ruokaa,

ja siellä oli tuhansia ja
tuhansia ruumiita.

Nukuin kolme päivää kuolleen
miehen vieressä,

vain saadakseni hänen osansa
ruokalusikallista homeista leipää.

Ja kaksi päivää ennen sodan
loppumista, toukokuun 5. päivä,

amerikkalaisjoukot vapauttivat meidät.

Olin silloin 17-vuotias,

ja painoin 29 kilogrammaa.

Ja liftasin takaisin Jugoslaviaan.

Ja kun pääsin takaisin Jugoslaviaan,

kommunismi oli vallassa,

minulla ei ollut siellä perhettä

eikä ystäviä.

Jäin sinne kahdeksi vuodeksi,

ja kahden vuoden jälkeen,
onnistuin karkaamaan Englantiin.

Ja kun saavuin Englantiin,

en osannut puhua englantia,

minulla ei ollut koulutusta, eikä taitoja.

Aloin tekemään töitä,

ja noin vuosi sen jälkeen kun olin
saapunut Englantiin,

ostin itselleni korttipakan.

Ja ensimmäistä kertaa koskaan,

minä todella tein sen korttitempun,

joka minulle näytettiin Auschwitzissa
kerrossängyn ylätasolla.

Ja se onnistui.

Se onnistui upeasti.

Ja näytin tempun muutamalle ystävälleni,

ja he rakastivat sitä.

Ja menin taikuuskauppaan,
ja ostin joitakin taikatemppuvälineitä,

ja näytin temput ystävilleni,

ja ostin lisää taikatemppuvälineitä

ja näytin nekin heille.

Ja sitten ostin muutamia
taikatemppukirjoja, ja ostin niitä lisää.

Harrastuksen ja hulluuden

välillä on hyvin hienoinen ero.

(Naurua)

Mutta kuitenkin, menin naimisiin,

ja tulin Yhdysvaltoihin,

ja yksi ensimmäisistä töistä, joita tein,

vaati minun puhuvan pienille
ihmisryhmille.

Ja onnistuin siinä, olin hyvä siinä.

Ja sitten, 25 vuotta sitten,
jäin eläkkeelle.

Ja aloin puhumaan kouluissa.

Ja ainut syy siihen, että kykenin
puhumaan kouluissa oli se,

että hyvin ystävällinen mies

näytti melko pelokkaalle muksulle
korttitempun

keskitysleirillä.

Tämä mies, joka tempun minulle
näytti, herra Levine,

oli ollut ammattilaistaikuri.

Hän työskenteli Saksassa,

ja kun hän tuli Auschwitziin,
SS-joukot tiesivät kuka hän oli,

joten he antoivat hänelle muutamat kortit,

he antoivat hänelle palan lankaa,

he antoivat muutaman
arpakuution,

ja hän esiintyi heille.

Ja sitten hän myös opetti joitakin heistä.

Hän selvisi hengissä
sodasta,

mutta hänen vaimonsa ja poikansa kuolivat.

Hän tuli Yhdysvaltoihin ja
esiintyi useissa paikoissa,

mutta en koskaan enää tavannut häntä.

Mutta se temppu, jonka hän minulle näytti,
pysyi mukanani

ja mahdollisti sen, että pystyin
vierailemaan kouluissa

yrittääkseni tehdä tästä maailmasta
ehkä hieman parempi.

Joten jos koskaan tiedät jonkun,
joka tarvitsee apua,

jos tiedät jonkun, joka on peloissaan,

ole heille ystävällinen.

Neuvo heitä,

halaa heitä,

opeta heille korttitemppu.

Mitä tahansa teetkin,

se antaa toivoa heille.

Ja jos teet sen oikeaan aikaan,

se menee heidän sydämiinsä,

ja se pysyy heidän mukanaan,
mihin ikinä he menevätkään, ikuisesti.

Kiitos.

(Taputuksia)