Kuinka teknologia antoi minulle mahdollisuuden lukea

Kuukausia syntymänsä jälkeen, vuonna 1948, Ron McCallum sokeutui.Tässä lumoavassa, koskettavassa puheessa hän näyttää, miten hän pystyy lukemaan -- ja juhlii edistystä nerokkaissa työkaluissa ja tietokoneavusteisissa teknologioissa, jotka tekevät sen mahdolliseksi. Niiden ja monien vapaaehtoisten auliilla avulla, hänestä tuli lakimies ja akateemikko, ja ennen kaikkea ahnas lukija. Tervetuloa sokeiden lukuvallankumoukseen. (Kuvattu TEDxSydneyssä.)

Kun olin noin kolmen tai neljän vanha,

muistan, kuinka äitini luki tarinaa minulle

ja kahdelle isoveljelleni,

ja muistan kuinka ojensin käsiäni

tunnustellakseni kirjan sivua,

tunteakseni kuvan, josta he puhuivat.

Äitini sanoi: "Kulta-pieni,

muistathan, sinä et näe

etkä voi tunnustella kuvaa

etkä voi tuntea kirjaimia sivulla."

Ajattelin itsekseni:

"Mutta sitä juuri haluan tehdä.

Rakastan tarinoita. Haluan lukea."

En arvannut,

että tulisin olemaan osa teknologista mullistusta,

joka tekisi unelmastani totta.

Synnyin ennenaikaisesti, noin 10 viikkoa,

mikä johti sokeutumiseeni, 64 vuotta sitten.

Tämä tila tunnetaan keskosen retinopatiana,

ja se on nykyään hyvin harvinainen teollisuusmaissa.

Sitä en vielä tiennyt

maatessani keskoskaapissani vuonna 1948,

että olin syntynyt oikeaan paikkaan

ja oikeaan aikaan

ja että olin maassa, jossa voisin osallistua

teknologiseen mullistukseen.

Planeetallamme on 37 miljoonaa täysin sokeaa ihmistä,

mutta teknologisiin muutoksiin ovat päässeet mukaan

lähinnä ihmiset Pohjois-Amerikasta, Euroopasta,

Japanista ja muista teollisuusmaista.

Tietokoneet ovat muuttaneet elämämme tässä huoneessa

ja ympäri maailman,

mutta uskon, että eniten

ne ovat muuttaneet meidän sokeiden elämää.

Ja niinpä haluan kertoa teille miten

tietokonepohjainen mukautuva teknologia

ja minua vuosien varrella auttaneet monet vapaaehtoiset

tekivät minusta sen ihmisen, joka nyt olen.

Se on vuorovaikutusta vapaaehtoisten,

intohimoisten keksijöiden ja teknologian välillä,

ja se on tarina, jonka moni sokea voisi kertoa.

Mutta antakaa minun kertoa siitä tänään.

Ollessani viiden, menin kouluun ja opin pistekirjoituksen.

Nerokas systeemi, jossa kuusi pistettä

painetaan paperiin,

ja voin tunnustella niitä sormillani.

Uskoakseni teille näytetään nyt
kuudennen luokan todistustani.

En tiedä mistä Julian Morrow sai sen.

(Naurua)

Olin melko hyvä lukemisessa,

mutta uskonto ja musiikillisuus vaativat lisää työtä.

(Naurua)

Kun lähdette oopperatalosta,

huomaatte pistekirjoitusta hisseissä.

Etsikääpä joskus. Oletteko huomanneet?

Minä olen. Minä etsin sitä koko ajan.

(Naurua)

Kun olin koulussa,

kirjat kopioitiin pistekirjoitusjärjestelmään

vapaaehtoisten voimin piste kerrallaan,

jotta minulla luettavaa,

ja niin oli tehty, pääasiassa naisten toimesta,

1800-luvun lopulta asti tässä maassa,

ja se oli minulle ainoa keino lukea.

Ollessani lukiossa

sain ensimmäisen Philipsin kelanauhurin,

ja nauhureista tuli minulle tietokonetta edeltävä

väline oppimiseen.

Sain perheenjäseniä ja ystäviä lukemaan tekstejä,

ja siten saatoin lukea ne uudelleen

niin monta kertaa kuin oli tarpeen.

Sitä kautta tutustuin

vapaaehtoisiin auttajiin.

Esimerkiksi, kun suoritin jatko-opintoja

Queen's Universityssä Kanadassa,

Collins Bayn vankilan vangit päättivät auttaa minua.

Annoin heille nauhurin, ja he lukivat siihen.

Kuten yksi heistä sanoi minulle:

"Ron, meillä ei ole kiire minnekään juuri nyt."

(Naurua)

Mutta miettikää. Nämä miehet,

joilla ei ollut ollut samanlaisia koulutusmahdollisuuksia
kuin minulla,

auttoivat minua pätevöitymään lakiopinnoissani

heidän omistautuneen apunsa avulla.

Muutin takaisin,
ja jatkoin akateemista uraa

Melbournen Monash Universityssä,

ja 25 vuoden ajan

nauhurit merkitsivät minulle kaikkea.

Itse asiassa, vuonna 1990

toimistossani oli 29 kilometriä nauhaa.

Opiskelijat, perheeni ja ystäväni
kaikki lukivat minulle materiaalia.

Rouva Lois Doery,

jota myöhemmin aloin kutsua korvikeäidikseni,

luki minulle tuhansia tunteja nauhalle.

Yksi syy, miksi suostuin pitämään tämän puheen tänään,

oli, että toivoin Loisin tulevan tänne,

jotta voisin esitellä hänet teille ja julkisesti kiittää häntä.

Mutta valitettavasti hänen terveytensä ei sallinut sitä.

Mutta kiitän sinua täällä, Lois, tältä korokkeelta.

(Aplodeja)

Näin ensimmäisen Apple-tietokoneen 1984,

ja ajattelin:

"Tässä on lasiruutu, eipä juuri hyödytä minua."

Miten väärässä olinkaan.

Vuonna 1987, samassa kuussa,
kun vanhin poikamme Gerard syntyi,

sain ensimmäisen sokeaintietokoneen,

ja se on itse asiassa täällä.

Näettekö sen täällä?

Ja kuten näette, siinä ei ole,
miksikäs sitä sanotaan, ruutua.

(Naurua)

Se on sokea tietokone.

(Naurua)

Se on Keynote Gold 84k,

ja 84k tarkoittaa, että siinä on 84 kilotavua muistia.

(Naurua)

Älkää naurako, se maksoi 4 000 dollaria siihen aikaan.
(Naurua)

Kellossanikin on varmaan enemmän muistia.

Sen oli keksinyt uusiseelantilainen Russell Smith,

intohimoinen keksijä, joka halusi auttaa sokeita.

Valitettavasti hän kuoli lentokoneen maahansyöksyssä 2005,

mutta hänen muistonsa elää sydämessäni.

Ensimmäistä kertaa

pystyin lukemaan, mitä olin kirjoittanut.

Siinä oli puhesyntetisaattori.

Olin kirjoittanut kumppaneineni

ensimmäisen kirjani työlainsäädännöstä kirjoituskoneella vuonna 1979 puhtaasti muistista.

Tämä taas antoi minun lukea, mitä olin kirjoittanut,

ja pääsin tietokonemaailmaan

jopa vain 84k muistin avulla.

Vuonna 1974, suuri Ray Kurzweil, amerikkalainen keksijä,

rakensi laitetta, joka skannaisi kirjoja

ja lukisi ne ääneen synteettisenä puheena.

Optiset kirjaisimen tunnistusyksiköt

tunnistivat silloin yleensä vain yhden kirjaisinlajin,

mutta käyttäen CCD-kennolla varustettua tasoskanneria

ja puhesyntetisaattoria

hän kehitti laitteen, joka pystyi lukemaan kaikkia kirjaisinlajeja.

Tämä laite, joka oli yhtä iso kuin pesukone,

julkistettiin 13. tammikuuta 1976.

Näin ensimmäisen kaupallisen Kurzweilin

maaliskuussa 1989, ja se teki vaikutuksen,

ja syyskuussa 1989,

jolloin sain apulaisprofessuurin

Monash Universityssä,

oikeustieteen tiedekunta hankki yhden, ja sain käyttää sitä.

Ensimmäistä kertaa pystyin lukemaan, mitä halusin,

laittamalla kirjan skanneriin.

Minun ei tarvinnut miellyttää muita!

(Naurua)

Minua ei enää sensuroitaisi.

Esimerkiksi, olin liian ujo silloin

ja itse asiassa nytkin, pyytääkseni

ketään lukemaan avoimen seksuaalista materiaalia.

(Naurua)

Mutta nyt saatoin ottaa kirjan keskellä yötä, ja --

(Naurua) (Aplodeja)

Nykyään Kurzweilin lukija on pelkästään

ohjelma kannettavallani.

Siihen se supistui.

Nyt voin skannata uusimman romaanin

eikä minun tarvitse mennä äänikirjojen kirjastoon.

Olen samalla viivalla ystävieni kanssa.

Monet ihmiset auttoivat minua elämässäni,

ja useita heistä en ole tavannut.

Yksi heistä on amerikkalainen keksijä Ted Henter.

Ted oli kilpamoottoripyöräilijä,

mutta 1978 hän joutui auto-onnettomuuteen ja menetti näkönsä,

mikä on tuhoisaa, jos yrittää ajaa moottoripyörää.

Hänestä tuli sitten vesihiihtäjä,

ja hän oli vesihiihdon mestari vammaisurheilussa.

Mutta 1989 hän yhdisti voimansa Bill Joycen kanssa

kehittääkseen ohjelman, joka lukisi

tietokonenäytöllä

Internet-sivulta tai tietokoneelta.

Sen nimi on JAWS, Jobs Access with Speech,

ja se kuulostaa tältä.

(JAWS puhuu)

Ron McCallum: Eikö ollutkin hidasta?

(Naurua)

Nukahdan, jos luen tällä vauhdilla.

Hidastin sen teitä varten.

Pyytäisin soittamaan sen nyt sillä nopeudella,
jota itse käytän.

Voimmeko soittaa sen?

(JAWS puhuu)

(Naurua)

RM: Kun arvioi opiskelijoiden esseitä,

niistä haluaa selvitä melko nopeasti.

(Naurua) (Aplodeja)

Tämä teknologia, joka kiehtoi minua 1987,

on nyt iPhonessani ja teidänkin puhelimissanne.

Mutta minusta laitteiden kanssa lukeminen

on hyvin yksinäinen prosessi.

Kasvoin perheen, ystävien lukiessa minulle,

ja rakastin sitä lämpöä, henkeä

ja läheisyyttä ihmisten lukiessa.

Pidättekö siitä, kun teille luetaan?

Yksi pysyvimmistä muistoistani

on vuodelta 1999,
Mary lukemassa minulle ja lapsille

Manly Beachin lähellä kirjaa

"Harry Potter ja viisasten kivi."

Eikö olekin hieno kirja?

Rakastan edelleen olla lähellä ihmistä,
joka lukee minulle.

Mutta en luopuisi teknologiasta,

koska se on antanut minulle
mahdollisuuden upeaan elämään.

Äänikirjat sokeille

edelsivät tätä teknologiaa.

LP:t kehitettiin

1930-luvun alussa,

ja nyt laitamme äänikirjoja CD:lle

käyttäen DAISY-äänikirjastandardia.

Mutta lukiessani synteettisen äänen avulla,

rakastan tulla kotiin ja lukea eloisaa romaania

oikealla äänellä.

On edelleen todellisia esteitä

meidän vammaisten ihmisten tiellä.

Monia webbisivuja ei voi lukea JAWSilla

tai muilla teknologioilla.

Webbisivut ovat usein hyvin visuaalisia,

ja niillä on kaikenlaisia kuviaajia,

joita ei ole nimetty, ja painikkeita,
joita ei ole nimetty,

ja siksi World Wide Web Consortium 3,

lyhennettynä W3C, on kehittänyt kansainvälisiä standardeja

Internetiin.

Haluamme, että kaikki Internet-käyttäjät ja sivujen omistajat

tekevät sivuistaan yhteensopivia,

jotta me sokeat pääsemme samalle viivalle.

On myös muita esteitä, jotka on saatu aikaan lainsäädännöllä.

Esimerkiksi Australialla,

kuten kolmasosalla maapallon maista,

on tekijänoikeuspoikkeuksia, jotka sallivat kirjojen pistekirjoittamisen

tai ääneen lukemisen sokeille.

Mutta nämä kirjat eivät saa matkustaa rajojen ulkopuolelle.

Esimerkiksi, Espanjassa on noin 100 000

avointa kirjaa espanjaksi.

Argentinassa on 50 000.

Missään muussa latinalaisamerikkalaisessa maassa

ei ole enempää kuin pari tuhatta.

Mutta ei ole laillista viedä kirjoja

Espanjasta latinalaiseen Amerikkaan.

On satoja tuhansia avoimia kirjoja

Yhdysvalloissa, Britanniassa, Kanadassa, Australiassa, jne.,

mutta niitä ei saa viedä niihin 60 maahan,

joissa englanti on ensimmäinen tai toinen kieli.

Kerroin teille Harry Potterista.

Koska kirjoja ei saa viedä maasta toiseen,

niistä piti lukea eri versiot

kaikissa englanninkielisissä maissa:

Britanniassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa,

ja Uudessa Seelannissa, kaikilla oli

oma luentansa Harry Potterista.

Siitä syystä Marokossa on ensi kuussa

tapaaminen kaikkien maiden kesken.

Se on muutaman maan

ja World Blind Unionin puoltama,

kansainvälinen sopimus, jonka mukaan

jos kirjat ovat avoimia tekijänoikeuslain poikkeusluvalla,

ja toisessa maassa on sama poikkeuslupa,

niin voimme viedä nuo kirjat rajojen yli

ja antaa elämän ihmisille, erityisesti kehitysmaissa -

sokeille, joilla ei ole kirjoja, joita lukea.

Haluan sen tapahtuvan.

(Aplodeja)

Elämäni on ollut erityisen siunattu.

Olen saanut avioliiton ja lapsia,

ja eritoten mielenkiintoisen työn,

olipa se sitten Sydneyn yliopiston oikeustieteellisessä,

jossa olin dekaanina,

tai nyt kun istun YK:n

vammaisten henkilöiden oikeuksien komiteassa Genevessä.

Olen ollut hyvin onnekas ihminen.

Ihmettelen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Teknologia jatkaa kehittymistään,

mutta voin silti muistaa, mitä äitini sanoi 60 vuotta sitten:

"Muista kultaseni,

et koskaan tule pystymään lukemaan painotekstiä sormillasi."

Olen todella iloinen, että pistekirjoittajat,

vapaaehtoiset lukijat, ja intohimoiset keksijät

ovat mahdollistaneet lukemisen unelman toteuttamisen

minulle ja sokeille ympäri maailman.

Haluaisin kiittää tutkijaani Hannah Martinia,

joka klikkailee esityksen diat,

ja vaimoani, professori Mary Crockia, joka on elämäni valo,

ja tulee hakemaan minut.

Haluan kiittää myös häntä.

Uskoakseni minun on hyvästeltävä teidät nyt.

Siunausta. Kiitos erittäin paljon.

(Aplodeja)

Jes! (Aplodeja)

Okei. Okei. Okei. Okei. Okei. (Aplodeja)