Pari vuotta sitten eräs tapahtumanjärjestäjä soitti minulle, koska olin menossa pitämään esitystä. Hän soitti ja sanoi: "Pohdin ankarasti mitä kirjoittaisin sinusta mainoslehtiseen." Mietin silloin, mikä siinä mahtaa olla niin hankalaa. Hän sanoi: "Kuulin esityksesi, ja aion ehkä kutsua sinua tutkijaksi, mutta pelkään, ettei ihmiset tule, koska ajattelevat, että olet tylsä." (Naurua) Sanoin, että: "Selvä." Hän sanoi: "Mutta tykkäsin esityksessäsi siitä, että kerrot tarinoita. Joten taidan kutsua sinua tarinankertojaksi." Tietysti akateeminen, epävarma minäni halusi varmistuksen: "Ai siis miksi aiot kutsua minua?" Hän sanoi: "Tarinankertojaksi." Sanoin: "Miksei saman tien taikakeijuksi?" (Naurua) Sanoin: "Odotas kun mietin." Koetin ammentaa rohkeudestani. Ajattelin, että minähän olen tarinankertoja. Teen kvalitatiivista tutkimusta. Kerään tarinoita työkseni. Ehkä tarinat ovatkin vain tutkimusaineistoa, jolla on sielu. Ehkä olenkin vain tarinankertoja. Sanoin siis: "Tiedätkös mitä? Miten olisi tutkija-tarinankertoja?" Hän nauroi ja sanoi: "Eihän sellaista olekaan!" (Naurua) Olen siis tutkija-tarinankertoja, ja tänään puhun teille -- näkemyksen avartamisesta -- haluan kertoa teille tarinoita eräästä tutkimuksestani, joka antoi minulle perustavanlaatuisen oivalluksen ja todella muutti tapaani elää ja rakastaa ja työskennellä sekä kasvattaa. Tarinani alkaa tästä. Ollessani nuori tutkija ja jatko-opiskelija ensimmäisenä vuonna professori sanoi: "Mitä et voi mitata, sitä ei ole olemassa." Luulin, että hän vain koettaa tehdä vaikutuksen. Kysyin: "Ihanko totta?" Hän sanoi: "Todellakin." Tässä täytyy huomioida, että olen sosiaalityön kandi ja maisteri ja olin väittelemässä sosiaalityöstä, eli minua ympäröi usko siihen, että: "Elämä on mutkikasta, mutta sitä täytyy rakastaa." Itse uskon, että: "Elämä on mutkikasta, se täytyy selkiyttää ja lokeroida." (Naurua) Jos ajatellaan, että olin löytänyt polkuni, lähtenyt uralle, joka -- yksi sosiaalityön teemoja on "Nojaudu työn epämukavuuteen." Itse tykkään läimäyttää epämukavuutta ohimolle, tyrkätä sen sivuun ja saada täysiä kymppejä. Se oli mantrani. Joten olin innoissani tästä. Ajattelin, että tämä on minun urani, koska minua kiinnostavat muutkin sotkuiset aiheet. Mutta haluan tehdä niistä vähemmän sotkuisia. Haluan ymmärtää niitä. Haluan pureutua tärkeinä pitämiini asioihin ja tarjota löydökseni kaikkien nähtäville. Aloitin yhteydestä. Siinä vaiheessa kun sosiaalityötä on tehnyt 10 vuotta, ymmärtää, että vuorovaikutuksen takia olemme olemassa. Se antaa päämäärän ja tarkoituksen elämällemme. Siitä kaikessa on kyse. Ei ole väliä puhutko ihmisille, jotka työskentelevät sosiaalioikeudessa, mielenterveyden parissa ja tukevat uhreja, tiedämme, että yhteys, kyky kokea sitä -- se on sisäänrakennettu neurologiaamme -- se on syy olemassaoloomme. Ajattelin siksi, että aloitan yhteydestä. Tiedäthän tilanteen, jossa esimiehesi antaa sinusta arvion, jossa hän nimeää 37 asiaa joissa olet todella hyvä, ja yhden "kehityskohteen?" (Naurua) Ja ainoa asia, mikä jää mieleen on se "kehityskohde". Näin taisi oman työnikin kanssa käydä, koska kun kysyt ihmisiltä rakkaudesta, he kertovat sydänsurusta. Kun kysyt yhteenkuuluvuudesta, he kertovat kuinka heidät on jätetty ulkopuolelle. Kun kysyt ihmisiltä yhteydestä, he kertovat yhteyden menetyksestä. Hyvin pian, kuutisen viikkoa tutkimuksen alettua, törmäsin sellaiseen nimettömään asiaan, joka avasi yhteyden käsitteen tavalla, jota en ymmärtänyt tai aiemmin kohdannut. Vetäydyin tutkimuksesta, halusin ymmärtää asian paremmin. Ilmeni, että kyseessä on häpeä. Häpeä voidaan ymmärtää pelkona yhteyden katkeamisesta. Onko minussa jotakin, mistä muut tietävät tai näkevät, etten ole yhteyden arvoinen? Osaan varmuudella sanoa, että se on meissä kaikissa. Niillä, jotka eivät tunne häpeää ei ole kykyä empatiaan ja kytkeytymiseen. Kukaan ei halua puhua siitä, ja mitä vähemmän puhut sitä enemmän sitä tunnet. "En ole riittävän hyvä" tukee häpeäntunnetta -- kaikki tiedämme sen tunteen: "En ole riittävän täydellinen. En ole riittävän hoikka... ...riittävän rikas, kaunis, fiksu ja isokenkäinen." Ja sitä kaikkea tukee tuskallinen haavoittuvuus. Jotta yhteys voi tapahtua, meidän täytyy sallia itsemme tulla todella nähdyiksi. Itse vihaan haavoittuvuutta. Luulin tilaisuuteni tulleen läimiä se kuriin mittatikullani. Sukellan ongelmaan, selvitän sen olemuksen, käytän siihen vuoden, minä todella puran häpeän osiin, aion ymmärtää miten haavoittuvuus toimii, ja aion päihittää sen älylläni. Olin siis valmis ja täpinöissäni. Kuten tiedätte, siitä ei hyvää seurannut. (Naurua) Tiedättehän. Voisin kertoa teille häpeästä vaikka mitä, mutta tämä menisi yliajalle. Mutta voin kertoa teille mihin se kiteytyy -- ja tämä on ehkä tärkeimpiä oppimiani asioita vuosikymmenen tutkimusta tehneenä. Yksi vuosi muuttui kuudeksi: Tuhansia tarinoita, satoja pitkiä haastatteluja, kohderyhmiä. Yhdessä vaiheessa minulle läheteltiin lehtileikkeitä ja tarinoita -- valtavasti tutkimusaineistoa kuudessa vuodessa. Sain siitä tavallaan otteen. Ymmärsin tavallaan mitä häpeä on ja miten se toimii. Kirjoitin kirjan, julkaisin teorian, mutta jotain oli pielessä -- jos otin haastateltavien joukon, ja jaoin sen niihin, joilla on omanarvontuntoa -- siihen asia kiteytyy, omanarvontuntoon -- heillä on vahva rakkauden ja joukkoonkuuluvuuden tunne -- ja ihmisiin, joille se on haasteellista, ihmisiin, jotka alati pohtivat ovatko riittävän hyviä. Vain yksi muuttuja erotti toisistaan ihmiset, joilla on vahva rakkauden ja joukkoonkuuluvuuden tunne niistä, joille se oli haastavaa. Se, että ihmiset, joilla on vahva rakkauden ja joukkoonkuuluvuuden tunne uskovat olevansa sen arvoisia. Siinä se. Uskovat olevansa sen arvoisia. Minulle vaikeinta hahmottaa siinä, miten yhteys jää muodostumatta, on pelkomme siitä, että emme ole yhteyden arvoisia, ja se oli sekä henkilökohtaisesti että ammatillisesti jotain, mitä halusin ymmärtää paremmin. Otin siksi kaikki haastattelut, joissa näin ihmisillä omanarvontuntoa elämässään ja tutkiskelin niitä. Mikä näitä ihmisiä yhdistää? Olen koukussa toimistotarvikkeisiin, mutta se on jo ihan toinen tarina... Tartuin arkistomappiin ja tussiin, ja mietin miksi tutkimustani kutsuisin. Ensimmäisenä tuli mieleen "sydämellinen". Nämä ovat sydämellisiä ihmisiä, joilla on vahva omanarvontunto. Otsikoin siis arkistomapin, ja aloin käydä läpi aineistoa. Itse asiassa analysoin dataa intensiivisesti neljä päivää, palasin välillä katsomaan haastatteluja, tarinoita ja tapauksia. Mikä on yhdistävä teema, toistuva kuvio? Mieheni lähti lasten kanssa reissuun, koska olen kahjossa Jackson Pollock -tilassa, jossa kirjoitan kynä savuten tutkijamoodissa. Tässä löydökseni. Heitä yhdisti rohkeuden tunne. Haluan tehdä eron rohkeuden ja sankaruuden välille. Rohkeuden alkuperäinen määritelmä, kun se otettiin käyttöön englannin kielessä -- tuli latinan kielen sanasta "cor", eli sydän -- alkuperäinen merkitys oli kertoa oma tarinasi koko sydämelläsi. Näillä ihmisillä oli siis yksinkertaisesti rohkeutta olla epätäydellisiä. Heillä oli myötätuntoa olla ystävällisiä ensin itselleen ja sitten muille, koska ilmeni myös, että emme voi olla myötätuntoisia ellemme kohtele itseämme hyvin. Heillä oli myös yhteys -- ja tämä on se hankala osa -- aitoutensa vuoksi, he olivat valmiit luopumaan tarpeesta olla tietynlaisia ollakseen itsensä, mikä on täysin pakollista yhteyden muodostumiseksi. Toinen heille kaikille yhteinen asia oli, että he antoivat täyden vallan haavoittuvuudelleen. He uskoivat, että haavoittuvuus tekee heistä kauniita. Kukaan ei sanonut haavoittuvuuden olevan mukavaa eikä myöskään tuskallista -- kuten häpeä-haastatteluissa minulle oli kerrottu. He vain pitivät sitä tarpeellisena. He puhuivat halusta sanoa ensimmäisenä "rakastan sinua" ... halusta tehdä jotain, minkä tuloksista ei ole takeita ... halusta hengittää odotellessa lääkärin soittoa mammografian tuloksista. He ovat halukkaita panostamaan suhteeseen, joka saattaa toimia tai olla toimimatta. Heidän mielestään tämä oli perustavaa laatua. Minusta se oli petosta. En voinut uskoa, että olin vannonut uskollisuutta tutkimukselle -- tiedättehän, tutkimuksen tavoite on hallita ja ennustaa -- jossa tutkitaan ilmiöitä pelkästään niiden hallitsemiseksi ja ennustamiseksi. Nyt tavoitteeni hallita ja ennustaa oli tuottanut vastauksen, jonka mukaan elämä edellyttää haavoittuvuutta, eikä sitä pitäisi hallita ja ennustaa. Tämä johti pieneen romahdukseen. (Naurua) Joka kylläkin näytti enemmän tältä. (Naurua) Ja niin se todella johti. Terapeuttini kutsuu sitä "henkiseksi heräämiseksi". (Naurua) Henkinen herääminen kuulostaa paremmalta, mutta kyllä se oli romahdus. Täytyi laittaa tutkimus syrjään ja hakeutua terapiaan. Tunnet itsesi vasta, kun soitat ystäville kysyäksesi: "Voisitko suositella hyvää terapeuttia?" Ystävistäni ainakin viisi tokaisi: "Huh, en todellakaan haluaisi olla terapeuttinasi." (Naurua) Kysyin: "Ai miten niin?" Ne sanoivat: "Kunhan sanon." "Jätä mittatikku kotiin." (Naurua) Sanoin: "ok". Löysin terapeutin. Ensimmäiseen tapaamiseen Dianan kanssa -- toin listan tavoista, joita "sydämelliset" noudattavat. Hän sanoi: "Kuinka voit?" Sanoin: "Hyvin. Tai kohtalaisesti." Hän kysyi: "Mikä on huolena?" Hän on siis terapeutti, joka hoitaa terapeutteja. Meidän täytyy käydä sellaisilla, koska he tunnistavat herkästi roskan puhumisen. (Naurua) Sanoin: "Käyn sisäistä taistelua." Hän sanoi: "Minkälaista sisäistä taistelua?" "Minulla on ongelma haavoittuvuuden kanssa. Tiedän, että haavoittuvuus on häpeän ja pelon ydin ja oman arvon tavoittelun, mutta se taitaa myös olla ilon ja luovuuden synnyinsija ja joukkoon kuuluvuuden ja rakkauden. Luulen, että minulla on ongelma ja tarvitsen apua." Sanoin: "Mutta ei sitten mitään perhejuttuja ja lapsuushömppää." (Naurua) "Tähän tarvitaan vain strategia." (Naurua) (Aplodeja) Kiitos. Hän teki näin. (Naurua) Kysyin: "Tilanne taitaa olla aika paha, vai?" Hän sanoi: "Ei hyvä eikä huono." (Naurua) "Se vain on se mikä se on." Sanoin: "Hitto, tämä tulee olemaan syvältä." (Naurua) Niin se olikin, mutta oli myös olematta. Siihen meni vuosi. Tiedättehän kun on sellaisia ihmisiä, jotka tajutessaan, että haavoittuvuus ja hellyys ovat tärkeitä, alistuvat ja vastaanottavat ajatuksen. A: Minä en ole sellainen, ja B: en vietä aikaa sellaisten ihmisten kanssa. (Naurua) Minulle se oli vuoden kestävä nyrkkitappelu. Iskuja vaihdettiin antaumuksella. Haavoittuvuus tyrkki, minä tyrkin takaisin. Hävisin tappelun, mutta taisin voittaa elämäni takaisin. Palasin tutkimuksen ääreen ja vietin seuraavat pari vuotta todella yrittäen hahmottaa, mitä valintoja sydämelliset tekivät ja mitä he tekivät haavoittuvuudellaan. Miksi se on meille niin vaikeaa? Paininko yksin haavoittuvuusongelmani kanssa? En. Tässä siis oppini. Me turrutamme haavoittuvuuden -- odottaessamme sitä puhelua. Oli hassua, kun kysyin Twitterissä ja Facebookssa: "Kuinka määrittelisit haavoittuvuuden?" "Mikä saa sinut tuntemaan itsesi haavoittuvaksi?" Puolessatoista tunnissa olin saanut 150 vastausta. Halusin kuulla ihmisten näkemyksiä. "Kun pyydän apua mieheltäni, koska olen sairas ja olemme vastanaineita." "Kun teen seksialoitteen miehelleni." "Kun teen seksialoitteen vaimolleni." "Kun minut torjutaan, kun pyydän jonkun treffeille." "Kun odotan puhelua lääkäriltäni." "Kun saan potkut." "Kun annan potkut." Tämä on maailma, jossa elämme. Elämme haavoittuvuudessa. Yksi tekniikkamme on turruttaa haavoittuvuus. Sanoisin, että siitä on todisteita -- se ei ole ainoa syy, mutta uskoakseni merkittävä syy -- siihen, että olemme velkaantunein, ylipainoisin, addiktoitunein ja lääkityin joukkio Yhdysvaltojen historiassa. Ongelma on -- opin sen tutkimuksesta -- ettei tunteita voi turruttaa yksitellen. Et voi valita ikäviä tunteita. Haavoittuvuutta, surua, häpeää, pelkoa ja pettymystä. En halua tuntea näitä. Otanpa pari kaljaa ja banaanipähkinämuffinssin. (Naurua) En halua tuntea näitä. Tunnistan omakohtaisen naurun. Analysoin elämäänne työkseni. "Voi Jumala." (Naurua) Ei noita ikäviä tunteita voi turruttaa turruttamatta samalla muitakin tunteita. Et voi turruttaa valikoiden. Kun turrutamme nuo, turrutamme myös ilon, kiitollisuuden, onnen. Ja sitten olemme onnettomia, etsimme merkitystä ja tarkoitusta, koemme itsemme haavoittuviksi, ja otamme siksi pari kaljaa ja banaanipähkinämuffinssin. Siitä tulee vaarallinen kierre. Yksi asia, joka mielestäni tulisi pitää mielessä on, miksi ja miten turrutamme. Ei se aina ole addiktio. Lisäksi yritämme tehdä epävarmasta varmaa. Uskonto on muuttunut uskomuksesta varmuudeksi. "Olen oikeassa ja sinä väärässä, ole hiljaa." Siinä se. Vain varmuutta. Mitä enemmän pelkäämme, sitä haavoittuvampia olemme ja sitä enemmän taas pelkäämme. Sen näkee päivän politiikassa. Väittelystä on luovuttu. Keskustelusta on luovuttu. Nyt vain syytellään. Tiedättekö miten syytöstä kuvaillaan tutkimuksessa? Tapa purkaa kipua ja epämukavuutta. Pyrimme täydellisyyteen. Minä jos kukaan haluaisin elämäni näyttävän tältä. Mutta ei se toimi niin. Koska me otamme rasvaa pyllystä ja laitamme sen poskiin. (Naurua) Toivottavasti sadan vuoden päästä siitä ajatellaan "ohhoh!" (Naurua) Pahimmillaan vaadimme lapsiltamme täydellisyyttä. Kerronpa mitä ajattelemme lapsista. Heidät on luotu ponnistelemaan jo saapuessaan. Kun pitelet täydellistä pikku vauvaa, ei sinun ole tarkoitus sanoa: "Hän on täydellinen. Tehtäväni on pitää hänet sellaisena, varmistaa, että hän on tennisjoukkuessa viidennellä ja Yalessa seiskalla." Ei se ole meidän tehtävämme. Meidän tehtävämme on todeta: "Olet epätäydellinen ja rakennettu ponnistelemaan, mutta rakkauden ja joukkoon kuulumisen arvoinen." Se on tehtävämme. Näytä tällä tavoin kasvatettu sukupolvi, niin luulen, että tämän päivän ongelmat poistuvat. Luulemme, etteivät tekomme vaikuta ihmisiin. Se pätee yksityiselmässä. Se pätee yhtiötasolla -- yritystuki, öljyvuoto... korjauskutsu. Esitämme, että teoillamme ei ole valtavaa vaikutusta muihin ihmisiin. Yritykset, ei tässä olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Teidän tarvitsee olla autenttisia ja aitoja ja sanoa: "Olemme pahoillamme ja korjaamme tilanteen." On olemassa toinenkin tapa, jota jätän teidät pohtimaan. Olen löytänyt tämän: Jotta meidät nähtäisiin syvästi ja haavoittuvina, jotta rakastaisimme koko sydämellä vaikkei mistään ole takeita, ja se on todella vaikeaa, voin vanhempana kertoa, että se on tuskallisen vaikeaa -- harjoittaa kiitollisuutta ja iloa noina kauhun hetkinä, kun pohdimme: "Osaanko rakastaa sinua näin paljon?" "Saanko uskoa tähän näin intohimoisesti?" "Saanko kokea tämän näin raivoisasti?" Jotta sen sijaan, että pelkäät pahinta, osaatkin pysähtyä sanomaan: "Olen kiitollinen, koska näin haavoittuvana tiedän olevani elossa." Viimeisenä ja tärkeimpänä kannattaa uskoa riittävänsä. Jos toimimme siinä uskossa, että olemme riittäviä, lopetamme huutamisen ja alamme kuunnella, olemme ystävällisempiä ja hellempiä ympäröiville ihmisille ja olemme ystävällisempiä ja hellempiä itsellemme. Siinä koko esitykseni. Kiitos teille. (Aplodeja)